Rock & Rule (1983)

Länsimaisen animaation historiassa 60- ja 70-lukuja tavataan muistella jonkinlaisena pimeänä rappion ja kaaoksen täyttämänä aikakautena, jolloin ei juuri tuotettu monenkirjavia omakustanteita tai nolostuttavia televisiopiirrettyjä kunnianhimoisempia tuotoksia. Syystä tai toisesta kanadalainen Nelvana päätti juuri kahdeksankymmentäluvun häämöttäessä paikata markkinoilla möllöttävää tarjonnan aukkoa tuottamalla ensimmäisen kokopitkän piirretyn elokuvansa, johon rahallista tukea levitysdiileineen saatiin hyvissä ajoin vankoin jaloin pystyssä pönöttäneeltä United Artistsilta, jonka silloinen pääjehu oli erityisen kiinnostunut animaation mahdollisuuksista.

Pahin mahdollinen kuitenkin tapahtui muutamaa vuotta myöhemmin, kun Michael Ciminon mammuttimainen Portti ikuisuuteen floppasi lippuluukuilla syösten emofirmansa konkurssin partaalle, ja kattaakseen tappionsa United Artists päätyi kauppaamaan toimintojaan muille alan jättistudioille. Näin Rock & Rule päätyi monen muun aikansa animaation tavoin MGM:n käsiin, jonka johtaja vihasi sydämensä kyllyydestä genren teoksia ja teki kaikkensa sabotoidakseen edelliseltä omistajalta saamansa komean perinnön jättämällä lajityypin teokset tarkoituksella mahdollisimman rajatulle ja lyhyelle teatterikierrokselle ilman merkittävää markkinointia. Rock & Rule osoittautui tekijöilleen täydelliseksi katastrofiksi, joka tuotti hädin tuskin sadasosaakaan siihen panostetusta rahasta.

Kanadalaisten hengentuotoksen piti tiettävästi perustua alkujaan erääseen huomattavasti lapsekkaampaan piirrettyyn, mutta ajan hengen mukaisesti studio alkoi yhä enemmän suuntautua aikuisanimaation ja Ralph Bakshin rosoisempien luomusten suuntaan. Näin siis tarina päätyi satumetsästä post-apokalyptiseen tulevaisuuteen, hilpeä musikaali muuttui kuin sopivasti ihmismäisiksi mutatoituneiden rottien perustaman punk-bändin angstiseksi tarinaksi, jonka pääroistoksi luotiin Mick Jaggeria muistuttava upporikas rock-diivailija Mok, jolla on taatusti maailman ylianimoiduimmat ja -ilmeikkäimmät kasvot, joita olen koskaan nähnyt. Mokin suurena suunnitelmana on kidnapata rottabändin omahyväisen kitaristin laulajana sekä aisaparina toimiva tyttöystävä Angel (Debbie Harry) ja manata tämän avulla kuolematon demoni rottien maailmaan.

Ei ole mikään ihme eikä salaisuus, että silkassa tarinankerronnallisessa mielessä Rock & Rule on epäonnistunut elokuva. Tiettävästi tekijöillä ei varsinaisesti ollutkaan missään vaiheessa valmista käsikirjoitusta, vaan tarina muuttui sitä mukaa kun nämä keksivät uusia käänteitä, loput improvisoitiin miten taidettiin kuin lyhytelokuvaa tai televisiosarjan segmenttiä tehdessä. Lopputuloksena on erittäin ikävystyttävillä hahmoilla katettu epämääräinen ja sekava elämys, joka muistuttaa ennemmin jonkinlaista epämääräistä valoshow'ta tai musiikkivideota kuin suoranaista pitkää elokuvaa.

Nelvanan poikien ja tyttöjen kunniaksi on kuitenkin syytä lukea, että animaatio on paljon muutakin kuin pelkkää sanataiteilua. Audiovisuaalisella saralla Rock & Rule tuoksahtaa mitä tyylipuhtaimmalta 80-luvun alkuvuosien uudelta aallolta, sen soundtrack on täynnä Iggy Popin, Lou Reedin ja Cheap Trickin kaltaisia aikansa huippunimiä. Puisevan dialogin takaa loistamaan pääsee vielä erinomainen ääninäyttelijöiden joukko, kärkenään tietysti Mokina kuultava äärimmäisen karismaattinen "tupakkaääninen" Don Francks, jonka turinoita voisin mielelläni kuunnella vaikka tuntikaupalla kyllästymättä.

Mitä taas Rock & Rulen animaation laatuun tulee, on kyseessä mielestäni helposti yksi 80-luvun alkuvuosien korkeatasoisimmista yksittäisistä teoksista. Suppeahkosta budjetista huolimatta kanukkien rottapunkkarisadun tyyli on klassista käsinpiirrettyä animaatiota ilman aiemmalta vuosikymmeneltä tuttuja silmiinpistäviä merkittäviä säästökikkoja - ellei sitten rotoskooppausta sellaiseksi erikseen lasketa. Usvainen ja uskottavan apokalyptinen miljöö itsessään oli mukavan tunnelmallinen ja pieteetillä luotu, mutta näyttävien optisten valotehosteiden sekä varhaisten tietokone-efektien kaltaisten pienten yksityiskohtien bongaaminen ihastutti ainakin itseni viimeistään ikihyviksi.

Rock & Rule ei ole koskaan saanut reilua mahdollisuutta kilpailla vapailla markkinoilla yleisön suosiosta, eikä se varsinaisesti saa sitä vieläkään, sillä flopiksi osoittautuneesta elokuvasta ei ole sittemmin nähty tarpeelliseksi laittaa liikkeelle kovinkaan prameita tai edes sisällöltään yhdenmukaisia julkaisuja, siitä ei puhuta eikä kirjoiteta eikä sitä näytetä ikinä televisiossa tai internetin striimipalveluissa. Mälsän valtavirran ulkopuolella elävä ja hengittävä kansainvälinen animaatioyhteisö lieneekin nykyisin ainut taho, joka vielä pitää Nelvanan tuotoksen muistoa hengissä. Ilman näitä harvoja valveutuneita Rock & Rulen perintö olisi todennäköisesti jo kaikonnut ihmisten mielistä, olipa sitten kyseessä miten suuri tai vaikuttava muisto tahansa.

Ihan hauskana triviatietona George Lucas oli aikoinaan Nelvanan töiden ihailija, ja pestasi studion tyypillisesti vanhaan aikaan tarvitessaan Star Wars -aiheista animaatiota. Jopa Holiday Specialin klassinen animaatiopätkä on näiden kavereiden kätten työtä. 

Arvio: 2.5/5


ROCK & RULE, 1983 Kanada
Ohjaus: Clive A. Smith
Käsikirjoitus: John Halfpenny, Patrick Loubert, Peter Sauder
Näyttelijät: Chris Wiggins, Dan Hennessey, Paul Le Mat, Samantha Langevin, Susan Roman, Debbie Harry

Padak (2012)

Internetissä kiertävän tarinan mukaan Padakin inspiraatio roihahti Dae-Hee Leen kulkiessa työmatkansa muuan paikallisen kalaravintolan ohitse. Ravintolan ulkopuolella Lee kiinnitti huomionsa isoon akvaarioon, josta paikallisen tavan mukaisesti asiakas saa itse valita mieleisensä tuoreena kyökin kautta lautaselle. Lee jäi myöhemmin mielessään pohdiskelemaan akvaariossa elävien kalojen sielunelämää ja luonnosteli niiden pohjalta aikuisille suunnatun ahdistavamman sadun elämästä ja kuolemasta.

Padakin tarina alkaa nimettömän ravintolan vesitankista, jossa joukko kaloja odottaa apaattisena ja voimattomana lähestyvää varmaa kuolemaa kuin orjina Platonin luolassa. Aina silloin tällöin joku kaloista kuolee ennen aikojaan ja joutuu muiden kannibalisoimaksi, terveet yksilöt taas nappaa kohtalon kova koura kitumaan palasiksi viipaloituna asiakkaan lautaselle. Kaikki muuttuu uuden kalan ilmaannuttua sekoittamaan apokalyptisen akvaarion asukkaiden alakuloisia tunnelmia: kalankaan kohtaloa ei lopulta ole ennalta määrätty, vaan ankeimmissakin olosuhteissa hulluuden ja epätoivon keskelläkin voi olla toivoa paremmasta.

Padakia on perinteisesti ollut tapana mainostaa jonkinlaisena Nemoa etsimässä -elokuvan helvetillisempänä kopiona, mutta todellisuudessa kyseessä on täysin omanlaisensa otus, joka ei ole laisinkaan velkaa sen enempää aasialaisille kuin länsimaisillekaan tekijöille. Tämän elokuvan kohdalla onkin syytä huomata, ettei koko juttua ole alkujaankaan tarkoitettu lapsille, vaan kypsä ja keskivertoa syvällisempi käsikirjoitus haastaa alusta asti vapaasti katsojan ennakkoluuloja mitä tällaisiin eläintarinoihin ja pienen budjetin animaatioihin tulee.

