Pikku ponit (1986-1992)

Note! Tämä arvostelu koskee kahta samalla nimellä samoihin aikoihin näytettyä ja katsottua sarjaa, joista toinen on kasarilta ja toinen on julkaistiin sille jatkona ysärillä. Kahden välillä on myös pieniä eroja, joten tehtyihin yleistyksiin kannattaa suhtautua kriittisesti.

Kun uusliberalismin tuulet puhalsivat läpi Amerikan Yhdysvaltojen päättävien elimien ja Ronald Reaganin suojatti päätyi paikallisen televisioviihteen sääntelystä vastaavaan virkaan purkamaan aiempien sukupolvien asettamia kaupallisen lastenviinteen rajoituksia, vyöryi markkinoille seuraavan vuosikymmenen ajan kokonainen hyökyaalto lähinnä epämääräisiksi lelumainoksiksi tarkoitettuja lastenpiirrettyjä. Tätä arvostelua ei suoranaisesti ole tarkoitettu vain erään tietyn aikakauden hengentuotoksen teilaamiseen, vaan myös ilmiön analysointiin sekä selkokieliseksi jokamiehen oppaaksi mielikuvamarkkinoinnin ihmeelliseen maailmaan. Sinustakin voi tulla isona kansainvälisten lelubisnesten kuumin markkinointimestari!

Ensimmäinen askel oman lelumainoksen tuottamiseen on kohdeyleisön sekä mainostettavan tuotteen valinta: Pikku ponien kohdalla kyse on Hasbron pienille lapsille suunnatuista erivärisistä muoviponeista. Siispä mainokseen on kohdeyleisön samaistumisen kohteeksi luotava tyttö ja poika, joiden parhaita ystäviä toistensa kanssa lähes täysin identtiset muoviset ponit ovat. Pikku ponien ensisijainen tarkoitus onkin ehdollistaa katsoja Pavlovin koirien tavoin rakastamaan ja himoamaan näitä leluja kuvaamalla jakso toisensa perään huolettomassa paratiisissa elävien lasten sekä alati laajenevan Hasbron tuoteperheen yhteisiä leikkejä. Kuka nyt ei oikeasti haluaisi elämäänsä enempää ystävyyttä ja rakkautta?

Kysymys: "Mutta eikö sarjan lapsilla ole vanhempia, sukulaisia tai muita ystäviä?"

Vastaus: "Ei ole, sillä Hasbron lelut ovat markkinointimielessä perhettä ja ystäviä tärkeämpiä. Miksi kukaan haluaisi ostaa My Little Ponyn kaltaista roskaa, jos tietäisi löytävänsä todellisesta maailmasta parempiakin ystäviä? Aikuiset ihmiset ovat muutenkin tosi tylsiä ja ihmisyys yliarvostettua."

 

Vanhempi sarja.

Vanhaan aikaan ihmiset uskoivat taidokkaan tarinankerronnan ja syvällisten henkilöhahmojen vetoavan parhaiten maksavaan yleisöön, mutta viimeisimpien tieteellisten tutkimusten mukaan voiton maksimoinnin kannalta tehokkain käsikirjoituksellinen ratkaisu on yksinkertaistaa kaikkea niin pinnalliseen minimiin kuin mahdollista. Elokuvia ja sarjoja kasuaalisti seuraavat keskivertoihmiset eivät nimittäin tutkimusten mukaan juurikaan välitä muusta kuin jonkinasteisen tunnistettavan juonen olemassaolosta riippumatta sen syvyydestä tai kekseliäisyydestä – kunhan se ei ole erityisen taiteellinen. Tällaisella tempulla Hollywood on myynyt omia tuotoksiaan jo vuosikausia erinomaisella menestyksellä. Vai miksi kuvittelit useimpien nykypäivän valtavirran elokuvien ja televisiosarjojen olevan niin lapsellisia?

Kysymys: "Yrität siis sanoa, että Pikku ponit on lastenpiirretyksikin harvinaisen pinnallinen?"

Vastaus: "Suomessa esitettiin aikoinaan kahta eri My Little Pony -sarjaa saman nimen alla: toinen kasarilta ja sen jatkosarja ysäriltä. Näistä ensimmäinen sisälsi enemman fantasiaa, taikuutta ja velhojen kaltaisia juttuja sen toisen ollessa enemmän yleistason lastenpiirretty. Käsikirjoitus tosin oli molemmissa asiaankuuluvan yksinkertainen ja kömpelöhkö, pahimmillaan yksittäisten tarinoiden peruslähtökohdat ja hahmojen alkuperäiset motivaatiotkin unohdetaan kesken jakson. Yksittäisten episodien juonet voivat käytännössä kummassakin olla mitä tahansa jäätelön, omituisen kummitustalon ja kukkien välillä kunhan niiden moraali keskittyy ystävyyden ja suvaitsevaisuuden kaltaisiin yksinkertaisiin perusopetuksiin. Pääasia, että markkinoinnin päätavoite täyttyy, ja kohderyhmä saadaan ostamaan itselleen muovisia leluponeja."

