Wicked City (1987)

 

Sinäkin olet ehkä joskus elämäsi aikana kuullut toimintamestari Yoshiaki Kawajirin elämästä ja taiteesta, jos ei muuten, niin oman toistuvan hehkutukseni kautta. Käytännössä jokainen aikuisille suunnattu toiminnallisempi animaatio länsimaissa on kumartanut kyseisen nerokkaan taiteilijan luovan mielikuvituksen tuotteiden esikuvalliseen suuntaan jo vuosikymmenten ajan. Mestarin pettämättömän iskevä tyylitaju todennäköisesti vain jatkaa voittokulkuaan ajasta aikaan jatkossakin kunnes tunnettu universumi päättää kiertonsa rusentuen lopulta itseensä.

Wicked Cityn, Kawajirin ohjausdebyytin, inspiraation perimmäistä lähdettä tuskin tarvitseekaan erikseen pohdiskella: koska kyseessä on japanilainen kasarileffa, on sen yleistä tyyliä luonnostellessa napattu yksi jos toinenkin idea suoraan Blade Runnerista. Ridley Scottin teoksen tavoin Wicked Citykin kertoo ihmisiä muistuttavia otuksia dystooppisessa kyberpunk-suurkaupungissa metsästävästä pyssymiehestä. Matkan varrella genre vain on vaihtunut puhtaan filosofisesta ja hidastempoisesta tieteisrainasta fetisseistä ja psykoanalyysistä ammentavaan kauhufantasiaan ja erotiikkaa tihkuvaan toimintaan.

Kawajirin taiteileman jokaisen goottirokkarin päiväunen tarina sijoittuukin vaihtoehtoiseen neonvalojen kiilteessä loistelevaan todellisuuteen, jossa ihmiset ja toisesta ulottuvuudesta tähän maailman saapuneet ylivertaisen kuolettavat demonit elävät rinta rinnan jälkimmäisten jatkaessa puuhiaan pääosin sopuisasti ihmisiksi naamioituneina. Tarinan päähenkilö on Bruce Leeltä kasvonsa lainannut Taki, tyylitajuisesti hautajaispukuun pynttäytyvä valtoimenaan riehuvia demoneja metsästävä agentti, joka saa alussa tehtäväkseen suojella uuden demonisen kauniin agenttiparinsa Makien kanssa muuatta tämän vaihtoehtomaailman tragikoomista pääjehua käsistä karanneiden kapinallisten hirvitysten muodostamalta uhalta.

Hoidetaanpa kuitenkin olennaisin pois alta jo heti ensimmäiseksi: Wicked Cityn tarina on pohjimmiltaan uskomattoman typerä, eikä sen hahmoissakaan ei juuri ole coolia pintaa syvempää persoonallisuutta. Suuri osa Kawajirin elokuvasta tuntuukin tekijälleen harmittavankin uskollisesti vähän kuin videopeliltä, jossa vain edetään yhdestä vihollisesta toiseen, tällä kertaa aina poikkeuksellisen tökeröön antiklimaattiseen loppuun asti. En ole ikinä lukenut Vampire Hunter D -kirjailija Hideyuki Kikuchin kynäilemää alkuperäistä Wicked City -kirjasarjaa, mutta epäilen vahvasti Kawajirin tiimin himokkaiden ja virkaintoisten käsikirjoittajien ottaneen tässä kohtaa huomattavia vapauksia lähdemateriaalin suhteen.

Se siitä, puhutaanpa seuraavaksi niistä paremmista puolista. Wicked Cityn konsepti itsessään on suorastaan hykerryttävän hieno: elokuvan tarina ei kerro vain hyvän ja pahan kohtaamisesta, vaan konfliktista stoalaisten agenttien edustaman järjestyksen sekä abstraktien ja alati muotoaan muuttavien groteskien demonien kaaoksen välillä. Demonien monimutkaiset designit ja body horrille nyökkäävät surrealistiset muodonmuutoskohtaukset ovatkin selvästi saaneet vaikutteita erilaisista fetisseistä, perversioista ja fallossymboliikasta viitaten näiden täydelliseen kaoottiseen hillittömyyteen. Neo-noirin perinteitä kunnioittaen myös Wicked Cityn maailmassa seksi ja naiset ovat aina vaarallisia: kaunis impikin voi koska tahansa paljastua jättimäiseksi lihansyöjävulvaksi, miehiä kuoliaaksi raiskaavaksi lonkerohirviöksi tai uhrinsa tukahduttavaksi sulaksi lihamassaksi.

Kawajirin ollessa kyseessä elokuvan varsinainen tähti onkin räjähtävä toiminta. Koska Wicked Citykin suunniteltiin alusta asti nimenomaan aikuisyleisölle, ei tekijöiden ole tälläkään kertaa tarvinnut nössöillä visioidensa kanssa vaan äärimmäisyyksiin asti tyylitelty animeväkivalta on tarkoituksellisen graafista ja rumaa tietynlaiseen unenomaisuuteen asti. Ehkä makein kaikista kuolinkohtauksista on lopun kirkon katolla käyty mittelö, jossa lonkeropahista mäjäytetään ensin salamalla, seivästetään krusifiksilla, räjäytetään taivaan tuuliin ja sipaistaan vielä kertaalleen halki päästä varpaisiin. Harmi vain, että kyseisen viimeisen kolmanneksen aivovammainen twisti pilaa muuten niin rapean kokonaisuuden.

Wicked City onkin tyhmä, tyhmä elokuva, mutta se tursuaa samalla niin ylenpalttisesti puhdasta pitelemätöntä luovaa hulluutta ja hurmeisen coolia tyylitajua, ettei lobotomialeikatun käsikirjoituksen tyhmäily sen mielikuvitusta kiihottavaa tykitystä juuri kykene vaimentamaan. Näin jälkikäteen ei olekaan vaikea nähdä aikansa kulttisuosikin antamia vaikutteita myöhemmissäkään länsimaisen populäärikulttuurin teoksissa: Men in Black - Miehet mustissa kaappasi Kawajirin elokuvan idean lähes sellaisenaan, Matrix jatko-osineen palvoi ohjaajan töitä avoimesti ja jopa Todd McFarlane on kertonut Kawajirin ja Wicked Cityn toimineen olennaisimpana inspiraationaan Spawnille. Aiheesta tuotettiin muutaman vuoden sisään jopa Tsui Harkin tähdittämä kämäinen honkkariversio, jolla tuskin on alkuperäisteoksen kanssa enempää yhteistä kuin kalalla ja polkupyörällä... mutta idea kai on tärkein.

Kauan eläköön kuningas Kawajiri!


Arvio: 4/5


YOJU TOSHI, 1987 Japani
Ohjaus: Yoshiaki Kawajiri
Käsikirjoitus: Hideyuki Kikuchi, Kisei Choo
Näyttelijät: Arisa Andou, Ichirô Nagai, Kôji Totani, Mari Yokoo, Takeshi Aono, Tamio Ôki, Toshiko Fujita, Yûsaku Yara