Leen kalatarinan päällimmäinen tunne on kaiken aikaa viiltävä ahdistus ja epätoivo, mikä tietysti onkin ollut tekijöiden nimenomainen tarkoitus. Yleisilmeen ollessa näinkin mustanpuhuva ja suoraan sanottuna ruma, tietyt kauniimmat ja tarinan optimistisemmat valopilkut pääsevät erottumaan selkeämmin. Muistinko esimerkiksi mainita, että kaiken ankeuden ja masennuksen vastineeksi tässä nähdään ja kuullaan myös Disney-henkisiä värikkäitä ja luovia musikaalikohtauksia, jotka tasapainottavat erinomaisesti muuten raskasta kokonaisuutta? Eikä siinä kaikki, vaan kyseiset musiikkivideomaiset kohtaukset myös toimivat sävellyksineen sellaisenaan omina pieninä taideteoksinaankin, erityisesti kyynisen ankeriaan vaihtoehtorockista ammentava musiikkivideomainen kappale, jota kuuntelen henkilökohtaisesti tälläkin hetkellä.

Etelä-Korean omien poikien groteskimpi kalasatu on täynnä mitä mielettömämpiä yllätyksiä. Kuka olisi esimerkiksi uskonut halvan ja ruman cgi-animaation voivan milloinkaan toimia näin upeasti tarinan visuaalisena runkona? Kuka toinen taas olisi osannut aavistaa höhlältä kuulostavan "yhden huoneen" kalatarinan voivan olla näinkin väkevä, syvällinen ja viimeisen päälle harkittu dramaattinen kokonaisuus kuin Padak. Kun Padakin juoni itsessään kiemurtelee ja yllättää kohtaus toisensa jälkeen twisteillään sekä riemastuttavan kekseliäällä otteellaan, ei tällainen länsimainen jästi voi kuin ihastella varauksetta Leen johtaman tiimin upean persoonallista hengentuotosta.

Mielestäni uskomattomin yksittäinen käänne koko elokuvassa nähdään aivan viimeisten kymmenien minuuttien kohdalla, kun yksi kaloista valitaan teuraaksi vain, jotta asiakas pian päättääkin muuttaa mielensä ja valita itselleen toisen. Henkiin jäänyt kala alkaa pohtia omaa elämäänsä ja kyseenalaistaa aiempia motiivejaan, lopulta tämä löytää rohkeutta koettaa mahdotonta ja uhmata kohtaloaan päästäkseen elämään vapaana ilman ainaista pelkoa. Kuinka monessa länsimaisessa aikuisten animaatiossa muistat nähneesi vastaavaa?

Padakin tuotannosta vastasi samainen aasialainen firma, joka oli kustantamassa ja levittämässä viimevuotista Parasitea. Tiettävästi Padak on edelleen firman ainut aikuisille suunnattu animaatio, mikä on suoraan sanoen huutava vääryys, sillä näin omalaatuista tarinankerrontaa maailma mielestäni kaipaisi huomattavasti nykyistä enemmän.


Arvio: 4.5/5


PADAK-PADAK, 2012 Etelä-Korea
Ohjaus: Dae-Hee Lee
Käsikirjoitus: Dae-Hee Lee
Näyttelijät: Hyeon-ji Kim, Hyun Kyung-soo, Ho-san Lee

Leafie, a Hen into the Wild (2011)

"Siis ei voi olla totta. Jätkä nyt varmaan vaan trollailee ihmisiä huvikseen arvostelemalla tällaisia lastenkirjoihin perustuvia eteläkorealaisia halpispiirrettyjä, joista kukaan ei kotimaansa ulkopuolella ole koskaan kuullutkaan. Jätkä muuten on varmaan ihan elitistikin, kun ei vaan suosiolla arvostele jotain valmiiksi tunnettuja suosikkeja mistä ihmiset oikeasti kanssa tykkää!"

Kyllä.

Leafie, a Hen into the Wild on oman genrensä pieni satuhelmi taatusti yhdestä maailman aliarvostetuimmista animaatiomaista, Etelä-Koreasta, tuosta Japanin ja Kiinan välissä sijaitsevasta kulttuurisesti sekä kielellisesti äärimmäisen kiehtovasta saarekkeesta, jonka kanta-asukkaat ovat perinteisesti erittäin huonossa maineessa kotimaisen animaation arvostamisen ja taloudellisen tukemisen suhteen. Leafie, a Hen into the Wild onkin tässä mielessä positiivinen poikkeus, sillä se nauttii edelleen mainetta tekomaansa kautta aikain suosituimpana ja yleisen mielipiteen mukaan myös laadukkaimpana genrensä luomuksena.

Ja kyllä, tarina perustuu kotimaassaan suosittuun piskuiseen lasten satukirjaan, jonka ajattomiin teemoihin lukeutuu mm. oman paikkansa löytäminen ja äitiys. Tarinan päähenkilö on äärimmilleen koneistetusta tehokanalasta karkaava kana, jonka elämällä ei ensin näytä olevan sen enempää tarkoitusta kuin sijaakaan häkin ulkopuolella. Kaikki muuttuu kanan löydettyä orvoksi jääneen ankanmunan ja päätettyä kasvattaa sen omanaan. Loppu tarina on omanlaisensa eriskummallinen variaatio klassisesta rumasta ankanpojasta, mutta ankanpojan sijaan tällä kertaa voinee puhua ennemmin dysfunktionaalisesta perheestä.

Mikäli animaation lähihistoria viimeiseltä kolmelta tai neljältä vuosikymmeneltä ei ole erikseen tuttua kauraa, niin varsinaisen jättimäisen Hollywood-tuotosten parissa on perinteisesti ahertanut valtavat määrät myös aasialaisia taiteilijoita, huomattavia osia Disneyn ja Pixarin klassikoistakin on todellisuudessa tuotettu Etelä-Korean kaltaisissa halvemmissa idän maissa, mistä myös paikallinen osaaminen on hiljalleen lähtenyt versomaan täysin omiin suuntiinsa. Moni Leafien tuotantoon osallistunut kansainvälisen tason paikallinen huippuosaaja onkin todellisuudessa ansainnut kannuksensa nimenomaan länsimaisten jättituotantojen parissa, minkä myös huomaa työjäljen laadussa.

Leafien animaatio myötäilee klassista Disneyn ja Studio Ghiblin elokuvien tyyliä, eikä olematon budjetti näytä vaikuttaneen korealaisen työryhmän päätöksiin mitenkään merkittävissä määrin. Omiin silmiini ei esimerkiksi kertaakaan osunut perinteistä nopeasti kyhättyä halpaa ja tökeröä cgi-roskaa, jollaiseen tyypillisesti törmää monissa halvahkoissa genren tuotoksissa. Niiden sijaan päästään ihailemaan poikkeuksellisen näyttäviä ja kauniita käsinmaalattuja satukirjamaisemia. Elokuvan ohjauksesta vastannut Seong-yun Oh onkin kertonut studion nähneen huomattavasti vaivaa tehdäkseen Leafiesta mahdollisimman kauniin, eikä näitä voi ainakaan yrityksen puutteesta moittia.

Ehkä eniten katsojia jakanut piirre liittyy Leafien loppuun, joka versiosta riippuen on joko äärimmäisen tyly tai vain kauniin melankolinen. Itse katsoin leikkaamattoman alkuperäisversion, jossa oman tulkintani mukaan haluttiin korostaa myös äitiyden synkempää puolta, kuten armottomuutta ja valmiutta satuttaa muita suojellakseen omiaan, mutta sensuroidussa versiossa tämä loppukaneetti on luonnollisesti poistettu liian väkivaltaisena ja pelottavana. En ole varma, kumpi näistä oikeasti on loppujen lopuksi se ainut oikea ja parempi, mutta ymmärrän täysin puoltavat argumentit kumpaisenkin puolesta. Harvoin muutaman hassun sekunnin pituinen leikkaus muuttaa yhtä paljon koko elokuvan tarinaa kuin Leafiessa.

Leafie, a Hen into the Wild on kerrassaan loistava piirretty draamaelokuva, valovuosia parempi kuin mitä sen kaiken järjen mukaan kuuluisi olla. Nautin sen viimeisen päälle mietitystä kypsemmästä tarinasta, iloitsin sen satukirjamaisuudesta ja jopa nauroin ääneen sen tarkoituksellisen tyhmälle pissa- ja kakkahuumorille. Pisteeni annan ehkä vähän yläkanttiin, mutta katson sen tällä kertaa täysin ansaituksi.


Arvio: 4.5/5


MADANGEUL NAON AMTAK, 2011 Etelä-Korea
Ohjaus: Seong-yun Oh
Käsikirjoitus: Eunjeong Kim
Näyttelijät: Cheol-min Park, Choi Min-sik, Jeon Sook-Kyeong, Moon So-ri, Sang-hyun Kim, Seung Ho Yoo

The Wolf House (2018)

Günter Grass oli yksi viime vuosisadan suurista kirjailijoista, Nobel-voittaja ja jonkinasteinen kirjallinen hullu nero muutenkin. Miehen tavanomaiseen kerrontatyyliin kuului jo ensimmäisistä tuotoksistaan lähtien tietynlainen kuivaan huumoriin luonnikkaasti istuva absurdi surrealismi ja fantasia, joka miehen ikääntyessä sai aina vain kryptisempiä muotoja. Grassin myöhemmän kauden tuotoksissa jopa narratiivi on pirstaloitunut spiraalimaiseksi vyöryksi tajunnanvirtamaisia kielellisiä mielikuvia, viittauksia, aikatasoja, aiheita ja hahmoja, joiden fuusioituminen lukijan aivonystyröissä tuottaa parhaimmillaan suorastaan tajuntaa laajentavia elämyksiä.

