Wing Commander (1999)

Viime aikojen turmiollisten Hollywood-tuottajien ja uusien Star Wars -leffojen kritisointi on ollut siinä määrin muotia ja pinnalla, että pakosti nousi Wing Commander -pelisarjan kohtalo ja erityisesti tämä tietty sen pohjalta tehty videopelielokuva taas mieleen. Ei tietenkään mitenkään hyvällä tavalla, sillä tässä elokuvassa ikimuistoisinta on lähinnä tapa, jolla se abortoi itse itsensä jo aivan perusasioiden kanssa.

Mark Hamillin Blair.

Mikäli Wing Commander ei nimenä nykynuorisolle ole ennestään tuttu, niin kyseessä oli edesmenneen Origin Systemsin ysärillä massiivisen suosittu tarinavetoinen avaruussimulaattori, jossa pelaaja sai ohjastaa ihmiskunnan laivaston sankaripilottia taistelussa ulkoavaruuden soturirotua vastaan. Pelit olivat perusideansa ja kunnianhimoisen käsikirjoituksensa lisäksi tunnettuja etenkin kolmannen sekä neljännen pelin ennenäkemättömistä tuotantoarvoista ja Hollywood-tähtiä vilisevästä castistään.

Nykysilmin katsottuna nuo vanhat pelit ovat jo kovin kulahtanutta settiä, mutta aikoinaan Wing Commander -sarja kuului scifi-pelien kuninkuusluokkaan ja pelien fandom elää vahvana vieläkin, vuosikymmeniä viimeisen sarjan pelin jälkeenkin. Pelien elokuvamaisen luonteen vuoksi ajatus ihan oikeasta filmatisoinnistakaan ei periaatteessa ollut mikään mahdoton juttu; kiinnostavaan tieteisrainaanhan riittäisi periaatteessa kopioida uskollisesti kaikki niiden pelien parhaat piirteet ja heittää mukaan pari uutta twistiä Wing Commander Academyn tapaan. Kaikki mahdollisuudet hyvään, onnistuneeseen elokuvaan olivat siis jo lähtökohtaisesti kasassa.

Harmi vain, että tätä Wing Commander floppasi aikoinaan täydellisesti ja sitä pidetään nykyään yleisesti yhtenä suurimmista videopelileffakalkkunoista koskaan. Samalla se on osoitus tosiasta ettei hyvän franchisen täydelliseen tuhoamiseen välttämättä tarvita mitään pahoja korporaatioita vaan onnistuu homma alkuperäisen tekijöiltä itseltäänkin.

Ensimmäisen ja pahimman mokan koko elokuvassa voi havaita jo sen julkaisun kannesta tai vaihtoehtoisesti julisteesta. Alkuperäisellä Wing Commanderilla oli jo vuosikausia ennen tätä elokuvaa vakiintunut ja tunnettu näyttelijätiiminsä, josta yksikään ei syystä tai toisesta palannut vanhaan rooliinsa vaan mm. pääosassa Blairina nähty Mark ”Luke Skywalker” Hamillkorvattiin Freddie Prinze Jr:illa, mahtavan Tom ”Biff” Wilsonin tilalle Maniaciksi saatiin ikiärsyttävä Matthew Lillard ja Malcolm McDowellia amiraali Tolwyninä tuuraa Titanicin Lovejoy. Kaksi ensimmäistä taitavat olla nyky-yleisölle tutumpia niistä pahamaineisista Scooby-Doo -leffoista. Jeah!

Ei ole yhtään liioiteltua todeta pelkkien pääosanesittäjien pelottaneen kaikki alkuperäisen sarjan fanit pakosalle. Harvat ja valitut jotka ylipäänsä menivät tätä teatteriin asti kärsimään, kävivät vain tarkistamassa Star Wars Episodi I - Pimeä uhkan trailerin ja kävelivät tiehensä. Tämä on siis ihan dokumentoitua tietoa.

Tom Wilsonin Maniac.

Mutta edellinen on vain yksi häviävän pieni pisara Wing Commanderin nimellä tunnetussa kusenkeltaisessa valtameressä.

Elokuvan versio siipikomentajan tarinasta seuraa pelien perusideaa ainakin päällisin puolin uskollisesti. Tälläkin kertaa tarina sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään kaukaiseen tulevaisuuteen ja ihmiskunnan muodostaman Konfederaation ja tiikerimäisten kilrathien soturikansan väliseen suureen avaruussotaan. Heti leffan alussa kilrathit kaappaavat ihmisten etäpesäkkeestä vanhalta kitarapedaalilta näyttävän ihmisen alkukodin koordinaatit sisältävän härvelin ja pelisarjasta tutun avaruuskoplan on pelastettava tilanne. Yksinkertaista, no?