Kysymys: "Mutta kai niissä jaksoissa sentään on edes vilpitöntä huumoria, toimintaa ja jännitystä?"

Vastaus: "Vaihtelee rajusti. Ensimmäisessä sarjassa on jopa kymmenosaisia episodeja, joissa on hyvinkin tarinapitoinen meininki. Pikku Ponien ensisijainen tarkoitus on kuitenkin loppujen lopuksi esitellä markkinoitava tuote mahdollisimman positiivisessa valossa, hahmoille ei siten lähtökohtaisesti voi ikinä tapahtua mitään pysyvää pahaa, eikä mainoksessa siis voi olla kovin kaksista jännitystä sen enempää kuin toimintaakaan. Tällaisessa lelumainoksessa myös huumori on äärimmäisyyksiin asti turvallista, jottei kukaan vain vahingossakaan loukkaantuisi ja jättäisi omia muoviponejaan ostamatta. Sikäli kun episodeissa ylipäänsä pahiksia tai sivuhahmoja löytyykään, on nämä niin ikään tarkoituksella suunniteltu mahdollisimman erilaisiksi verrattuna keskeisimpiin myyntikohteisiin.

 

Uudempi sarja.

Nerokkaana myynninedistämistemppuna alkuperäisiä Pikku poneja esitettiin alun perin pienissä kymmenen minuutin pituisiksi jaetuissa segmenteissä yhdessä muiden markkinoitavien tuotteiden omien piirrettyjen kanssa. Näin katsojat saatiin houkuteltua imemään itseensä muutakin kaupallista sanomaa sekä totutettua nämä palaamaan samaisen kaupallisen tiedotuksen pariin yhä uudestaan ja uudestaan. Näitä pieniksi paloiksi jaettuja episodeja saatiin vielä erikseen myytyä voitonmaksimoinnin nimissä erillisinä videokasetteina leikkaamattomassa muodossa.

Pikku ponien sarjaa sokkotestinä silmäillessä huomasin sen animaation olevan aikakaudelleen toisinaan jopa ihan kelvollista jälkeä. Näihin aikoihin legendat japanilaisesta animeosaamisesta olivat kantautuneet jo länsimaisen yleisön korviin, joten myös Pikku ponienkin kohdalla likainen työ yksinkertaisesti vain ulkoistettiin etenkin vanhemman sarjan kohdalla idän ihmemiesten osaaviin ja taloudellisesti kannattavampiin hyppysiin. Mitä pidemmälle sarjaa tosin katsookaan, alkaa nopeasti huomata myös japanilaisten suhtautuneen projektiin hyvin yliolkaisesti ja jättäneen huolimattomuuttaan lopputuotteeseen niin räikeitä kauneusvirheitä erilaisista puuttuvista animaatioista sekä hutiloidusta värityksestä lähtien, ettei moista missään nimessä enää nykyisin hyväksyttäisi – leluponien markkinoinnin kannalta jälki oli kuitenkin tarpeeksi hyvää.

Kysymys: "Mutta kai Pikku ponien käännöksen ja ääninäyttelyn taso sentään ovat suomalaisittain hyviä?"

Vastaus: "Pikku ponien vanhemman sarjan suomalaisesta ääninäyttelystä vastasi Golden Voice ja jälkimmäisen Agapio. Miettikääpä sitä."

Lukijan mieleen tietty herää tässä vaiheessa kysymys niiden lelujen varsinaisesti menekistä. Yllä pieteetillä kuvailtu Hasbron mielikuvamarkkinointi tehosi aikansa lapsiin kuin vesirokko: vielä 90-luvun lopulla jokaisella tenavalla oli kotonaan vanhempiensa harmiksi näitä leluja enemmän kuin useimmat kehtaisivat näin jälkikäteen myöntääkään. My Little Pony oli niin sitkeä vitsaus, että aikojen saatossa siitä kasvoi tietynlainen hävettävä stigma ja kirosana: yhteen aikaan aina kun joku nuori halusi vähätellä ja nöyryyttää muita, vedettiin ässänä hihasta ensimmäisenä My Little Ponyn kaltainen pikkulasten lelusarja, jota kukaan vauvaa vanhempi ei tuolloin iljennyt tunnustaa ikinä tunteneensakaan – toisin kuin ehkä nykyään.

Kysymys: "Mutta miten ihmeessä sinä tiedät niin paljon My Little Ponysta?"

