Nobody Knows (2004)

Olen monesti kuullut puhuttavan tapauksista, jolloin yksittäinen tapahtuma tai onnettomuus saa ihmisen epäilemään maailmankuvaansa sekä uskoaan Jumalan olemassaoloon. Hirokazu Kore-edan tapauksessa taas tällainen paatuneempikin ateisti joutuu jo pohtimaan jonkinlaisen ihmistä suuremman voiman mahdollista vaikutusta maailmassa, sillä sen verran ihmeellistä jälkeä tuo mies tuntuu vuosi toisensa jälkeen ulos pukkaavan ilman merkkiä tason pienimmästäkään näkyvästä laskusta.

Nobody Knows on hätkähdyttävä tositarina ja jo tässä vaiheessa varmuudella yksi Kore-edan uran parhaista yksittäisistä teoksista. Traaginen tapahtumaketju elokuvan takaa kertoo kevytkenkäisen yksinhuoltajaäitinsä pieneen tokiolaiseen kerrostaloasuntoonsa hylkäämästä neljästä lapsesta, joista jokainen on saanut alkunsa eri isästä. Vanhinta poikaa lukuun ottamatta lapset ovat asunnossa laittomasti eivätkä siksi voi poistua kotoaan pihamaalle tai kouluun. Arki pienessä asunnossa soljuu eteenpäin omaan tahtiinsa leikkien ja laulaen, mutta ennenpitkää karu todellisuus alkaa pikkuhiljaa ravistella myös perheen unenomaista arkea musertavin seurauksin.

Tässä kohtaa on kuitenkin pakko lisätä, ettei tapahtumien todellista päätöstä nähdä Kore-edan elokuvassa ollenkaan vaan loppu jätetään tällä kertaa tarkoituksella avoimeksi. Oikeassa elämässä vuokraisäntä löysi myöhemmin lapset ja teki näistä ilmoituksen poliisille. Siihen mennessä kaksi lapsista oli jo kuollut ja haudattu yön pimeydessä läheiseen puistoon. Pienten lasten heitteillejätöstä tuli maanlaajuinen skandaali; myöhemmin lasten äiti ilmoittautui poliisille ja päätyi koko jupakan seurauksena vuosikausiksi vankilaan.

Kore-edan elokuvassa kaikkein ihailtavin ominaisuus on, ettei mies suinkaan ole lähtenyt turhia moralisoimaan tai sokeroimaan tosielämän tragediaa, vaan ainoastaan kuvaamaan tapahtumien kulkua, syitä ja seurauksia niin realistisesti ja läheltä kuin vain suinkin. Draamaa ei missään kohtaa yritetäkään paisutella ulisevilla viulumusiikeilla tai ihmeellisillä leikkauksilla vaan tähän kasvaa luonnollisella tavalla hitaasti sisään kuin rakkaudella tuotettuun dokumenttielokuvaan.

Suurin kiitos Nobody Knowsin luonnollisuudesta menee elokuvan lapsinäyttelijöille, jotka tiettävästi pantiin ihan oikeasti keskenään asumaan vuodeksi tarkoitusta varten vuokrattuun pieneen kerrostalokämppään, vanhempien valvonnassa totta kai. Elokuvan edetessä myös lapset kasvavat ja sisäinen sekasorto asunnossa lisääntyy lisääntymistään, alkukuvien kauniit kuvat alkavat vaihtua rähjäisempään yhä harvemmin nähtävää äitiä myöden ja lopussa liitukaan jo pitkälti Tulikärpästen haudan tunnelmissa, mutta keskellä suurkaupunkia nimensä mukaisesti kenenkään näkemättä ja tietämättä. Suurin osa lasten näyttelystä on vielä tiettävästi käsikirjoittamatonta improvisaatiota. Monessa kohtaa keskenään leikkivät lapsinäyttelijät eivät edes tienneet tulleensa kuvatuiksi, joten kaikenlaiset pienet eleet ja reaktiot ovat todellisuudessa täysin aitoja.

En tiedä miten tämä on enää edes mahdollista, mutta juuri kun uskoin nähneeni jo Hirokazu Kore-edan uran parhaimmat tuotokset, lyö mies pöytään tällaisen ääriään myöden hiotun ja ytimeen asti koskettavan rainan, joka saa helposti edellisen suosikkini Maborosinkin kalpenemaan rinnallaan. Edellisestä poiketen Kore-eda ei tällä kertaa sentään ole enää liikkeellä puhtaan jäljittelyn hengessä vaan mies on paitsi vihdoin löytänyt itselleen saumattomasti sopivan ohjaustyylin, mutta myös onnistunut samalla kristallisoimaan sen pohjalta selkeästi itsensä näköisen täydellisyyttä hipovan perhedraaman, joka tuskin jättää ketään kylmäksi.



Arvio: 5/5



DARE MO SHIRANAI, 2004 Japani
Ohjaus: Hirokazu Kore-eda
Käsikirjoitus: Hirokazu Kore-eda
Näyttelijät: Ayu Kitaura, Hanae Kan, Hiei Kimura, Kazuyoshi Kushida, Kenichi Endo, Momoko Shimizu, Ryo Kase, Sei Hiraizumi, Susumu Terajima, Takako Tate, You, Yuichi Kimura, Yukiko Okamoto, Yûya Yagira