Chileläinen The Wolf House ei suoranaisesti liity Günter Grassin tuotantoon mitenkään, mutta sen houreinen ja unenomainen psykologinen narratiivi toi hyvin vahvasti mieleeni Grassin Kampelan, Rottarouvan ja Koiran vuosia, eikä vain vähiten siksi, että kyseessä on osittain saksankielinen elokuva. Siksi Chilen omien luovien hullujen hämärääkin hämärämpään hengentuotokseen kannattaa myös suhtautua pienellä varovaisuudella, sillä näin kuumeisesta kertomuksesta ei ihan jokainen voikaan tykätä.

The Wolf Housen ”tarina” sijoittuu Chilessä sijaitsevaan kahden porsaan asuttamaan pikkuiseen mökkiin, jonne päähenkilö pakenee isoa pahaa sutta. Loppu kertomus heijastanee enemmän tai vähemmän päähenkilön mielen liikkeitä, sillä animoidun talon sisältö asukkaineen on todellisuudessa subjektiivinen ja heijastaa kokijansa levotonta psyykettä ja alati tunnetilasta toiseen vaeltelevaa mielikuvitusta. Mitä tahansa voi tapahtua: lattialle pirstoutuneesta posliinista kasvaa käsi, seinälle maalatut lapset syövät päähenkilön, yöpöydälle ilmestyy irtopää, pikkupojan takaraivoon ilmestyy reikä, minkä jälkeen tämä muuttuu puuksi, ym.

Vastaavia kuvajaisia voisi luetella toki enemmänkin, mutta kehotan lukijaa mieluummin itse katsomaan elokuvan ja tekemään omat johtopäätöksensä. Tekniikkanahan tässä on tietysti ollut stop motion, ja materiaalina on käytetty suunnilleen mitä tahansa käteen osuvaa teipistä, paperimassasta ja muovailuvahasta erilaisiin öljyväreihin. Parhaimmillaan hahmot ja perspektiivit vain maalataan seinään tai kattoon ja hahmot kasaantuvat itsestään ympäröivästä romusta, minkä jälkeen näistä tulee osa muuta tarinaa. Samoista hahmoista mutatoituu edelleen kaiken aikaa Emile Cohlia mukaillen uusia sitä mukaa kun ahdistuneen päähenkilön alitajunta keksii luoda uusia kertojan houraillessa kaiken aikaa taustalla omiaan.

En tiedä minkälainen mielipuoli pystyy luomaan mitään edes likelle näin hämmentävää, mutta olen vilpittömän iloinen, että vielä 2010-luvullakin on mahdollista saada kansainväliseen levitykseen näin kajahtanutta settiä. Günter Grassin myöhäistuotannon ja Jan Svankmajerin kaltaisten tekijöiden surrealistisimpien töiden ystäville tätä voinee suositellakin, mutta kuten sanottua, tällaisia elämyksiä ei milloinkaan voi suositella aivan kenelle tahansa, suurin osa tavallisesta keskivertoyleisöstä todennäköisesti vain vihaa sitä. The Wolf Housen kaltaisen luovan kummajaisen nauttiminen edellyttää tietynlaista istumalihaskuntoa sekä asennoitumista, jota valtavirtayleisöltä harvemmin löytyy.

Mutta mistä The Wolf House loppujen  lopuksi edes kertoi? Seksuaalisuuteen ja sukupuolisiveellisyyteen liittävästä ahdistuksesta ja fobioista? Läheisen kuolemaan ja menetykseen liittyvästä post-traumaattisesta stressioireyhtymästä? Identiteetin ja kehonkuvan hajoamisesta omaan itseensä? Tämä arvoituksellinen painajainen kummittelee katsojansa alitajunnassa vielä vuosikausien päästäkin.
 

Arvio: 4.5/5


LA CASA LOBO, 2018 Chile, Saksa
Ohjaus: Cristobal León, Joaquín Cociña
Käsikirjoitus: Cristóbal León, Joaquín Cociña, Alejandra Moffat
Näyttelijät: Amalia Kassai, Rainer Krause

Susikansa (2020)

Vanhat tarinat kertovat, että Irlannissa tapasi muinaisina aikoina elää niin paljon susia, että maata kutsuttiin kansan keskuudessa susien saareksi. Aika ja asutuksen leviäminen kuitenkin teki tehtävänsä, ja pitkälle ennen modernin ajan aamunkoittoa laji oli tuhottu sukupuuttoon paitsi Irlannista, myös koko läntisestä Euroopasta Suomen kaltaisia periferioita lukuun ottamatta. Kansansaduissa verenhimoinen peto elää tätä nykyä lähinnä ikuisen roiston symbolisena arkkityyppinä ja muistona menneistä ajoista.

Susikansan tarina sijoittuu kaukaiseen sadunomaiseen menneisyyteen. Tarina käynnistyy susilauman hyökättyä köyhän puunhakkaajan kimppuun. Yhtäkkiä sudet perääntyvät, ja metsästä ilmestyvä hyväntahtoinen henki parantaa tämän veriset haavat kosketuksellaan. Taikauskoinen rahvas kutsuu henkiolentoja susikansaksi, myyttisiksi ikiaikaisissa metsissä susilaumoissa eläviksi taruolennoiksi, joilla on unissaan kyky muuttaa muotoaan ihmisen kaltaisesta hahmosta petoeläimeksi.



Kauan olivat ihmiset ja susikansa eläneet hiljan sopusoinnussa, mutta pimeän ajan tietämättömyyden ja vieraanpelon vallattua luonnosta ja omasta perimästään vieraantuneiden ihmisten sydämet usko raamatullisista totuuksista poikkeavia käsityksiin tietää vankeutta ja kuolemaa uskonkiihkoisten käskynhaltijain kynsissä. Ahdasmielisen järjestelmän ulkopuolella ei yleisen uskon mukaan ole hyvää eikä pelastusta, vaan ihminen on tarkoitettu syntymästään asti vangiksi syvälle sisimpäänsä iskostettuun pelkoonsa.

Näin kuuluu tarinan tausta, mutta sen syvemmälle en lukijaa johdattele, sillä varsin simppeli kokonaisuus on harmillisen helppo spoilata haluamattaankin. Cartoon Saloonin ja Tomm Mooren tuntien tuskin tulee kuitenkaan yllätyksenä, että kyseessä on jälleen Prinsessa Mononokelle syvään kumartava kertomus ystävyydestä sekä henkilökohtaisen moraalin asettamisesta yleisen mielipiteen edelle, ihmisen pirstoutuneesta, luontosuhteesta, taikauskosta, perheestä ja monesta muusta elämän pienestä ja suuresta tärkeästä asiasta, jollaisista toivoisin yleensäkin näkevän tehtävän näin sielukkaita ja kauniita elokuvia meidänkin aikanamme.

Palaan mielessäni muutaman vuoden takaiseen aikaan, jolloin Cartoon Saloon julkaisi ensimmäiset luonnokset Susikansasta. Ensimmäinen reaktioni oli hämmennys, sillä vaikka tiesin näiden tekijöiden tarinankerronnallisten avujen huikeasta tasosta, en varsinaisesti syttynyt melko tylsältä vaikuttaneelle hahmotelmalle. Nyt itse elokuvan katsottuani tiedän tekijöiden olleen alusta asti oikeassa ja minä väärässä, sillä vääristyneistä ennakko-odotuksistani huolimatta Susikansa osoittautui jo valmiiksi maailman (laadullisesti) johtaviin animaatiostudioihin kuuluvien irlantilaisten uran tähänastiseksi huippukohdaksi, yhdeksi kautta aikain parhaista animaatioelokuvista sekä todennäköisesti yhdeksi alkaneen vuosikymmenen parhaimmista yksittäisistä elokuvista ylipäänsä.

Cartoon Saloonin ja Tomm Mooren mestariteoksen visuaalista tasoa ja tyyliä ei taaskaan voi kuin ihailla ihailemasta päästyään. Moore tunnetaan tavastaan imeä inspiraationsa irlantilaisista miniatyyrimaalauksista, joissa tietty geometria, ornamentiikka, yksinkertaistetut värit ja litteä kaksiulotteinen perspektiivi ovat perinteisesti kaikkein keskeisimpiä elementtejä. Tällä kertaa Moore tiimeineen on vielä erikseen pyrkinyt rikkomaan omia sääntöjään heittämällä mukaan kolmiulotteisempaa perspektiiviä hyödyntäviä unikohtauksia, paikoin hyvinkin erilaisia vanhan ajan käsityöltä maistuvia tussauksia ja luonnosmaisempaa kynänjälkeä sekä Bambin mieleen tuovan kauniin vesivärimaalatun taustan. Teknisesti kyseessä siis lienee tekijöidensä tähänastisista teoksista monipuolisin.

