Günter Grass oli yksi viime vuosisadan suurista kirjailijoista, Nobel-voittaja ja jonkinasteinen kirjallinen hullu nero muutenkin. Miehen tavanomaiseen kerrontatyyliin kuului jo ensimmäisistä tuotoksistaan lähtien tietynlainen kuivaan huumoriin luonnikkaasti istuva absurdi surrealismi ja fantasia, joka miehen ikääntyessä sai aina vain kryptisempiä muotoja. Grassin myöhemmän kauden tuotoksissa jopa narratiivi on pirstaloitunut spiraalimaiseksi vyöryksi tajunnanvirtamaisia kielellisiä mielikuvia, viittauksia, aikatasoja, aiheita ja hahmoja, joiden fuusioituminen lukijan aivonystyröissä tuottaa parhaimmillaan suorastaan tajuntaa laajentavia elämyksiä.
Chileläinen The Wolf House ei suoranaisesti liity Günter Grassin tuotantoon mitenkään, mutta sen houreinen ja unenomainen psykologinen narratiivi toi hyvin vahvasti mieleeni Grassin Kampelan, Rottarouvan ja Koiran vuosia, eikä vain vähiten siksi, että kyseessä on osittain saksankielinen elokuva. Siksi Chilen omien luovien hullujen hämärääkin hämärämpään hengentuotokseen kannattaa myös suhtautua pienellä varovaisuudella, sillä näin kuumeisesta kertomuksesta ei ihan jokainen voikaan tykätä.
The Wolf Housen ”tarina” sijoittuu Chilessä sijaitsevaan kahden porsaan asuttamaan pikkuiseen mökkiin, jonne päähenkilö pakenee isoa pahaa sutta. Loppu kertomus heijastanee enemmän tai vähemmän päähenkilön mielen liikkeitä, sillä animoidun talon sisältö asukkaineen on todellisuudessa subjektiivinen ja heijastaa kokijansa levotonta psyykettä ja alati tunnetilasta toiseen vaeltelevaa mielikuvitusta. Mitä tahansa voi tapahtua: lattialle pirstoutuneesta posliinista kasvaa käsi, seinälle maalatut lapset syövät päähenkilön, yöpöydälle ilmestyy irtopää, pikkupojan takaraivoon ilmestyy reikä, minkä jälkeen tämä muuttuu puuksi, ym.
Vastaavia kuvajaisia voisi luetella toki enemmänkin, mutta kehotan lukijaa mieluummin itse katsomaan elokuvan ja tekemään omat johtopäätöksensä. Tekniikkanahan tässä on tietysti ollut stop motion, ja materiaalina on käytetty suunnilleen mitä tahansa käteen osuvaa teipistä, paperimassasta ja muovailuvahasta erilaisiin öljyväreihin. Parhaimmillaan hahmot ja perspektiivit vain maalataan seinään tai kattoon ja hahmot kasaantuvat itsestään ympäröivästä romusta, minkä jälkeen näistä tulee osa muuta tarinaa. Samoista hahmoista mutatoituu edelleen kaiken aikaa Emile Cohlia mukaillen uusia sitä mukaa kun ahdistuneen päähenkilön alitajunta keksii luoda uusia kertojan houraillessa kaiken aikaa taustalla omiaan.
En tiedä minkälainen mielipuoli pystyy luomaan mitään edes likelle näin hämmentävää, mutta olen vilpittömän iloinen, että vielä 2010-luvullakin on mahdollista saada kansainväliseen levitykseen näin kajahtanutta settiä. Günter Grassin myöhäistuotannon ja Jan Svankmajerin kaltaisten tekijöiden surrealistisimpien töiden ystäville tätä voinee suositellakin, mutta kuten sanottua, tällaisia elämyksiä ei milloinkaan voi suositella aivan kenelle tahansa, suurin osa tavallisesta keskivertoyleisöstä todennäköisesti vain vihaa sitä. The Wolf Housen kaltaisen luovan kummajaisen nauttiminen edellyttää tietynlaista istumalihaskuntoa sekä asennoitumista, jota valtavirtayleisöltä harvemmin löytyy.
Mutta mistä The Wolf House loppujen lopuksi edes kertoi? Seksuaalisuuteen ja sukupuolisiveellisyyteen liittävästä ahdistuksesta ja fobioista? Läheisen kuolemaan ja menetykseen liittyvästä post-traumaattisesta stressioireyhtymästä? Identiteetin ja kehonkuvan hajoamisesta omaan itseensä? Tämä arvoituksellinen painajainen kummittelee katsojansa alitajunnassa vielä vuosikausien päästäkin.
Arvio: 4.5/5
LA CASA LOBO, 2018 Chile, Saksa
Ohjaus: Cristobal León, Joaquín Cociña
Käsikirjoitus: Cristóbal León, Joaquín Cociña, Alejandra Moffat
Näyttelijät: Amalia Kassai, Rainer Krause
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.