Be Forever Yamato (1980)

Edellisessä osassa Mustan nebulan imperiumi hyökkäsi sen ensimmäisen ja alkuperäisen pahan imperiumin kotiplaneetalle, räjäyttäen sen kerralla taivaan tuuliin syösten samalla ensimmäisestä elokuvasta tutun Iscandarin planeetan radaltaan. Elokuvan lopussa vanha tuttumme Starsha uhrasi itsensä estääkseen Mustan nebulan tuhotyöt lopullisesti. Yamaton miehistö palasi lopussa voitokkaana takaisin ihmisten maailmaan.

Mutta peli ei vielä ollut sittenkään selvä.

Be Forever Yamaton aluksi Mustan nebulan imperiumin voittamaton linnake lipuu Maata kohti tuhoten ihmiskunnan pienimmätkin siirtokunnat matkansa varrelta. Maan puolustusvoimat ovat voimattomia uuden vihollisen edessä ja ihmiskunnan rippeet päättävät antautua ja päähenkilömme tyttöystävä jää valloittajan vangiksi Yamaton miehistöineen lentäessä Linnunradan äärimmäisille rajoille kohti toista, identtistä Maa-planeettaa, joka tuntuu elävän aivan toista vuosisataa kuin omamme.

Taisin jo aiemmin ristiä traagisen Farewell to Space Battleship Yamaton omaksi suosikikseni sarjan elokuvista, mutta tätä katsoessa uskoni senkin ainutkertaiseen parhauteen joutui pahemman kerran koetukselle. Be Forever Yamato nimittäin pystyy ajamaan senkin lähes joka suhteessa nurkkaan, muttei aivan peittoamaan. Niin hyvä tämä oikeasti on.

Aloitetaan vaikka animaatiosta. Perinteisesti Yamatojen animaatio on ollut varsin vaihtelevan tasoista huonosta keskinkertaiseen; ensimmäinen elokuva oli suoraan kököstä televisiosarjasta leikattu pötkäle, toinen improvisoitiin muutamassa kuukaudessa lennosta ja kolmas oli jälleen suoraan televisioon tehty halpaversio. Be Forever Yamatossa tekijät uhrasivat viimein aikaa ja rahaa elokuvan visuaalisen ilmeen hiomiseen ja jälki on omasta mielestäni parasta koko sarjassa ja samalla likimain oman aikansa animen parasta osaamista. Leiji Matsumoton omaperäinen desingkin pääsee tässä vihdoin kunnolla esille.

Omaperäisenä ideana tässä myös leikitään erilaisilla kuvasuhteilla: kun Yamato matkaa Linnunradasta Kaksoisgalaksiin kuvasuhde ja -formaatti muuttuu velmusti lennossa VistaVisionista Cinemascopeen. Alkuperäisessä teatteriversiossa äänentoisto muuttui vielä samalla monotonisesta monikanavaiseksi. Eri galaksi, eri säännöt!

Tarina itsessään on tässä ehkä paitsi Yamatoista paras, myös Leiji Matsumoton uran parhaita kokonaisuuksia. Jälleen kerran on kysymys tekijälleen tyypillisestä melankolisesta avaruusoopperasta, jossa sankareidemme suuretkaan urotyöt eivät toteudu ilman suuria uhrauksia, yllättäviä petoksia ja kuolleita tovereita. Jopa pääsankarin tyttöystävän vangitsijakin paljastuu loppujen lopuksi hyvin surumieliseksi hahmoksi. Vaikka tällä on jälleen mittaa melkein täydet kolme tuntia, ei pituus oikeasti tunnu missään kohtaa.

Be Forever Yamato pääsee niin lähelle viittä tähteä ja suosikkiyamatoni piikkipaikkaa kuin voi elokuva päästä, mutta loppujen lopuksi tämä onnistuu kuitenkin kömmähtämään muutamassa kohdin juuri sen puolikkaan tähden verran. Kipupisteiksi tässä tapauksessa osoittautuivat muutamat kohdat, joissa tekijät heittivät selvästi hanskat tiskiin ja läiskivät sekaan edellisten elokuvien köpöisempää materiaalia ilmeisesti pelkästään lisäpituutta tuomaan. Henkilökohtaisesti olen aina vihannut tällaista laiskaa kierrätystä ja vihasin sitä tässäkin – olkoonkin, että se on jotenkin saatu sidottua mukaan itse juoneen. Turhaa se on silti.

Voi Yamato minkä teit! Tässä oltiinkin taas niin lähellä täydellistä timanttia, mutta homma onnistuttiin loppupeleissä suhmuroimaan niin ettei paremmasta väliä. Dammit!

Noh, vielä on mahkuja parantaa tästäkin. Yksi Yamato vielä jäljellä, koko sarjan huipentava Final Yamato. Jos se pystyy olemaan likimainkaan tämän veroinen niin huhhuh.


Arvio: 4.5/5


YAMATO YO TOWA NI, 1980 Japani
Tuotanto: Yoshinobu Nishizaki
Ohjaus: Leiji Matsumoto, Toshio Masuda
Käsikirjoitus: Hideaki Yamamoto, Leiji Matsumoto
Näyttelijät: Akira Kamiya, Ichirô Nagai, Kazuo Hayashi, Kei Tomiyama, Kenichi Ogata, Shinji Nomura, Shûsei Nakamura, Tôru Furuya, Yôko Asagami, Yoshito Yasuhara