Susikansan kohdalla shown luonnollisesti varastaa tekijöidensä poikkeuksellinen taito kertoa kiehtovia ja loppuun asti viilattuja tarinoita. Etukäteenhän Susikansan käsikirjoitusta oli moitittu tietynlaisesta kunnianhimottomuudesta, mutta itseäni vähän simppelimpi juonikyhäelmä ei häirinnyt laisinkaan, sillä niin hyvin siitä on osattu ottaa jokainen sekunti irti. Verrattuna samojen tekijöiden The Secret of Kellsiin ja Song of the Seahin Susikansa on huomattavasti kimurantimpi, aikuisempi ja synkempi. Mooren ja muun studion otteita voikin mielestäni suoraan verrata Disneyn 90-luvun kultakauden parhaisiin tuotoksiin, kuten Kaunottareen ja Hirviöön ja Notre Damen kellonsoittajaan.

Jos Susikansa tuottaa mielihyvää niin silmille kuin tarinankerronnallisia avuja arvostavan animaatiofanin nautintohermoon, kannattaa korvansa pitää auki myös yhdelle kautta aikain upeimmista ääniraidoista. Tom Mooren ja kumppaneiden erityiseksi ansioksi on todettava, ettei näillä ole ollut minkäänlaista kiirettä tarinansa suhteen, vaan siihen on saatu ynnättyä mukaan myös monen nykykatsojan kammoamia hitaampia ja hiljaisempia kohtauksia, joilla rytmitetään oikeaoppisesti koko muuta tarinaa jännityksen kasvaessa loppua kohden eksponentiaalisesti aina huikeaan kliimaksin jälkeiseen raukeamiseen asti. En muistakaan nähneeni toista yhtä elävältä kuulostavaa saman lajin teosta sitten Long Way Northin.

Susikansan ilmestymisestä on vasta muutama kuukausi aikaa, mutta voin jo nyt povata sille tulevaisuuden genreklassikon valtikkaa. Ei ole väärin todeta, että näin ennakkoluulotonta ja virtuoosimaisella mestarin otteella luotuja taideteoksia näkisin mieluusti Disneynkin tekevän, mutta valitettava lienee kuitenkin tosiasia, ettei näin paljon valtavirrasta poikkeava elämys voi milloinkaan saavuttaa massojen suurta suosiota. Tästä syystä Susikansa onkin niin ainutlaatuinen ja pysäyttävä yksilö lajissaan – yksinäinen susi, jonka ulvonnan saattaa kuulla tuulettomana täysikuisena yönä, mutta jonka tähti loistaa sitäkin kauniimmin ja kauemmaksi kuin yhdenkään muun toisen saman lajin teoksen vuosikausiin.

On todella sääli, Moorea ja Cartoon Saloonia Hayao Miyazakin ohella voimakkaimmin inspiroinut animaattori ja opettaja Richard Williams ehti nukkua pois vuosi pari ennen Susikansan ilmestymistä. Mies olisi varmasti ollut oppipojistaan ylpeä.


Arvio: 5/5


WOLFWALKERS, 2020 Irlanti, Luxemburg, Ranska, USA
Ohjaus: Ross Stewart, Tomm Moore
Käsikirjoitus: Jericca Cleland, Ross Stewart, Tomm Moore, Will Collins
Näyttelijät: Eva Whittaker, Honor Kneafsey, John Morton, Jon Kenny, Maria Doyle Kennedy, Sean Bean, Simon McBurney, Tommy Tiernan

Kolme kovaa omakustannepiirrettyä

Olen viimeiset viitisen vuotta käyttänyt arvokkaan aikani lähinnä suurten studioiden hengentuotosten arvosteluun, kun samaan aikaan tekniikka on kehittynyt siinä määrin, että laadukkaan elokuvan pystyy helposti tekemään ja jakamaan kotikoneeltaan suoraan kohdeyleisölle ilman turhia välikäsiä. Klassinen animaatio on täysin omanlaisenaan genrenä edelleen kallista ja vaikeaa tuottaa, mutta näin joukkorahoituksen sekä youtuben aikakaudella kourallinen lahjakkaita ja tarpeeksi pitkäjänteisiä osaajia on onnistunut lyömään itsensä läpi ja säväyttämään osaamisellaan jopa vanhempaakin genrefania. Tämä kirjoitus on ylistyslaulu kolmelle viime aikojen suosikilleni, joille toivon näiden terveisteni myötä mahdollisimman paljon onnea ja menestystä myös jatkossa.

Long Gone Gulch

Long Gone Gulchin tarina alkaa vuodesta 2010, jolloin Mikki Hiiren ihmeellisestä maailmasta sekä Rick & Mortystä tutut Tara Billinger ja Zach Bellissimo luonnostelivat Genndy Tartakovskille ja Cartoon Networksin 90-luvun lopun klassikkopiirretyille kumartavan nettisarjan ja aloittivat rahoituskampanjan, jota eri vaiheineen kesti aina vuoteen 2016, jolloin sen tavoitteet lyötiin lopullisesti lukkoon, ja itse pilottijaksoa saatiin odottaa piinallisen pitkään, aina alkuvuoteen 2021 asti. Odotus kuitenkin kannatti, sillä alan ammattilaisten kätten jälki on komeaa jälkeä ja toivottavasti poikii myös kokonaisen tuotantokauden verran hubaa.

Lähtöasetelma on Long Gone Gulchissa juurikin mitä sen taustatarinakin lupaa: villin lännen Amerikkaan sijoitettu surrealistinen komedia Tehotyttöjen ja Dexterin laboratorion hengessä. Pääosassa on syrjäisen kyläsen sheriffiduo, joka tyypillisesti merenelävistä koostuvien roistojen viritelmät pysäyttäessään aiheuttaa vähintään yhtä paljon tuhoa ja kaaosta kuin mihin pahikset äärimmillään ikinä pystyisivät. Silkan Tartakovskin palvonnan ohella nähdään tietysti myös otteita Ren & Stimpyn lanseeraamasta groteskimmasta keinovalikoimasta, mistä tietenkin annan tekijöille lisäpisteitä. Tässä vaiheessa sarjan ainut murheenkryyni on laadultaan heittelevä ääninäyttely, mutta moinen mennee vielä tässä vaiheessa lastentautien piikkiin.

Long Gone Gulchin voi katsoa täällä.

Helluva Boss

Helluva Boss on ennen kaikkea Vivien Mendranon eli Viziepopin vetämän nuorista animaattoreista koostuvan tiimin sinnikkyyden loistelias aikaansaannos ja oman genrensä tärkeimpiä suunnannäyttäjiä. Aikaisemmin omien pienempien projektien sekä sarjakuvapiirtäjänä pätevöityneen Andranon projekti sai pilottinsa vuonna 2019 ja ensimmäisen tuotantokautensa se polkaisi käyntiin jo seuraavana vuonna. Animaanisille kumartava aikuisten komedia löysi yleisönsä välittömästi, läpimurtoa seurannutta virallista jatkoa on tähän mennessä saatu nauttia peräti kolmen upean jakson edestä, ja lisäherkkua putoilee aina muutaman viikon välein.

Helluva Bossin tarina sijoittuu pirujen ja furryjen asuttamaan helvetin esikartanoon. I.M.P. eli Immediate Murder Professionals hoitelee manan majoille siirtyneiden vainajain kalavelkoja kuolevaisten maailmassa yleensä tarpeettoman väkivaltaisesti ja kuolonuhreja säästelemättä, mutta tehokkaasti ja halvalla. Huumorin tyyli vaihtelee slapstickin sekä suoranaisen toimistokomedian välillä, animaation ohella ääninäyttely on parasta A-luokkaa, ja mukaan mahtuu aina välillä Mara Wilsonin kaltaisia oman nuoruuteni tunnistettavia supertähtiä.

Omasta puolestani Helluva Boss edustaa kirjoitushetkellä lajinsa terävintä kärkeä maailmassa. Laadullisesti parempia sarjoja todennäköisesti löytyy suurempien studioiden toimesta jokunen, mutta omakustanteena kyseessä on ylittämätön saavutus, jolle toivottavasti saadaan myös jatkoa.

Helluva Bossin löytää täältä.

Hazbin Hotel

Hazbin Hotel oli vuosikausia huhuiltu ja varovaisen luottavaisella asenteella odotettu sarja Viziepopin tiimiltä, joka tuotti samaan aikaan tämän kanssa Helluva Bossin pilottia. Kun Hazbin Hotel lopulta sai ensi-iltansa youtubessa, siitä tuli välitön kansainvälinen ilmiö ja sensaatio, pelkästään katsojia sille kertyi kymmenien miljoonien edestä ja moni alan ammattilainen ylisti sen maasta taivaisiin. Kuitenkin jossain vaiheessa hype taisi osua kipeästi omaan nilkkaansa, sillä samaan aikaan ilmestyneen Helluva Boss -spin-offin poikiessa jatkoa hyvinkin sukkelaan, itse saagan pääteoksen kohtalo oli pitkään auki. Tällä hetkellä sopimus jatkosta on tiettävästi tehty, mutta mitään konkreettista ei tähän maailmaan ole vielä materialisoitunut ja ennen aktiiviset fanisivustotkin alkavat pikkuhiljaa olla kuoliaiksi nääntyneitä.

