Vanhat tarinat kertovat, että Irlannissa tapasi muinaisina aikoina elää niin paljon susia, että maata kutsuttiin kansan keskuudessa susien saareksi. Aika ja asutuksen leviäminen kuitenkin teki tehtävänsä, ja pitkälle ennen modernin ajan aamunkoittoa laji oli tuhottu sukupuuttoon paitsi Irlannista, myös koko läntisestä Euroopasta Suomen kaltaisia periferioita lukuun ottamatta. Kansansaduissa verenhimoinen peto elää tätä nykyä lähinnä ikuisen roiston symbolisena arkkityyppinä ja muistona menneistä ajoista.
Susikansan tarina sijoittuu kaukaiseen sadunomaiseen menneisyyteen. Tarina käynnistyy susilauman hyökättyä köyhän puunhakkaajan kimppuun. Yhtäkkiä sudet perääntyvät, ja metsästä ilmestyvä hyväntahtoinen henki parantaa tämän veriset haavat kosketuksellaan. Taikauskoinen rahvas kutsuu henkiolentoja susikansaksi, myyttisiksi ikiaikaisissa metsissä susilaumoissa eläviksi taruolennoiksi, joilla on unissaan kyky muuttaa muotoaan ihmisen kaltaisesta hahmosta petoeläimeksi.
Kauan olivat ihmiset ja susikansa eläneet hiljan sopusoinnussa, mutta pimeän ajan tietämättömyyden ja vieraanpelon vallattua luonnosta ja omasta perimästään vieraantuneiden ihmisten sydämet usko raamatullisista totuuksista poikkeavia käsityksiin tietää vankeutta ja kuolemaa uskonkiihkoisten käskynhaltijain kynsissä. Ahdasmielisen järjestelmän ulkopuolella ei yleisen uskon mukaan ole hyvää eikä pelastusta, vaan ihminen on tarkoitettu syntymästään asti vangiksi syvälle sisimpäänsä iskostettuun pelkoonsa.
Näin kuuluu tarinan tausta, mutta sen syvemmälle en lukijaa johdattele, sillä varsin simppeli kokonaisuus on harmillisen helppo spoilata haluamattaankin. Cartoon Saloonin ja Tomm Mooren tuntien tuskin tulee kuitenkaan yllätyksenä, että kyseessä on jälleen Prinsessa Mononokelle syvään kumartava kertomus ystävyydestä sekä henkilökohtaisen moraalin asettamisesta yleisen mielipiteen edelle, ihmisen pirstoutuneesta, luontosuhteesta, taikauskosta, perheestä ja monesta muusta elämän pienestä ja suuresta tärkeästä asiasta, jollaisista toivoisin yleensäkin näkevän tehtävän näin sielukkaita ja kauniita elokuvia meidänkin aikanamme.
Palaan mielessäni muutaman vuoden takaiseen aikaan, jolloin Cartoon Saloon julkaisi ensimmäiset luonnokset Susikansasta. Ensimmäinen reaktioni oli hämmennys, sillä vaikka tiesin näiden tekijöiden tarinankerronnallisten avujen huikeasta tasosta, en varsinaisesti syttynyt melko tylsältä vaikuttaneelle hahmotelmalle. Nyt itse elokuvan katsottuani tiedän tekijöiden olleen alusta asti oikeassa ja minä väärässä, sillä vääristyneistä ennakko-odotuksistani huolimatta Susikansa osoittautui jo valmiiksi maailman (laadullisesti) johtaviin animaatiostudioihin kuuluvien irlantilaisten uran tähänastiseksi huippukohdaksi, yhdeksi kautta aikain parhaista animaatioelokuvista sekä todennäköisesti yhdeksi alkaneen vuosikymmenen parhaimmista yksittäisistä elokuvista ylipäänsä.
Cartoon Saloonin ja Tomm Mooren mestariteoksen visuaalista tasoa ja tyyliä ei taaskaan voi kuin ihailla ihailemasta päästyään. Moore tunnetaan tavastaan imeä inspiraationsa irlantilaisista miniatyyrimaalauksista, joissa tietty geometria, ornamentiikka, yksinkertaistetut värit ja litteä kaksiulotteinen perspektiivi ovat perinteisesti kaikkein keskeisimpiä elementtejä. Tällä kertaa Moore tiimeineen on vielä erikseen pyrkinyt rikkomaan omia sääntöjään heittämällä mukaan kolmiulotteisempaa perspektiiviä hyödyntäviä unikohtauksia, paikoin hyvinkin erilaisia vanhan ajan käsityöltä maistuvia tussauksia ja luonnosmaisempaa kynänjälkeä sekä Bambin mieleen tuovan kauniin vesivärimaalatun taustan. Teknisesti kyseessä siis lienee tekijöidensä tähänastisista teoksista monipuolisin.
Jos Susikansa tuottaa mielihyvää niin silmille kuin tarinankerronnallisia avuja arvostavan animaatiofanin nautintohermoon, kannattaa korvansa pitää auki myös yhdelle kautta aikain upeimmista ääniraidoista. Tom Mooren ja kumppaneiden erityiseksi ansioksi on todettava, ettei näillä ole ollut minkäänlaista kiirettä tarinansa suhteen, vaan siihen on saatu ynnättyä mukaan myös monen nykykatsojan kammoamia hitaampia ja hiljaisempia kohtauksia, joilla rytmitetään oikeaoppisesti koko muuta tarinaa jännityksen kasvaessa loppua kohden eksponentiaalisesti aina huikeaan kliimaksin jälkeiseen raukeamiseen asti. En muistakaan nähneeni toista yhtä elävältä kuulostavaa saman lajin teosta sitten Long Way Northin.
Susikansan ilmestymisestä on vasta muutama kuukausi aikaa, mutta voin jo nyt povata sille tulevaisuuden genreklassikon valtikkaa. Ei ole väärin todeta, että näin ennakkoluulotonta ja virtuoosimaisella mestarin otteella luotuja taideteoksia näkisin mieluusti Disneynkin tekevän, mutta valitettava lienee kuitenkin tosiasia, ettei näin paljon valtavirrasta poikkeava elämys voi milloinkaan saavuttaa massojen suurta suosiota. Tästä syystä Susikansa onkin niin ainutlaatuinen ja pysäyttävä yksilö lajissaan – yksinäinen susi, jonka ulvonnan saattaa kuulla tuulettomana täysikuisena yönä, mutta jonka tähti loistaa sitäkin kauniimmin ja kauemmaksi kuin yhdenkään muun toisen saman lajin teoksen vuosikausiin.
On todella sääli, Moorea ja Cartoon Saloonia Hayao Miyazakin ohella voimakkaimmin inspiroinut animaattori ja opettaja Richard Williams ehti nukkua pois vuosi pari ennen Susikansan ilmestymistä. Mies olisi varmasti ollut oppipojistaan ylpeä.
Arvio: 5/5
WOLFWALKERS, 2020 Irlanti, Luxemburg, Ranska, USA
Ohjaus: Ross Stewart, Tomm Moore
Käsikirjoitus: Jericca Cleland, Ross Stewart, Tomm Moore, Will Collins
Näyttelijät: Eva Whittaker, Honor Kneafsey, John Morton, Jon Kenny, Maria Doyle Kennedy, Sean Bean, Simon McBurney, Tommy Tiernan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.