Bakun tulet (1950)

Kommunismin rakentaminen vaati uhrinsa, arvon toveri. Mutta ennen kaikkea kommunismi tarvitsee ehtymättömiä energiavaroja sekä reipasta ja iloista mieltä. Neuvostotoliittolaisen teollisuuden laahatessa tehokkuudessa länsimaisia vastinkappaleitaan roimasti jäljessä, joutui työväen paratiisi turvautumaan ulkomaisen valuutan haalimisen nimissä luonnonvarojensa hyödyntämiseen ja kaupitteluun myös kapitalistisiin tarkoitusperiin. Onneksi maailman kuudennekseen öljyä, maakaasua ja harvinaisia mineraaleja mahtui enemmän kuin laki sallii. Jos tämä typerä alustus tuntuu sinustakin vähän pakotetulta ja banaalilta, olet täysin oikeassa: Bakun tulet nimittäin on jälleen taattua stalinistista mielipidevaikuttamista ilman syvyyden tai symboliikan häivääkään. Sosialistinen realismi velvoittaa.

Öljy, tuo musta kulta, tuo kansakuntien luoja ja hajottaja. Bakun öljykenttien työläiset rakentavat insinöörien ja puolueen miesten johdolla väsymättöminä uutta teknologiaa ja öljypumppuja. Katsojalle vihjataan myös ulkomaisten vakoojien kiinnostuksesta Bakun luonnonvaroja kohtaan. Piankos sota jo syttyykin, ja nuorempien työläisten matka viekin rintamalle – vanhat veteraanit jäävät öljylähteille jatkamaan työtään. Isä Aurinkoinenkin kiinnostuu insinöörien suunnitelmista, ymmärtäähän suuri johtajakin öljyteollisuuden päälle. Sodan jälkeen koittaa jälleenrakennuksen kausi, ja Suuri isänmaallinen öljyteollisuus laajenee kattamaan merenalaisiakin esiintymiä. Loputtomien öljypumppujen sekä öljyvaunujen rivien kilkuttaessa lisäarvoa ruutu jo pimeneekin elokuvan julistaessa loppunsa koittaneen.

Bakun tulet onkin erittäin, erittäin tyypillistä stalinistista propagandaa: Elokuvan aiheeksi on valikoitunut jokin valtion kannalta olennainen teollisuudenhaara, joka alun vaikeuksien jälkeen kasvaa lopun klimaattiseen kukoistukseensa. Ennen työläisten menestystä Stalinin hahmo (Miheil Gelovani) astuu mukaan kuvioihin osoittamaan oikean tien ja metodit voiton saavuttamiseksi. Tässäkin versiossa Teräksen osuutta on jälkikäteen leikelty rankalla kädellä, vaikka tarinan kannalta keskeisiä välähdyksiä onkin jäänyt sinne ja tänne. Vastaavaa propagandaa tuotettiin paljon muissakin sosialistimaissa, joten Bakun tulia ei voine luonnehtia kovinkaan omintakeiseksi leffaksi.

Jos väkivalloin loiheaisin itseäni jotain erityisen positiivista lausumaan Bakun tulista, ovat elokuvan lavastus ja kuvaus parhaimmillaan oikein näyttävää ja tyylikästä jälkeä. Jättimäinen öljykenttä ei ehkä ole mielikuvituksellinen miljöö draamalle, mutta silkan teollisuuskompleksin mammuttimaisen skaalan luoma vaikutelma on hengästyttävä. Bakun tulien kerronta on lisäksi banaaliudessaan erittäin selkeää ja enimmäkseen ymmärrettävissä ilman tekstityksiäkin – vapaiden neuvostoliittolaisten työläisten sekä keskiluokkaisten ulkolaisten urkkijoiden ero esimerkiksi on alleviivattu niin paksulla tussilla, ettei kontrastin sisäistämiseen vaadita kuin pari silmiä. Kommunismi ei kuitenkaan koskaan tullut uhreista huolimatta.


Arvio: 2/5


OGNI BAKU, 1950 Neuvostoliitto
Ohjaus: Josif Kheifits, Rza Tahmazib, Aleksandr Zarkhi
Käsikirjoitus: Grigori Koltunov, Jevgeni Pomeshchikov
Näyttelijät: Mirza Alijev, Nikolai Ohlopkov, Merziyye Davudova, Miheil Gelovani