Itselleni Hazbin Hotel oli ensituntuma Viziepopin animaatiomaailmaan, ja pidän sitä edelleen tämän lupaavan uran todellisena kärkiteoksena. Siksi lupaavan animoidun musikaalin määrittelemättömän pituinen hiljaiselo tuntuukin lähinnä piinaavan tuskalliselta. Vähintään yhtä pelottavalta tuntuu lukea tekijänsä mietteitä sarjan tulevaisuudesta, sillä poliittisen korrektiuden mekassa Kaliforniassa asustava Viziepop tuntuu ulostulojensa perusteella haksahtaneen pahemman kerran aikamme muotivillitykseen painottaa poliittista sanomaa ja tekijätiimin rodullista, sukupuolista tai seksuaalista koostumusta varsinaisen laadun ja osaamisen sijaan. Tämä politisoituminen on mielestäni sotkenut pahemman kerran Hollywoodin elokuvamaailman sekä länsimaisen sarjakuvateollisuuden ja tulee pahimmassa tapauksessa myös sotkemaan tämänkin lupaavan tekijän uran ennen kuin se on ehtinyt alkaakaan.

Hazbin Hotelin pilotin voi katsastaa täällä.

Bloginpitäjä toivoo onnea ja rakkautta kaikille tämän maailman omakustanneanimaattoreille sekä muillekin omaa tietään kulkeville itsenäisille taiteilijoille.

Animaaniset: 1. tuotantokausi (2020)

Puhutaanpa vaihteeksi taas vähän nostalgiasta ja sen hyödyntämisestä kaupallisissa tarkoitusperissä. Yksi viime vuosien raivostuttavimmista trendeistä elokuvissa ja niiden ulkopuolella on ollut yhä häiritsevämpi tapa lyödä laimin kaikki sellainen luova ja omaperäinen sisältö, joka tekee visuaalisen viihteen seuraamisesta vähänkään mielenkiintoista. Viimeistään vuoden 2008 talouskriisin jälkeen nimittäin joku kekseliäs markkinointiguru ymmärsi, että ihmisillä on paha taipumus haikailla mennyttä nuoruuttaan ja kyselemättä heittämään rahansa taivaan tuuliin vain saadakseen nauttia mitä tahansa, mikä vain vähääkään saa nämä palaamaan mielessään takaisin noihin kultaisiin loiston päiviin, olipa sitten kyseessä miten luokaton tai laadukas teos hyvänsä.

Alkuperäinen Animaaniset-piirrossarja on jo nyt osa televisioviihteen kanonisoitua pyhää tarinaa, jota jokainen vähänkään alaa tunteva palvoo ehtana genreklassikkona. Steven Spielbergin johdolla kokoontunut huipputiimi onnistui kuin ihmeen kaupalla tuottamaan kymmenien jaksojen edestä aikakauden parasta televisioanimaatiota, joka teknisten avujensa lisäksi onnistui innovoimaan aiempien klassikoiden pohjalta omanlaistaan jäljittelemätöntä huumoria, luomaan kokonaisen katraan verran lapsia ja aikuisia viihdyttäviä hahmoja sekä inspiroimaan pikkutuhmalla komediallaan Twilightin ja Fifty Shades of Greyn kaltaisia nykykirjallisuuden kovia klassikoita. Animaanisten viimeisen jakson päättyessä päättyi samalla yksi kaunis vaihe animaation historiaa, jonka veroista ei toiste ole kyetty toistamaan.

Pääsemme vuoteen 2020. Warner-studioiden päävastaavat laskivat yksi yhteen ja tulivat lopputulokseen, että aika on otollinen ysäripiirrettyjen kuninkaan ja MAD-lehden timanttisimpien irvailujen henkisen vastinkappaleen paluulle. Ei siksi, että sillä olisi varsinaisesti enää ollut mitään uutta ja kiinnostavaa annettavaa tai edes alkuperäisten tekijöiden siunausta, mutta meidän aikanamme viriää kansan mielessä siirtymä kasarinostalgiasta ysäriin, joten mikä tahansa tuona vuosikymmenenä suosittu kelpaa juuri nyt kierrätyskoneen ruuaksi...

Vuoden 2020 Animaaniset ei vain näytä ja kuulosta kuin ilmetyltä alkuperäiseltä itseltään, vaan se on sitä myös hengeltään. Vaikka Tom Rueggerin ja Sherri Stonerin kaltaiset nimet tällä kertaa tekijätiimistä uupuvatkin, ovat uudet tuttavuudet tehneet selvästi läksynsä oikein, sillä sokkotesteissä kahta sarjaa tuskin ilman parempaa tietoa hevin kykenisikään erottamaan toisistaan, sillä suurin osa alkuperäisistä ääninäyttelijöistäkin on saatu palaamaan tuttuihin rooleihinsa, eikä vuosikymmenten väli alkuperäiseen vaikuttaisi kuuluvan missään. Warnerin voimamiehille ja -naisille voi siis ainakin lähtökohtaisesti ojentaa sovinnollisesti kättä näiden hyvästä mausta.

Mitä pidemmälle sarja ehtiikään etenemään, alkavat sen heikkoudet paistaa yhä voimakkaammin läpi. Koska vuoden 2020 näkemys sijoittuu metoon, cancel culturen ja radikaalifeminismin kultaiselle kaudelle, on kaikenlainen pikkutuhma ja luova aikuisempi huumori jouduttu pitkälti poistamaan kokonaan: edes sitä kuuluisaa Hoitsua tai Minervaa ei nähdä kuin enintään vilauksen verran, mutta niiden tilalla paasataan naisten tasa-arvosta ja viljellään nettiajan sosiaalisen median poliittisesti korrektien pundiittien suosimia slangitermejä. Ymmärrän kyllä, että alkuperäinen Animaaniset-sarja oli jo itsessään poliittinen, mutta se ei sentään yrittänyt liiaksi mielistellä tai silittää myötäkarvaan yleisöään, vaan vaikeista ja kielletyistäkin aiheista (seksi, fetissit, kuolema, helvetti ym.) veisteltiin tarvittaessa anarkian hengessä niin veijarimaista huumorin juhlaa, etteivät useimmat aikuiskatsojatkaan varmuudella ymmärrä sitä vieläkään.

Kuohittu ja itseään estotta plagioiva komedia on oma pieni lukunsa tässä saagassa, mutta varsinaiseksi ongelmaksi itselleni muodostuu uuden sarjan keskittyminen pelkästään Warner-hahmoihin sekä Älyyn ja Väläykseen muiden hahmojen jäädessä yhteen pieneen cameoon. Käytännössä jokainen jakso koostuu kahdesta puoliskosta, joista ensimmäisessä kaikkia vanhan kultakauden klassisia animaatiohahmoja edustavat Warnerit päästetään vauhtiin tutun anarkistisen huumorinsa pariin jälkimmäisen keskittyessä laboratoriohiirten klassiseen epäonniseen maailmanvaltaussuunnitelmaan, mitään merkittäviä yllätyksiä ei koko sarjan edetessä nähdä, vaan jokainen jakso tuntuu hyvinkin erilaisista teemoistaan huolimatta lähinnä toistavan itseään. Kun koko sarja vielä keskittyy alkuperäisen kierrätykseen, alkaa vuoden 2020 meno tuntua nopeasti teknisestä loistavuudestaan huolimatta unettavan tylsältä.

Yksi ominaisuus, jota erityisesti inhosin alkuperäisissä Animaanisissa, oli sen yhtä tai kahta lukuun ottamatta täysin tyhjänpäiväset laulukohtaukset, joiden iskiessä tyypillisesti käänsin häpeissäni volyymit kokonaan pois tai suljin television. Jostain syystä tuottajat ilmeisesti luulivat yleisön olevan kuin hulluna musiikkiin, joten vuoden 2020 inkarnaatiossa lähes jokaiseen jaksoon päätettiin ympätä ylimääräisiä musikaalijaksoja, joista yksikään ei ole erityisen mielekäs katsoa tai kuunnella. Tyyli on kirjaimellisesti melkein mitä tahansa, mitä tekijät päättelivät olevan muodissa, joten tämä sarja tuskin tulee vanhenemaan kovinkaan arvokkaasti, sama koskee myös suurta osaa uuden Animaanisten muusta sisällöstä.

Kaikenlaisesta moitteesta huolimatta en kuitenkaan menisi väittämään Herran vuoden 2020 Animaanisia erityisen huonoksi uudelleenlämmittelyksi - oikeastaan kyseessä taitaa näine hyvineenkin olla yksi niistä oikeasti paremmista lajissaan, mutta kyseessä ei loppujen lopuksi ole mikään alkuperäistä vastaava luovan hulluuden multihuipennus jotain yksittäisiä gageja ja jaksonpuolikkaita lukuun ottamatta. Näistä mainittakoon esimerkiksi yksi paljon julkisuutta saanut jakso, jossa klassinen länsimainen animaatio vaihtuu toiminta-animen tyyliin, tämäkin tietysti on ideana suoraan kopioitu alkuperäisestä, jossa leikiteltiin erässä loppupään jaksossa ainakin tusinan verran erilaisilla erikoistekniikoilla ja tyylikeinoilla. Jos mieli malttaa katsoa nostalgiamielessä vuoden 2020 Animaanisia pienemmissä erissä ja harvakseltaan, voi katsomiskokemus olla hyvinkin omaani himpun verran mielekkäämpi.