Juoni yksinään on niin täynnä aukkoja ja älyttömyyksiä, että niistä yksinään saisi jo pitkän arvostelun tehtyä. Kyseessä on esimerkiksi jälleen yksi kliseinen avaruusooppera, jossa tasavaltaiset voimat ottavat mittaa örkkien pahasta imperiumista. Asia ei ehkä häiritsisi itseäni, jos tässä olisi panostettu edes vähän rautalankamaista perusasetelmaa monipuolisempaan tarinaan – vähän kuin niissä peleissä! Wing Commander -elokuvan avaruudessa on myös ilmaa, avaruusalukset pitävät lentäessään kovaa ääntä, painovoimakin löytyy ja tavaraa putoilee itsestään keskellä tyhjää avaruutta. Kuin sattumalta sankarimme myös murtautuvat ensimmäiseen näkemäänsä kilrath-alukseen, joka vain sattuu olemaan se sama, jossa kaivattu kitarapedaali sattuu olemaan ja sisääntuloaukkokin tuli tehtyä sattumalta juuri metrin päähän kyseisestä kapistuksesta. Kilrathitkaan eivät sattumalta huomanneet ottaa kopiota tästä huipputärkeästä informaatiosta. Miten kätevää!

Lopussa vielä paljastuu, että aurinkokunnassamme on jättimäinen suuri musta aukko, jota teknologisesti huippuunsa kehittynyt ihmiskunta ei vain ole sattunut aiemmin huomaamaan. Huippuälykäs ja teknologisesti vähintään yhtä pitkälle kehittynyt vihollinenkin erehtyy luulemaan sitä lähestyväksi avaruusalukseksi, koska… ääähh…

Pelien kilratheja.

Mikäli pelisarjan rikas maailma kulttuureineen, hahmoineen ja motivaatioineen on yhtään tuttu, tämä tuottaa todennäköisesti jo alkumetreillä valtavan pettymyksen. Wing Commander -elokuva ei selitä yhtään mitään oman universuminsa kuvioista, kaikki vähänkään syvällisempi sisältö on karsittu pois kokonaan ja kilrathitkin on käytännössä alennettu yksilöllisistä klingonmaisista hahmoista geneerisiksi rumiksi verenhimoisiksi örkeiksi. Typerin idea tämän tekijöiltä oli muuttaa jo kilrathien valmis tunnistettava design pitkäkarvaisista kissamaisista humanoideista nolostuttavan pukinpartaisiksi kaljuiksi kateiksi, joille nauravat aidanseipäätkin.

Mikäli kilrathien uudistunut desing ei vielä riittänyt tappamaan nauruun, siinä avittaa Wing Commanderin nolostuttavan höhlä puvustus. Jostain kumman syystä ihmiskunta on pukenut omat poikansa höpsöihin neulepaitoihin ja pipoihin – ei kun sellaisiin pehmustettuihin turvakypäriin, joita pannaan toisinaan joillekin invalideille ja kehitysvammaisille lapsille. Tätä hölmöä asuvalintaa nähdään vielä leffan päähenkilöillä alusta loppuun asti.

Elokuvan kilrathit. Huomaa: hahmoilla ei ole enää minkäänlaista persoonallisuutta tai yksilöllisyyttä.

Mutta odottakaas kun näette mitä niille varsinaisille hahmoille tuli tässä tehtyä. Pääosassa pelisarjassa oli Mark Hamillin esittämä sankaripilotti Blair, jonka vanhemmat kuolivat tämän ollessa pieni lapsi ja joka on kehittänyt tästä elinikäisen syyllisyyskompleksin ja vaikka mitä kaikkea muuta. Bel Airin Prinzzzzzzin Blair taas kuuluu pilgrimeihin, Maasta lähteneisiin uudisasukkaisiin, jotka ovat kehittäneet kyvyn ohjata avaruusaluksia ilman tietokoneiden apua.

Edellisessä oli siis Blairin hahmon koko elokuvassa nähtävä persoonallisuus ja hahmonkehitys pähkinänkuoressa. Aika laimea eikö vain? Koko pilgrim-juttua ei siis ole niissä peleissä vaan se on kehitetty vain ja ainoastaan tätä elokuvaa varten rahastamaan Star Warsin jedijutuilla.

