Beyond the Black Rainbow (2010)

Tämä taitaakin olla ensimmäinen arvostelu, jonka kirjoitan yleisön pyynnöstä. Joku ilmeisesti huomasi, että tykkään kaikenlaisesta hämärästä ja antoi tällaisen suosituksen. Beyond the Black Rainbow on hapokas kanadalainen tieteiskauhuelokuva, jonka tyylistä käytettiin internetin ihmeellisessä maailmassa nimitystä ”trance-elokuva”. En ole eläessäni tällaisestä käsitteestä kuullut, mutta oman tulkintani mukaan kyse on jonkinlainen himmeä yleistermi kaikenlaisille hitaasti rytmitetyille ja hypnoottiseksi tarkoitetuille taide-elokuville tyyliin The Neon Demon. Tämä elokuvahan sai ensi-iltansa alunperin jossain elokuvafestivaaleilla ja ohjaaja kuulemma murjaisi saatesanoiksi lupaavasti: ”I hope you’re as messed up in the head as I was when I made this film.”

If you only knew…

Wikipedian mukaan elokuvan tarina kertoo New age -tohtorin perustamasta tutkimuslaitoksesta, jonka alkuperäinen tarkoitus oli selvittää tieteen ja hengen yhteyttä inhimillisen onnellisuuden nimissä. Myöhemmin projektin otti haltuunsa psykopaattinen tohtori Nyle, joka pitää laitoksessa vankinaan telekineettisia voimia omaavaa Elenaa. Olen lukenut, että tarinan pitäisi kertoa jotain identiteetistä, sodanjälkeisten ikäluokkien henkisestä tilasta ja ihmisten halusta kontrolloida muita, mutta itse en saanut siitä oikeastaan mitään irti ja siksi viittasinkin Wikipediaan. Beyond the Black Rainbowin tarinaosuus on niin himmeä ja lähes olematon, että se pistää jo epäilemään Wikipediankin luotettavuutta. Olenkohan varmasti katsonut saman Beyond the Black Rainbowin kuin mistä artikkeli on kirjoitettu?

Tarina sikseen. Visuaalisella puolella tämä elokuva vetää kotiin päin oikein kunnolla. Sanoisin näin tappituntumalta, että tässä on tärkeinä vaikutteina toiminut kaikki maailman gialloelokuvat ja erityisesti Mario Bava sekä Dario Argento, Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu ja John Carpenterin elokuvat. Olin näkevinäni tässä jopa viittauksen Carpenterin elokuvaan Pimeä tähti.

Parhaimmillaan Beyond the Black Rainbow on herkullisen hienoa ja psykedeelistä katseltavaa; ohjaaja on monessa kohtaa osannut käyttää leikkausta ja värejä äärimmäisen mielikuvituksellisesti hyödykseen. Etenkin keskikohdan korkeakontrastisella kameralla kuvattu trippi on hengästyttävän tykkiä kamaa – kohtaus tuokin vähän mieleen Ken Russellin Muutostiloja, josta niin ikään pidän paljon. Jos koko elokuva olisi pelkkää tällaista tykitystä, ei juonta tarvittaisikaan, mutta harmittavasti tässä on ne rauhallisemmat ja selväpäisemmät kohtaukset, joissa yritetään viritellä vähän jotain dialogiakin. Dialogi paha, happoinen psykedelia hyvä.

Jos visuaalinen puoli on hanskassa, niin sitä on myös musiikkipuoli. Kunnon happotrippikuvastoa säestää kivasti kunnon vanhan liiton syntikkamusa avaruustunnelmoinnilla. Elokuvaa katsellessa oli kivaa bongata tuttuja syntikkamerkkejä ja -malleja korvakuulolla. Itse tunnistin ainakin Oberheimin ja Moogin syntikat ja Mellotronin. Nettilähteiden mukaan siellä sulosointujaan ujelsi näiden päälle vielä Prophet-5. Hyvää settiä.

Vaikeaa näin visuaalisesta elokuvasta kirjoittaa kauhean pitkää tarinaa. Jos kaipaatte jotain diipimpää draamaa, katsokaa vaikka Manchester by the Sea, se on hyvä elokuva. Jos taas haluatte puhdasta visuaalista happoilua ja syntikkafiilistelyä, katsokaa tämä. En lupaa tästä mitään elämää suurempia ahaa-elämyksiä enkä edes psykedeliamielessä mitään varsinaisesti tajuntaa räjäyttävää mielipuolista neroutta, mutta paljon huonompaakin on tehty. Tässä ei sentään ole Disney-prinsessoja, ärsyttäviä musikaalinumeroita, Jar Jar Binksiä, Mikki Hiirtä, mainstream pop-hittejä, Rob Schneideria tai lyhyitä kalsareita pitkien päällä pitäviä supersankareita.

Eli toisin sanoen: Yes sir, I like it.


Arvio: 3/5

BEYOND THE BLACK RAINBOW, 2010 Kanada
Tuotanto: Oliver Linsley, Christya Nordstokke
Ohjaus: Panos Cosmatos
Käsikirjoitus: Panos Cosmatos
Näyttelijät: Eva Allan, Marilyn Norry, Michael Rogers, Rondel Reynoldson, Scott Hylands