Arvio: 3/5


ANIMANICAS, 2020 USA
Ohjaus: Adriel Garcia, Brett Varon, Erik Knutson, Katie Rice, Scott O'Brien
Käsikirjoitus: Andrew Barbot, Ben Warheit, Brad Deprima, Brian Polk, Eric Branscum, Greg White, Jess Lacher, Joe Saunders, Jordan Vandina, Kathleen Chen, Lucas Crandles, Timothy Nash, Wellesley Wild
Näyttelijät: Frank Welker, Jess Harnell, Maurice LaMarche, Rob Paulsen, Tress MacNeille

Yu Yu Hakusho (1992-1995)

Jokin viikko sitten löysin itseni katsomasta aikani kuluksi tyhmääkin tyhmempiä meemivideoita youtubesta. Yhdessä niistä Dragon Ball Z:n Perfect Cell oli editoitu tappelemaan kahden itselleni tuiki tuntemattoman hahmon kanssa, jotka mitä ilmeisimmin olisivat kuuluneet luonnollisena osana myös omaa animen yleissivistystäni. Koska aikani ei juuri silloin ollut kovinkaan kallisarvoista eikä tuolloin eletylle viikolle varsinaisesti ollut parempaakaan tekemistä, päätin ottaa kerralla haltuuni koko tuon kyseisen saagan, ken tietää vaikka siitä aukenisi kokonaan uudenlaisia näkökulmia animeen ja animaatioon yleensä.

Yu Yu Hakusho tuskin nimenä kovinkaan monelle genreä tuntemattomalle sanoo paljoakaan, mutta kyseessä oli animen kultaisella 90-luvulla kohtalaisen suosittu ns. tappeluanime, jota voinee luonnehtia jonkinasteiseksi yhdistelmäksi Devilmanin ja DragonBallin kaikkein keskeisimpiä ideoita. Mihinkään ajattomaan kuolemattomuuteen asti ei näillä eväillä sarja toki koskaan ole tietenkään noussut, mutta sillä on oman otantani perusteella kansainväliset mittasuhteet saavuttanut fanaattinen ihailijakuntansa yhä tänäkin päivänä.

Tappelusaagan päähenkilö on nuori kapinallinen nimeltä Yusuke Urameshi, joka tunnetaan opinahjossaan lähinnä omapäisestä asenteestaan ja pahasta ajautua mitä erilaisimpiin ongelmatilanteisiin kerta toisensa jälkeen. Heti ensimmäisen episodin aluksi Urameshi jää auton alle uhraten itsensä toisen puolesta. Tuonpuoleisessa harvinaisen epäitsekkään teon katsotaan uhmaavan kohtaloa siinä määrin, että Urameshi saa luvan palata takaisin elävien kirjoihin, samalla tämä pestataan manan majojen omaksi demonietsiväksi, jonka työtehtäviin kuuluu ihmisten suojeleminen henkimaailman pimeämmän puolen ilkiöiden tempuilta ja päähänpistoilta.

Ensimmäiset kymmenisen jaksoa Yu Yu Hakusho ovat jonkinasteista kauhufantasialla leikittelevää etsivätarinaa, minkä jälkeen sen tyyli ja koko genre alkavat pikkuhiljaa valua täysin toiseen suuntaan. Alkupäässä esitellyistä keskeisistä hahmoista voinee ainakin sanoa, että ne noudattavat varsin pitkälle tällaisen keskitien toiminta-animen perinteitä: päähenkilön lisäksi tällä on pakollinen mielitietty, isosiskon roolin saava ylimääräinen naishahmo, yksi kovis (Hiei), yksi herkkä (Kurama) sekä yksi koominen sivuhahmo. Näistä viimeinen, Mamoru Oshiin hengentuotoksista tutun Shigeru Chiban uran huikeimpiin suorituksiin lukeutuva tulkinta inhimillisestä Kuwabarasta keräsi aikoinaan erityiset kehut jopa alkuperäisen sarjakuvan tekijältä itseltään, enkä taatusti ole väärässä, jos veistelisin näin lonkalta kyseisen hahmon olevan yleisön suosikkeja koko sarjassa.

Mitä pidemmälle Yu Yu Hakusho etenee, sitä selkeämmin sen keskeisimmät sudenkuopat alkavat kalvaa katsomiskokemusta. Mitä mielikuvituksellisempia motiiveja sankarilla esimerkiksi välistä onkaan, latistuu kaikki juonellisesti mielenkiintoinen loppujen lopuksi pelkäksi kilpailuksi maailman vahvimman tittelistä. Pahimmillaan enemmän kuin kolmasosa itse sarjan tarinasta on lopulta pelkkää yhtä suurta tappeluturnausta, jossa toinen toistaan mahtavammat soturit pieksevät toisiaan sivuhahmojen vääntäen katsojalle kaikki pienimmätkin käänteet rautalangasta. Hyvin nopeasti käy selväksi, ettei yksikään keskeisistä hahmoista koskaan kuole tai vammaudu pysyvästi, vaan näin käydessä tekijät vetävät jossain vaiheessa jäniksen hatustaan ja paljastavat kerta toisensa jälkeen koko jännitysmomentin pelkäksi katsojan harhautukseksi.

Jokin kumma viehätysvoima kuitenkin piti itseni ruudun ääressä kokonaisen viikon sekä sadan ja kahdentoista jakson edestä. Yu Yu Hakusho saattaa olla kliseekeitossa uitettua itseään, mutta samalla sen katsominen vaikka sitten pienissä pätkissä tuntuu kuin paluulta vanhaan hyvään aikaan, jolloin maailma oli vielä huomattavasti nykyistä yksinkertaisempi paikka ja näin röyhkeän perinteikästä viihdettäkin vielä tehtiin kuin liukuhihnalta. Tätä ihastuttavan nostalgista vaikutelmaa tietenkin edesauttaa kauttaaltaan laadukas ääninäyttely sekä tasaisen laadukas animaatio, mistä etenkin jälkimmäinen ei japanilaisille televisiotuotoksille ollut tähän aikaankaan vielä täysin itsestään selvä juttu.

En katsokaan saaneeni tai oppineeni Yu Yu Hakushon katsomisesta oikein mitään merkittävää uutta, mutta näin jälkikäteen olen iloinen, että tulin vihdoin paikanneeksi tämänkin aukon yleissivistyksessäni. Itse sarjan tasosta voin vain sanoa, että yksinomaan katsojasta riippuu, missä määrin sen sympaattisen ylitsepursuava kliseehumppa pääsee häiritsemään, mutta näin ainakin omasta puolestani olen valmis liputtamaan positiivisemman tulkinnan puolesta. Lukija päätelköön omalla kohdallaan, kannattaako tähän täkyyn tarttua tai saiko tästä tragikoomisesta sepustuksestani irti mitään kovin järjellistä.


Arvio: 4/5


YU YU HAKUSHO, 1992 Japani
Ohjaus: Noriyuki Abe
Käsikirjoitus: Yoshihiro Togashi, Hiroshi Hashimoto, Katsuyuki Sumizawa, Shinichi Ohnishi, Yukiyoshi Ohashi, Sukehiro Tomita
Näyttelijät: Shigeru Chiba, Nozomu Sasaki, Sanae Miyuki, Nobuyuki Hiyama, Megumi Ogata

BNA (2020)

Aina siitä päivästä kun Disney julkaisi Zootopiansa puolen vuosikymmentä sitten, meitä eläinfantasian ystäviä on siunattu toinen toistaan laadukkaammilla samaa luovaa aihiota hyödyntävillä viritelmillä, eikä kaikkein vähiten animaatiomaailman herruutta tavoittelevan Netflixin voimin, jonka saimme jo aiemmin nautittavaksemme erinomaisen Beastarsin, jolle toivottavasti myös saadaan jatkoa mahdollisimman pian. Huonoimmillaan taso taas on ollut kirotun Illuminationin ja Singin luokkaa - ja kyllä, tuollekin syöpäkasvaimelle on odotettavissa jatkoa vielä tämän vuoden puolella. Aagghhh!!!!11

Mutta BNA on aivan uudenlainen eläin - tai sellaisena sitä ainakin meille kohdeyleisöön kuuluville mainostetaan. Päällisin puolin kaikki näyttääkin varsin lupaavalta, sillä sen tuottanut Studio Trigger tunnetaan valtavirtayleisön keskuudessa erityisesti Little Witch Academian sekä Kill la Killin kaltaisista uuden ajan klassikoista. Syvällisemmin animaationsa tunteva saattaa olla tuttu myös firman perinteisten paheiden kanssa, jotka tässä vaiheessa jätän tarkoituksella vielä mainitsematta...

BNA kertoo tarinan vaihtoehtoisesta maailmasta, jossa ihmiset ja furryt ovat eläneet rinta rinnan ammoisista ajoista lähtien. Mistään rauhanomaisesta yhteiselosta ei tosin voi puhua, vaan kahden väestöryhmän välillä kytee loputon vainoharhan ja epäluulon täyttämä suhde, jota eläinihmiset pakenevat turvapaikakseen rakentamaansa suurkaupunkiin. Yksi kaupunkiin muuttavista on teini-ikäinen puolitanuki Michiru, joka oman kertomansa mukaan oli joskus tavallinen ihminen. Kuka muutti Michirun furryksi, miten ja miksi, paljastuu tarinan edetessä.