Odottakaahan kun näette Freddien vihannesmaisen tönkön näyttelijäsuorituksen. Kaveri ei ole ollut koskaan mikään kaksinen luonnenäyttelijä, mutta tässä Fred tuntuu vain pällistelevän milloin mitäkin suu tylsästi auki kuin kaveri ei osaisi hengittää nenän kautta. Tähän lienee ainakin osasyynä myös täysin kokematon ohjaaja, joka ei ole osannut ohjeistaa näyttelijöitään asianmukaisesti.

Pilottipuvut ovat kuin suoraan pikkulapsen lelulaatikosta pöllittyjä.

Ja sitten on Matthew Lillardin Maniac… Peleissä Maniac oli tiimin kovin pilotti ja takuuvarma mulkero, joka kuitenkin oli aina pohjimmiltaan hyvällä asialla ja pelasi loppujen lopuksi aina coolisti yhteen hiileen Blairin ja muiden tiimin jäsenten kanssa. Elokuvan Maniac on pelkkä rasittava ääliö vailla minkäänlaista sympaattista tai positiivista ominaisuutta. Matthew Lillard panee tässä vielä oikein parastaan ollakseen aivan erityisen sietämätön, mikä tuntuu ainakin itsestäni ainoastaan loukkaavalta sillä Tom Wilsonin joka solullaan esittämä alkuperäinen Maniac oli aina pelisarjan kuningashahmo.

Vähintään yhtä ikonista ja muistettavaa kuin hahmot, olivat pelisarjan pikkutarkkaan suunnitellut tunnistettavat avaruusalukset. Jostain kumman syystä nekin on tässä menty panemaan täysin uusiksi eikä uusi design vakuuta alkuunkaan. Jos ne alkuperäiset näyttivät vielä melko uskottavilta avaruuspurkeilta, tässä mallia on haettu jostain Toisen maailmansodan aikaisten hävittäjien hylätyistä prototyypeistä. Tämänkään epäonnistuneen ratkaisun logiikkaa ei kykene inhimillisellä järjellä täysin ymmärtämään. Miksi yrittää korjata jotain mikä ei ole alunperinkään rikki?

Luonnollisesti näin vanhaksi elokuvaksi kaikki cgi-efektit ovat jo ammoin vanhentuneet ja kulahtaneet täysin piloille. Samaa voi sanoa futuristiseksi tarkoitetusta pilottiteknologiasta, joka pahimmillaan muistuttaa muovisuudessaan jonkun pikkulapsen muropaketista nyhtäistyä leluviritystä. Jos kilrathien uusi design ja höhlä puvustus eivät onnistuneet hymähdyttämään, niin tämä nyt viimeistään.

Unohda elokuva. Hanki peli.

Noin niin kuin loppuun lisättynä pakollisena positiivisena pointtina voi ainakin sanoa, että jos ei muuta niin tämä jo melkein viihdyttää silkalla typeryydellään. Näin siis ainakin mikäli se alkuperäinen ei ole ollenkaan tuttu eikä hahmojen ja koko franchisen universumin ryssiminen satu pistelemään kipeästi sydänlihassa.

Eikä siinäkään vielä kaikki! Wing Commanderissa on niin paljon typoja, että ohjaajan luulisi kärsivän pahemmastakin lukihäiriöstä. Virheitä eivät siis sisällä vain ruudulla vilahtavat sattumanvaraiset tekstikatkelmat vaan myös suunnilleen kaikkien elokuvan hahmojen ja avaruusalusten nimet on kirjoitettu pieleen. Astetta nolostuttavamman viimeisestä tekee tieto, että elokuvan on ohjannut koko sarjan luoja Chris Roberts itse!

HUPS!

Wing Commander on tautisen tylsä ja ylipitkä kalkkuna, joka onnistuu käytännössä hukkaamaan kaiken mikä teki alkuperäisistä peleistä ja franchisesta vähänkään hyvän. Huonompia elokuva ja pelifilmatisointejakin varmaan löytyy maailmasta roppakaupalla, mutta Wing Commanderin huikeat lähtöasetelmat ja alkuperäistekijöiden mukanaolon huomioon ottaen tämän täytyy olla käsittämättömimpiä ja älyttömimpiä epäonnistumisia koko elokuvataiteen historiassa.


Arvio: 0.5/5


WING COMMANDER, 1999 USA
Tuotanto: Todd Moyer
Ohjaus: Chris Roberts
Käsikirjoitus: Chris Roberts, Kevin Droney
Näyttelijät: David Suchet, Freddie Prinze Jr., Jürgen Prochnow, Matthew Lillard, Saffron Burrows, Tchéky Karyo