Jokin viikko sitten löysin itseni katsomasta aikani kuluksi tyhmääkin tyhmempiä meemivideoita youtubesta. Yhdessä niistä Dragon Ball Z:n Perfect Cell oli editoitu tappelemaan kahden itselleni tuiki tuntemattoman hahmon kanssa, jotka mitä ilmeisimmin olisivat kuuluneet luonnollisena osana myös omaa animen yleissivistystäni. Koska aikani ei juuri silloin ollut kovinkaan kallisarvoista eikä tuolloin eletylle viikolle varsinaisesti ollut parempaakaan tekemistä, päätin ottaa kerralla haltuuni koko tuon kyseisen saagan, ken tietää vaikka siitä aukenisi kokonaan uudenlaisia näkökulmia animeen ja animaatioon yleensä.
Yu Yu Hakusho tuskin nimenä kovinkaan monelle genreä tuntemattomalle sanoo paljoakaan, mutta kyseessä oli animen kultaisella 90-luvulla kohtalaisen suosittu ns. tappeluanime, jota voinee luonnehtia jonkinasteiseksi yhdistelmäksi Devilmanin ja DragonBallin kaikkein keskeisimpiä ideoita. Mihinkään ajattomaan kuolemattomuuteen asti ei näillä eväillä sarja toki koskaan ole tietenkään noussut, mutta sillä on oman otantani perusteella kansainväliset mittasuhteet saavuttanut fanaattinen ihailijakuntansa yhä tänäkin päivänä.
Tappelusaagan päähenkilö on nuori kapinallinen nimeltä Yusuke Urameshi, joka tunnetaan opinahjossaan lähinnä omapäisestä asenteestaan ja pahasta ajautua mitä erilaisimpiin ongelmatilanteisiin kerta toisensa jälkeen. Heti ensimmäisen episodin aluksi Urameshi jää auton alle uhraten itsensä toisen puolesta. Tuonpuoleisessa harvinaisen epäitsekkään teon katsotaan uhmaavan kohtaloa siinä määrin, että Urameshi saa luvan palata takaisin elävien kirjoihin, samalla tämä pestataan manan majojen omaksi demonietsiväksi, jonka työtehtäviin kuuluu ihmisten suojeleminen henkimaailman pimeämmän puolen ilkiöiden tempuilta ja päähänpistoilta.
Ensimmäiset kymmenisen jaksoa Yu Yu Hakusho ovat jonkinasteista kauhufantasialla leikittelevää etsivätarinaa, minkä jälkeen sen tyyli ja koko genre alkavat pikkuhiljaa valua täysin toiseen suuntaan. Alkupäässä esitellyistä keskeisistä hahmoista voinee ainakin sanoa, että ne noudattavat varsin pitkälle tällaisen keskitien toiminta-animen perinteitä: päähenkilön lisäksi tällä on pakollinen mielitietty, isosiskon roolin saava ylimääräinen naishahmo, yksi kovis (Hiei), yksi herkkä (Kurama) sekä yksi koominen sivuhahmo. Näistä viimeinen, Mamoru Oshiin hengentuotoksista tutun Shigeru Chiban uran huikeimpiin suorituksiin lukeutuva tulkinta inhimillisestä Kuwabarasta keräsi aikoinaan erityiset kehut jopa alkuperäisen sarjakuvan tekijältä itseltään, enkä taatusti ole väärässä, jos veistelisin näin lonkalta kyseisen hahmon olevan yleisön suosikkeja koko sarjassa.
Mitä pidemmälle Yu Yu Hakusho etenee, sitä selkeämmin sen keskeisimmät sudenkuopat alkavat kalvaa katsomiskokemusta. Mitä mielikuvituksellisempia motiiveja sankarilla esimerkiksi välistä onkaan, latistuu kaikki juonellisesti mielenkiintoinen loppujen lopuksi pelkäksi kilpailuksi maailman vahvimman tittelistä. Pahimmillaan enemmän kuin kolmasosa itse sarjan tarinasta on lopulta pelkkää yhtä suurta tappeluturnausta, jossa toinen toistaan mahtavammat soturit pieksevät toisiaan sivuhahmojen vääntäen katsojalle kaikki pienimmätkin käänteet rautalangasta. Hyvin nopeasti käy selväksi, ettei yksikään keskeisistä hahmoista koskaan kuole tai vammaudu pysyvästi, vaan näin käydessä tekijät vetävät jossain vaiheessa jäniksen hatustaan ja paljastavat kerta toisensa jälkeen koko jännitysmomentin pelkäksi katsojan harhautukseksi.
Jokin kumma viehätysvoima kuitenkin piti itseni ruudun ääressä kokonaisen viikon sekä sadan ja kahdentoista jakson edestä. Yu Yu Hakusho saattaa olla kliseekeitossa uitettua itseään, mutta samalla sen katsominen vaikka sitten pienissä pätkissä tuntuu kuin paluulta vanhaan hyvään aikaan, jolloin maailma oli vielä huomattavasti nykyistä yksinkertaisempi paikka ja näin röyhkeän perinteikästä viihdettäkin vielä tehtiin kuin liukuhihnalta. Tätä ihastuttavan nostalgista vaikutelmaa tietenkin edesauttaa kauttaaltaan laadukas ääninäyttely sekä tasaisen laadukas animaatio, mistä etenkin jälkimmäinen ei japanilaisille televisiotuotoksille ollut tähän aikaankaan vielä täysin itsestään selvä juttu.
En katsokaan saaneeni tai oppineeni Yu Yu Hakushon katsomisesta oikein mitään merkittävää uutta, mutta näin jälkikäteen olen iloinen, että tulin vihdoin paikanneeksi tämänkin aukon yleissivistyksessäni. Itse sarjan tasosta voin vain sanoa, että yksinomaan katsojasta riippuu, missä määrin sen sympaattisen ylitsepursuava kliseehumppa pääsee häiritsemään, mutta näin ainakin omasta puolestani olen valmis liputtamaan positiivisemman tulkinnan puolesta. Lukija päätelköön omalla kohdallaan, kannattaako tähän täkyyn tarttua tai saiko tästä tragikoomisesta sepustuksestani irti mitään kovin järjellistä.
Arvio: 4/5
YU YU HAKUSHO, 1992 Japani
Ohjaus: Noriyuki Abe
Käsikirjoitus: Yoshihiro Togashi, Hiroshi Hashimoto, Katsuyuki Sumizawa, Shinichi Ohnishi, Yukiyoshi Ohashi, Sukehiro Tomita
Näyttelijät: Shigeru Chiba, Nozomu Sasaki, Sanae Miyuki, Nobuyuki Hiyama, Megumi Ogata
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.