Ensimmäisenä BNA:ssa iskee silmään sen komea visuaalinen tyyli, vauhdikas animaatio sekä näköhermoja hivelevä kirkkaita neonvärejä viljelevä väripaletti kuin suoraan jostain 80-luvun populäärikulttuurin hekumallisimmista luomuksista. Koska BNA:n tarina kuitenkin on pohjimmiltaan yhdistelmä nuorille suunnattua fantasiahenkistä draamaa sekä räjähtävää animetoimintaa, on näyttävään visuaaliseen tyylittelyyn tarkoituksella panostettu, enkä varsinaisesti keksi koko sarjasta minkäänlaista nurinan sijaa ainakaan tässä mielessä sen enempää kuin erinomaisesta hahmodesignistakaan. En esimerkiksi yhtään epäile, etteikö BNA:n susihahmosta olisi jo olemassa kokonaisia omia fanisivustojaan muutenkin kuin sääntö 36:n innoittamana.

Päästän lukijan tässä kohtaa jännityksestä ja paljastan Studio Triggerin tuotoksia lähes säännönmukaisesti vaivaavan sudenkuopan: kyseinen pulju tunnetaan tavastaan panostaa enemmän audiovisuaaliseen tyylittelyyn varsinaisen tarinankerronnan ja käsikirjoituksen kustannuksella, tähän Akilleen kantapäähän myös BNA omalla osaltaan kompastuu. Netflixin sarja esimerkiksi on vain 12 episodia pitkä, mikä animessa on erittäin vähän, mutta siihen on silti eksynyt fillerijaksoja, minkä lisäksi leijonanosa itse tarinasta on pitkälti tiivistetty viimeisiin jaksoihin yhdeksi turhauttavaksi informaatiotulvaksi alkupään jaksojen sohiessa vähän mihin sattuu vailla selkeää päämäärää.

Tässäkin mielessä Triggerin väki on kuitenkin onnistunut nimenomaan hahmojen osalta, joista jo aiemmin mainitun susimiehen lisäksi erityisen mieleen jäävä hahmo itselleni oli Michirun identiteettikriisinsä kanssa painiva ystävä, joka niin ikään muuttuu yllättäen kettutytöksi ja päätyy petomiesten palvomaksi uskonnolliseksi kulttihahmoksi. Kahden hahmon välinen kemia yksinään riitti ylläpitämään mielenkiintoani, mutta mytologian ja historian vetäminen mukaan tarinaan avasi vielä täysin uudenlaisia koukkuja, joilla matto olisi voitu onnistuessaan vetää lopullisesti katsojan alta. Triggerin luomus olisi viimein samalla löytänyt oman persoonallisuutensa silkan Zootopia-palvonnan sijaan, mutta lopulta pikaista loppua kohti laukatessa tämäkin mahdollisuus lässähtää tyypilliseksi animedraamaksi tyypillisine loppuratkaisuineen.

Näin kuuluu siis tuomioni: BNA on hyvä sarja, muttei räjäytä sen enempää tajuntaa kuin kukkaroakaan, jälkimmäistä ehkä onneksi. Huolitellummalla käsikirjoituksella ja rohkeammalla riskinotolla siitä olisi voinut kasvaa genressään erinomainen taideteos, mutta tällä erää furryily kaatuu tekijöidensä omimpaan, mutta alaa tuntevalle vähintäänkin ymmärrettävään kauneusvirheeseen. En ainakaan vielä ole nähnyt ilmoitusta saagan jatkosta, mutta olisi sääli hylätä näinkin mielenkiintoisia hahmoja sekä maailmaa yhden lyhyen kauden jälkeen vain jonkin epämääräisen puolivillaisen käsiksen vuoksi.


Arvio: 3.5/5


BNA, Japani 2020
Ohjaus: Yoh Yoshinari
Käsikirjoitus: Kazuki Nakashima
Näyttelijät: Gara Takashima, Hiroshi Naka, Kenji Nomura, Michiyo Murase, Sumire Morohoshi, Yoshimasa Hosoya

Blood of Zeus: 1. tuotantokausi (2020)

Antiikin Kreikan tarustoa on joku viisas joskus luonnehtinut eräänlaiseksi aikansa vastineeksi nykyajan höhlälle supersankarivillitykselle, sillä erotuksella tietenkin, että hellaan kansan tarinat ovat vuosien varrella innoittaneet ja inspiroineet mestaritaiteilijoita sekä ajattelijoita lähes joka alalla aina meidän päiviimme asti, eikä vähiten elokuva-alalla, jossa tietyt antiikkiset tarinankerronnan perusrakenteet - jopa kliseet - tuntuvat elävän sitkeästi omaa elämäänsä eri muodoissaan aihetta suoraan käsittelevien teosten ulkopuolellakin.

Antiikin suullisen ja kirjallisen perinnön vaikutusvallan tuntien onkin hyvin kummallista huomata, ettei klassinen kreikkalainen kulttuuri ole tainnut ikinä poikia kovinkaan montaa vakavasti otettavaa animoitua elokuvaa tai televisiosarjaa Disneyn Herkuleksen lisäksi jotain yksittäisiä halpiksia lukuun ottamatta. Muutama vuosi sitten teilaamani Death Noten näytellyn version käsikirjoittanut puuhapari Charley & Vlas Parlapanides on kuitenkin nyt päättänyt iskeä Netflixin tuella tähän alalla ammottavaan henkiseen aukkoon omalla toiminnallisemmalla seikkailullaan, johon tekijöiden itsensä mukaan on jo kirjoitettu viiden tuotantokauden edes materiaalia. Tuon käsikirjoituksen varsinaista tasoa sopii toki arvailla, mutta näillä näkymin toinen kausi tullee ulos vielä tämän vuoden aikana jos animaation jumalat ovat meille suopeita.

Blood of Zeusin tarina alkaa juuri siten kuin tällaiset tarinat nyt yleensä tuppaavat käynnistyä: Olympoksen jumalten kuningas saattaa hellaan julman sotapäällikön nuoren vaimon raskaaksi. Lopulta isäntä kuitenkin saa vaimonsa kiinni tämän uskottomuudesta ja vastasyntynyt poikavauva on saada surmansa miehen kynsissä, kun ukkosenjumala yllättäen puuttuu peliin ja sotapäällikkö putoaa kuolemaansa. Vuosikausia myöhemmin vanha nainen elää aikuiseksi kasvaneen poikansa kanssa Kreikan köyhällä maaseudulla peläten jumalatar Heran kostoa. Kansan suussa vanhaa vaimoa perheineen pelätään ja kartetaan kuin tautia, sillä näiden sanotaan tuovan mukanaan vain onnettomuuden ja jumalten vihan. Samaan aikaan hellaan väkeä ahdistelee salaperäinen demoniarmeija, joka etsii käsiinsä mystistä vanhaa naista ja tämän sinisilmäistä poikaa...

Jos on ikinä eläessään sattunut seuraamaan animaatiomaailman ilmiöitä, tunnistaa jo ensimmäisten sekuntien perusteella näiden kavereiden käyttäneen inspiraation lähteenään toiminta- ja kauhufantasiaan erikoistuneen Yoshiaki Kawajirin klassisia töitä, kuten Wicked Cityä, Ninja Scrollia ja Vampire Hunter D: Bloodlustia. Kawajirilla on nimittäin perinteisen kauhua ja erotiikkaa yhdistelevän tyylinsä ohella tietty ihmishahmojen vakiodesign, jota myös tässä animeksi leimatussa länkkärisarjassa on suoraan apinoitu sellaisenaan. Jo näin kättelyssä sanottakoon, ettei Blood of Zeus yllä missään mielessä aiemmin mainittujen teosten tai Kawajirin parempien töiden tasolle ylipäänsä. Positiivisempana nuottina jäljittelyn kohde on tällä kertaa kuitenkin valittu viisaasti, sillä toiminnan mestarin tyyli sopii tällaiseen tarinaan vähintäänkin erinomaisesti ainakin ajatustasolla.

Blood of Zeusin tuotantohistoriasta on saatavilla poikkeuksellisen vähän konkreettista tietoa, mutta sarjan yleisen jäljen perusteella uskoisin tekijöiden olleen sitä tehdessään vielä hyvin epävarmoja tarinan jatkosta, minkä vuoksi eeppiseksi suunniteltu kertomus rakkaudesta ja kostosta tuntuu loppuvan aivan liian nopeasti, eikä katsojalle anneta missään kohtaa juuri tilaa hengittää tai henkilöhahmoille mahdollisuutta kasvaa. Jos Zeusin poika esimerkiksi lähtee kumppaneidensa kanssa sarjan alussa suurelle matkalle, tempaistaan tämä jo heti aluksi muista erilleen ja itse matkakin kohtaa päämääränsä jo heti seuraavassa jaksossa, minkä jälkeen koko juttu jo unohtuukin, eikä kumppaneilla ole lopun sarjan kuluessa juuri merkitystä, sillä koko spektaakkeli muuttuukin yhtäkkiä perinteisestä fantasiaseikkailusta tarinaksi kaikkivoivan isän ja inhimillisen heikon pojan välisestä vaikeasta suhteesta.

