The Sea Prince and the Fire Child (1981)

"Niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin,
kun menninkäinen yössä tallustaa,
hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on
ja toinen yötä rakastaa."

Sanrion söpöilybisnekset olivat ilmeisesti siinä määrin kovassa nosteessa 80-luvun alkupuolella että firma päätti panostaa elokuvatuotantoonsa oikein tosissaan. Tällä kertaa kunnianhimoisen massiivista tuotantoa jouduttiin perinteistä poiketen ulkoistamaankin länsimaihin, ohjaajanpallin mennessä Chirinin Kellosta tutulle veteraaniohjaaja Masami Hatalle. Tarinan tyylikin on jälleen ohjaajalle tuttu klassinen tragedia muista Sanrion leffoista tutuilla antiikkiviboilla.

Kauan sitten tulen ja veden jumalat olivat keskenään rakastavaisia, mutta kateellinen tuulen jumala onnistui katkaisemaan näiden välit ilkeillä juoruillaan. Universumia hallitsevat suuremmat voimat palauttivat kosmoksen tasapainon vangitsemalla pahantahtoisen tuulen jumalan ja jakamalla maailman keskenään vihamielisten tulen ja veden kesken. On säädetty, etteivät tulen lapset saisi koskaan olla yhteydessä veden kansan kanssa tai kaaos voisi jälleen vallata maailman...

Samaan aikaan veden prinssi Sirius rakastuu keijukaismaiseen tulen lapseen ja tragedia on valmis. Kaksikon päämääränä on lentää yhdessä tarunomaiselle tähdelle, jossa legendan mukaan tuli ja vesi voivat elää yhdessä.

Sanotaanpa jo heti alkuun, että The Sea Prince and the Fire Child on joka suhteessa helposti tekoaikansa parhaita pitkiä animaatioleffoja. Tähän aikaanhan Disney kynsi syvällä eikä Don Bluth tiimeineen ollut vielä saanut ensimmäistäkään pitkää elokuvaa ulos. Kilpailu genren piikkipaikasta ei siis toisin sanoen ollut kovinkaan kaksinen, mutta pahuksen hyvää tekoa tämä on silti.

Ensimmäisenä tässä pistää simmuun komea animaatio, joka on mielestäni täysin vertailukelpoista jälkeä mihin tahansa muuhun saman vuosikymmenen leffaan nähden. Erityisesti yksityiskohtaiset käsin maalatut vedenalaiseen maailmaan sijoittuvat mielikuvitukselliset taustat ovat jo aivan ensimmäisistä kuvista lähtien hengästyttävän upeaa katseltavaa. Jokainen viiva ja tausta koko elokuvassa on suunniteltu korostamaan tarinan maailman eeppisyyttä ja rajattomuutta, missä on myös onnistuttu ainutlaatuisella tavalla.

Perinteiseen Masami Hatan tyyliin värimaailma koostuu kirkkaista sävyistä ja äärimmäisen korkeista kontrasteista - tyyli, johon ainakin itse olin erityisen mieltynyt jo Chirinin kellossa. Parhaimmillaan The Sea Prince and the Fire Child onkin kun yksikään hahmo ei sano mitään vaan Hata kuljettaa tarinaansa pelkin visuaalisin avuin ja keskittyy enimmilläänkin lähinnä tyylikkääseen tunnelmointiin.

Tarina ja hahmot ovatkin muuhun designiin suhteutettuna varsin simppeliä työtä, mikä on sekä elokuvan vahvuus että sen suurin heikkous. Tällä leffallahan on siis mittaa melkein täydet 2 tuntia ja kovin yksinkertaisesta tarinasta on vain vaivoin pitkäksi venähtänyttä kestoa kannattelemaan. Sanrio oli tähän aikaan tunnettu pelottavista ja väkivaltaisista lastenpiirretyistä ja firma pyrki vielä siistimään julkisivuaan lisäämällä uusiin leffoihinsa ylimääräisiä koomisia sivuhahmoja ja lapsellista huumoria, jotka lisäävät elokuvaan kuin elokuvaan turhaa ilmaa helposti sellaiset 15-20 minuuttia ja sotkevat samalla oikein kunnolla koko muun elokuvan melankolista yleisvirettä.

Jotenkin huvittavan ironista, että sama firma joka aiemmin töpeksi liian pelottavuuden kanssa onnistuu ryssimään muutoin onnistuneen elokuvansa täysin päinvastaisella lapsellisella sottailulla. Ilman turhaa kestoa, tyhmää huumoria ja joutavia sivuhahmoja kyseessä voisi helposti olla A-luokan Disneyn klassikoiden veroinen animaatiopläjäys ja juhlittu genrensä merkkiteos vailla vertaa.

On tämä silti yksi Sanrion parhaista, muttei paras.


Arvio: 4/5


SHIRIUSU NO DENSETSU, 1981 Japani
Tuotanto: Tsunemasa Hatano, Shintaro Tsuji
Ohjaus: Masami Hata
Käsikirjoitus: Chiho Katsura, Masami Hata
Näyttelijät: Ikue Sakakibara, Keiko Han, Mami Koyama, Michiko Nomura, Tôru Furuya