Aelita (1924)

Jakov Protazanovin Aelita on jo siinä määrin kanonisoitu ja legendaarinen elokuvataiteen klassikko ettei tehnyt tästä alunperin mieli kirjoittaa riviäkään, koska tuntui että kaikki oleellinen on jo moneen kertaan sanottu. Sitten lueskelin ihmisten tästä netissä kirjoittamia kommentteja ja päätinkin muuttaa mieleni.

Protazanovin filmografiassa Aelita on sikälikin kiinnostava teos, että ohjaaja pakeni vallankumousta muun venäläisen taide-eliitin mukana Ranskaan, mutta palasi myöhemmin takaisin entiseen kotimaahansa luomaan uraa sirpin ja vasaran palveluksessa. Aelita oli samalla ensimmäinen ohjaajan paluun jälkeen tekemä työ, mutta samalla ensimmäisiä kokopitkiä neuvostoliittolaisia sekä ensimmäisiä pitkiä tieteisleffoja ylipäänsä. Flash Gordonit, Fritz Langin Metropolis ja moni muu myöhempi tieteistykitys ovat enemmän kuin vähän velkaa tälle merkkiteokselle.

Mutta yksi juttu tästä on kuitenkin hyvä tietää...

Aelita on tarina insinööri Losista, 20-luvun alun Neuvostoliitossa asustelevasta insinööristä, joka salaperäisen sähkeen seurauksena alkaa unelmoida Marsin kuningattaren futuristisesta valtakunnasta ja elämää suuremmasta rakkaudesta. Luonnollisesti Marsin yhteiskunta on vertauskuva tsaarin ajan Venäjälle, jonne vallankumouksen jalo ja epäitsekäs aate sitten lopussa levitetäänkin.

Tässä kohtaa on pakko sanoa, että mikäli elokuvan historia on yhtään tuttu tai on muuten vain sattunut esimerkiksi käyttämään googlen kuvahakua, todennäköisesti tunnistaa tämän elokuvan omalaatuisen, Tri Caligarin kabinettin ja L'inhumainen kubistista tyyliä henkivän marssilaislavastuksen. Mitään täysin vastaavaa ei neuvostoelokuvissa paljoa ole sen koommin nähty, joten se jää syystäkin mieleen.

Tässä elokuvassa on oikeastaan vain yksi ongelma, mutta se käytännössä riittää vetämään maton koko teoksen jalkojen alta: ne kuuluisat scifi-ainekset ja omaperäiset lavastukset ovat mukana enintään 10-15 minuuttia koko leffasta. Muu pätkä on pelkkää tylsää ja pinnallista parisuhdedraamaa ja täysin tarpeettomia koomisia sivujuonia. Niiden muutaman vinkeän minuutin lisäksi tässä ei toisin sanoen olekaan sitten yhtään mitään kovin ihmeellistä sisältöä.

Toisin sanoen yli kaksituntisesta elokuvasta enintään kymmenisen minuuttia eli karkeasti
8-10% koko pätkästä on
a) scifiä
b) vähänkään muistettavaa kamaa
ja loput 92% pelkkää ilmaa, mutta silti tätä pidetään nimenomaan tieteiselokuvan klassikkona. Vain muutaman minuutin tähden.

Ilman niitä muutamia ikimuistoisia minuutteja tästä ei jäisi paljoakaan käteen.

Olen toistaiseksi käynnissä olevalla neukkumaratonilla ja osin vähän sitä ennenkin tullut katsoneeksi lähes koko Jakov Protazanovin säilyneen tuotannon ja tämä on omasta mielestäni helposti ohjaajan heikoimpia elokuvia. Tästä pitäisi onneksi olla sen täyspitkän parituntisen lisäksi saatavilla jotain uusiksi leikeltyjäkin versioita, mutta vielä toistaiseksi vastaan ei ole tullut 80 minuuttia lyhyempiä ja sekin on vielä varsinaiseen sisältöön nähden aivan liian pitkä.

Sääli, että tämä taitaa nykyään olla Jakov Protazanovin teoksista se kaikkein tunnetuin. Mies on tehnyt monta paljon parempaakin elokuvaa.


Arvio: 1.5/5


AELITA, 1924 Neuvostoliitto
Ohjaus: Jakov Protazanov
Käsikirjoitus: Aleksei Tolstoi, Aleksei Fajko, Fjodor Otsep
Näyttelijät: Igor Iljinski, Julia Solntseva, Nikolai Tsereteli