Sirkus (1936)

Stalinin Neuvostoliitossa ei virallisen totuuden mukaan ollut rasismia. Eipä Venäjällä toisaalta vanhastaan ollut kourallista enempää afrikkalaisia asukkaitakaan – esimerkkeinä mainittakoon Pietari Suuren hovissa palvellut Abram Gannibal sekä alenevassa polvessa pojanpojanpoikansa runoilija Aleksandr Pushkin. Pitkän linjan sisämaavaltiona ei Venäjällä päiväntasaajan suunnalla ollutkaan siirtomaahistoriaa tai ylipäänsä mustaa orjuutta. Siinä missä amerikkalaiset kipuilivat vielä 60-luvulla mustien kansalaisoikeuksien suhteen, ei Neuvostoliitossa tarvinnut päättäjien moisilla erikseen vaivautua. Propagandavoittona Stalinille Amerikasta virtasikin Neuvostoliittoon muiden loikkareiden mukana myös paljon mustia paremman elämän toivossa – Sirkuksessa nähtävän pojan isä oli yksi heistä.

Grigori Aleksandrovin Sirkus sijoittuu nimensä mukaisesti viihdetaiteen maailmaan. Elokuvan ensimmäisissä kuvissa nähdään aitoa sirkusesitystä tanssivine karhuineen, akrobaatteineen, seksikkäine naisineen ja muine tykötarpeineen. Sirkustaiteilija Marion Dixon joutuu kansan vihan kohteeksi mustan poikalapsensa vuoksi. Emäntä päättää paeta järjestelmän sortoa Eurooppaan ja lopulta aina Moskovaan asti. Matkan varrella Hitleriä muistuttava saksalainen viihdekeisari iskee tähän kyntensä ja käyttää kauniin naisen ahdinkoa hyväkseen kiristämällä tältä palveluksia kiusallisen salaisuuden pitämistä vastaan. Neuvostoliitossa nainen vihdoin saa apua ja nousee sortajaansa vastaan. Salaisuuden paljastuttua yleisö nauraakin roistolle, sillä - kuten sanottua - eihän Neuvostoliitossa ole rasismia.

 

Sirkuksen sanoma on väännetty harvinaisen paksusta rautalangasta, yrittähän Aleksandrov parhaansa mukaan vakuuttaa yleisöään aikansa rotutietoisen amerikkalaisen massan yhtäläisyyksistä natsien rotukiihkoiluun. Meidän näkökulmastamme Sirkuksen sanoma saattaakin vaikuttaa falskilta ja valheelliselta. On kuitenkin syytä muistaa, että joka seitsemäs amerikkalainen kuului vielä 20-luvun lopulla Ku Klux Klaniin, ja maassa oli vielä lamavuosinakin tukku tiukkoja rotulakeja erottamassa mustien ja valkoisten tiloja toisistaan: mustat viihdetaiteilijat eivät kaikissa osavaltioissa saaneet esiintyä valkoisten klubeissa, eikä mustien ja valkoisten seka-avioliittoja katsottu hyvällä. Sirkuksen ilmestyessäkin oli kulunut vasta toistakymmenkunta vuotta Jack Johnsoniin kohdistetusta ajojahdista sekä suuren valkoisen toivon metsästyksestä. Johnson vieraili aikoinaan mm. Venäjällä ja tapasi Rasputinin.

Mestari Aleksandrovin musikaalina Sirkus onkin muodollisesti pätevä nautinto näkö- ja kuuloaisteille. Aitojen sirkusesitysten näkeminen vaikka sitten valkokankaalta on hauska tapa tappaa aikaa, eikä pieni melodraamakaan pahitteeksi ole. Pienen näpäytyksen Aleksandrov tekee myös Hollywoodin suuntaan näyttämällä Chaplinia muistuttavan hahmon dollarin vallan rusentamana. Komedian mestari ja Aleksandrov olivat läheisiä ystäviä, ja neuvosto-ohjaajaa harmitti katsoa sivusta Chaplinin loputonta taistelua Hollywood-studioiden kanssa. En voi seuraavaa päätelmääni varmasti vahvistaa, mutta uskoisin Chaplinin vinkanneen Aleksandroville takaisin Diktaattorissaan kohtauksessa, jossa Hynkel pompottelee ilmalla täytettyä maapalloa – kohtaus kun on suoraa lainaa Sirkuksesta!


Arvio: 3.5/5


TSIRK, 1936 Neuvostoliitto
Ohjaus: Grigori Aleksandrov
Käsikirjoitus: Grigori Aleksandrov, Ilja Ilf, Isaak Babel
Näyttelijät: Ljubov Orlova, Vladimir Volodin, Jevgenija Velnikova