Kirjallisessa mielessä Parlapanideen poikien kyhäelmä ei kyllä juuri kiitoksen sanaa ole ansainnut, sillä kaikki vähänkään juonellinen anti tuntuu sinkoutuvan paikasta toiseen ilman kunnollista fokusta. Kaikkein pahin sudenkuoppa - täydellinen tylsyys - loistaa tällä kertaa kuitenkin poissaolollaan, sillä kaikesta epämääräisyydestä huolimatta animesta ammentava antiikkinen toimintafantasia kuitenkin näyttää ja kuulostaa ainakin parhaimmillaan pätevähköltä ja kaikesta sillisalaattimaisuudesta huolimatta tietyt seuraamista helpottavat perusrakenteet veljesvihasta, kohtalokkaasta ennustuksesta ja äidinmurhasta lähtien ovat juuri niille kuuluvilla paikoillaan. Jos pystyy antamaan anteeksi budjetin rajoitteiden vuoksi vähän töksähteleväksi jääneen animaation, tämän kahdeksan episodin pituisen minisarjan pystyy katsomaan helposti yhdellä istumalla vilkuilematta kertaakaan kelloa.

Blood of Zeus ei siis ole sen enempää mestariteos kuin floppikaan, mutta parantamisen varaa jäi tuleviin tuotantokausiin vielä vaikka kuinka. Jos antiikkiaiheiset elokuvat, pelit ja televisiosarjat noin yleensä ovat lähellä sydäntä, kannattaa Zeuksen pojan seikkailuja katsoessa pitää silmät ja korvat avoinna, sillä aina silloin tällöin tekijöillä on tapana heittää valppaille katsojille tarkoitettuja viittauksia muihin vastaaviin luomuksiin vuosien varrelta, parhaimmillaan hahmot jopa toistavat sanasta sanaan muiden historiallisten elokuvien kuuluisia repliikkejä. Meneekö tämäkin sitten apinoinnin vai kunnianosoituksen puoleen, riippuu kai katsojasta, mutta itse koin tällaisen velmuilun lähinnä huvittavana.


Arvio: 3/5


BLOOD OF ZEUS, 2020 USA
Ohjaus: Shaunt Nigoghossian
Käsikirjoitus: Charley Parlapanides, Vlas Parlapanides
Näyttelijät: Claudia Christian, Derek Phillips, Elias Toufexis, Jason O'Mara

Aggressive Retsuko: 3. tuotantokausi (2020)

Edellisellä tuotantokaudella tylsään toimistotyöhönsä kyllästynyt Retsuko löysi haikailemansa elämänsä miehen, rikkaan ja älykkään Tadanon, mutta jälkimmäisen osoittauduttua itsepäiseksi muuliksi suhde kariutui ja Retsuko päätti pettyneenä palata takaisin entiseen death metalin, oluen ja karaoken höystämään tylsään elämäänsä tuiki tavallisen tokiolaisen firman kasvottomana ja unohdettavana tilintarkastajana. Ehkä Retsuko vielä joskus löytäisi sen oikean, mutta mistä ja milloin?

Aggressive Retsukon kolmas tuotantokausi alkaa romanttisella kohtauksella kuin suoraan Hollywoodin siirappisimmista megatuotannoista: Retsuko on viimein löytänyt itselleen unelmiensa urhon, jonka puolesta tämä on valmis tekemään mitä ikinä tämä kehtaakaan pyytää - kuten ostamaan palveluntarjoajan aggressiivisesti markkinoimia lisävaihtoehtoja yksinäisille naisille suunnatun virtuaalisen unelmapoikaystävän vaateparreksi.

Syötävän kalliin virtuaalitodellisuuden ulkopuolella todellisuuspakoinen Retsuko on ajanut elämänsä täydelliseen umpikujaan: edellisen suhteen jälkeensä jättämät haavat eivät vieläkään ole kasvaneet umpeen, tukalan elämäntilanteen aiheuttama häpeä tekee vähäisestäkin sosiaalisesta toiminnasta vähintäänkin tuskallista. Retsukon peruutettua vahingossa vieraan miehen auton kylkeen pohja näyttäisi viimein tulleen vastaan, mutta päädyttyään etsimään itselleen sivutoimista työpaikkaa maksaakseen aiheuttamansa vahingot tämä tuleekin löytäneeksi sattumalta tien ulos onnettomuudestaan…

Jo neljä vuotta olemme saaneet nauttia Retsukon seikkailuista, mitä ei oikeasti audiovisuaalisella tasolla huomaa laisinkaan: Sanrion nyt jo kovan kulttimaineen länsimaissakin saavuttanut aikuisten piirretty näyttää ja kuulostaa täsmälleen samalta pelkistetyltä itseltään, eikä hyväksi havaittua konseptia ole tälläkään kertaa yritetty turhaan korjailla. Viimeistään kolmannen kauden keräämiä kommentteja selatessani en voinut olla enää kiinnittämättä huomiota niiden perinteisimpien animefanien ilmeiseen inhoon tällaisia sarjoja kohtaan, mutta tavallaan ymmärrän senkin, sillä Aggressive Retsuko ei edes yritä olla perinteisessä mielessä koko kansan viihdettä vaan nimenomaan lapsekkaan yksinkertaista hömppää yli kaksikymppisille aikuisille. Tietty ristiriita sisällön ja muodon välillä tekee Retsukosta harvinaisen erottuvan ja persoonallisen tuttavuuden, jota vanha katsoo mieluummin kuin kymmentä muuta lukioteineistä kertovaa tusina-animea.

Jos Aggressive Retsukon juoni on kahdessa ensimmäisessä ollut hämmentävän kypsä ja synkkä, syöksyy kolmas tuleminen joka suhteessa aivan uusille masennusleveleille, ehkä jopa vähän liiallisuuksiin asti. Sanriohan tunnettiin vanhastaan vähän pelottavampaakin lastenviihdettä tuottavana firmana, mutta Retsuko taitaa silti olla ensimmäinen firman luomuksista, jossa nähdään kaiken muun ohella jopa päähenkilön puukotus ja verta. En ollut uskoa korviani kun tästä etukäteen kuulin vaan luulin sitä ensin jonkinlaiseksi sairaaksi vitsiksi, mutta totta se on. Aggressive Retsukon kolmas tuotantokausi lienee raskainta ja ahdistavinta materiaalia koko Sanrion tuotantohistoriassa.

Itse kolmoskauden ydintarinasta en juuri tohdi kertoa, sillä se on yksinkertaisuudessaan varsin helppo spoilata täysin puhki. Sanotaan nyt kuitenkin, ettei tällä kertaa enää keskitytä kuvaamaan Retsukon työyhteisön elämää, vaan tarinan painopiste on Retsukon uudessa työpaikassa ja päähenkilön pyrkimyksissä suoriutua veloistaan. Tarinassa on toki omat valopilkkunsakin, mutta itselleni tämä kyseinen käänne tuli valtavana pettymyksenä, sillä aiemmissa tuotantokausissa tutuiksi tulleisiin hahmoihin olisin mieluusti palannut kaikenlaisten epämääräisempien uusien tuttavuuksien, kuten hamstereiden muodostaman j-pop-bändin sijaan. Toki lopussa moni asia viimein ratkeaa ja Tadanokin tulee takaisin pienen sivuosan verran, mutta...

Olen käynyt sisäistä painia näitä tuntemuksiani vastaan jo päiväkausia aina siitä asti kun katsoin kolmannen Retsukon. Viimein olen valmis myöntämään, ettei kolmas tuotantokausi ole yhtä hyvä kuin kaksi ensimmäistä ja se piskuinen pilottisarja. Tällä kertaa Sanrio eksyi mielestäni herkuttelemaan liiaksi päähenkilön kurjuudella ja pahalla ololla kykenemättä vastineeksi tarjoamaan tarpeeksi positiivista ratkaisua pelastaakseen kokonaisuutta omalta käsistä karanneelta kyynisyydeltään. Samalla Sanrio on nähtävästi viimein alkanut kärsiä itsekin perinteisestä Disney-taudista, jossa firman luomusten ensisijainen tarkoitus on lähinnä myydä mahdollisimman paljon oheistuotteita ja sarja on siksi suunniteltu kestämään ns. loputtomiin ilman varsinaista alkua tai loppua täysin paikalleen jähmettyneenä etenemättä pitemmällä tähtäimellä mitenkään merkittävästi mihinkään suuntaan.

Kestääkö Retsukon uusi parisuhde viimein seuraavalle tuotantokaudelle asti vai aloitetaanko neljäs kerta jälleen eron aiheuttamasta henkisestä ahdingosta, saamme nähdä sitten kun Sanrio ja Netflix jälleen meitä siunaavat uudella tuotantokaudella ensi syksynä. Toivottavasti tuleva tuotantokausi on edes vähän iloisempi kuin tämä kolmas.


Arvio: 4/5


AGGRESSIVE RETSUKO: SEASON 3, 2020 Japani
Ohjaus: Rareko
Käsikirjoitus: Rareko