Vastaus: "Pikku ponit näytettiin 90-luvun alussa suomalaisessa televisiossa, tuohon aikaan aikuiset tavallisesti laittoivat lapsensa katsomaan pirunsilmästä tai videokasetilta jotain harmittomaksi kokemaansa voidakseen itse keskittyä tärkeämpiin asioihin. Käytännössä jokainen aikansa lapsi siis joutui katsomaan tuon kyseisen oheistuotemainoksen alusta loppuun monta kertaa – etenkin jos perheessä sattui olemaan tyttöjä."


Arvio: 1/5


MY LITTLE PONY 'N' FRIENDS, MY LITTLE PONY TALES, 1986-1992 USA, Japani
Ohjaus: Bill Knoll, Bob Bemiller, Bob Kirk, Bob Matz, Bob Treat, Brad Case, Chuck Downs, Gerry Chiniquy, Joan Case, Joe Morrison, John Freeman, Karen Peterson, Lillian Evans, Margaret Nichols, Milton Gray, Neal Warner, Norm McCabe, Rudy Cataldi, Spencer Peel, Stan Phillips, Tom Ray, Warren Batchelder
Käsikirjoitus: Bonnie Zacherle, Carla Conway, David Wise, Michael Reaves
Näyttelijät: Charlie Adler, Ginny McSwain, Keri Houlihan, Michael Bell, Nancy Cartwright, Scott Menville, Sherry Lynn, Susan Blu, Tress MacNeille

Wicked City (1987)

 

Sinäkin olet ehkä joskus elämäsi aikana kuullut toimintamestari Yoshiaki Kawajirin elämästä ja taiteesta, jos ei muuten, niin oman toistuvan hehkutukseni kautta. Käytännössä jokainen aikuisille suunnattu toiminnallisempi animaatio länsimaissa on kumartanut kyseisen nerokkaan taiteilijan luovan mielikuvituksen tuotteiden esikuvalliseen suuntaan jo vuosikymmenten ajan. Mestarin pettämättömän iskevä tyylitaju todennäköisesti vain jatkaa voittokulkuaan ajasta aikaan jatkossakin kunnes tunnettu universumi päättää kiertonsa rusentuen lopulta itseensä.

Wicked Cityn, Kawajirin ohjausdebyytin, inspiraation perimmäistä lähdettä tuskin tarvitseekaan erikseen pohdiskella: koska kyseessä on japanilainen kasarileffa, on sen yleistä tyyliä luonnostellessa napattu yksi jos toinenkin idea suoraan Blade Runnerista. Ridley Scottin teoksen tavoin Wicked Citykin kertoo ihmisiä muistuttavia otuksia dystooppisessa kyberpunk-suurkaupungissa metsästävästä pyssymiehestä. Matkan varrella genre vain on vaihtunut puhtaan filosofisesta ja hidastempoisesta tieteisrainasta fetisseistä ja psykoanalyysistä ammentavaan kauhufantasiaan ja erotiikkaa tihkuvaan toimintaan.

Kawajirin taiteileman jokaisen goottirokkarin päiväunen tarina sijoittuukin vaihtoehtoiseen neonvalojen kiilteessä loistelevaan todellisuuteen, jossa ihmiset ja toisesta ulottuvuudesta tähän maailman saapuneet ylivertaisen kuolettavat demonit elävät rinta rinnan jälkimmäisten jatkaessa puuhiaan pääosin sopuisasti ihmisiksi naamioituneina. Tarinan päähenkilö on Bruce Leeltä kasvonsa lainannut Taki, tyylitajuisesti hautajaispukuun pynttäytyvä valtoimenaan riehuvia demoneja metsästävä agentti, joka saa alussa tehtäväkseen suojella uuden demonisen kauniin agenttiparinsa Makien kanssa muuatta tämän vaihtoehtomaailman tragikoomista pääjehua käsistä karanneiden kapinallisten hirvitysten muodostamalta uhalta.

Hoidetaanpa kuitenkin olennaisin pois alta jo heti ensimmäiseksi: Wicked Cityn tarina on pohjimmiltaan uskomattoman typerä, eikä sen hahmoissakaan ei juuri ole coolia pintaa syvempää persoonallisuutta. Suuri osa Kawajirin elokuvasta tuntuukin tekijälleen harmittavankin uskollisesti vähän kuin videopeliltä, jossa vain edetään yhdestä vihollisesta toiseen, tällä kertaa aina poikkeuksellisen tökeröön antiklimaattiseen loppuun asti. En ole ikinä lukenut Vampire Hunter D -kirjailija Hideyuki Kikuchin kynäilemää alkuperäistä Wicked City -kirjasarjaa, mutta epäilen vahvasti Kawajirin tiimin himokkaiden ja virkaintoisten käsikirjoittajien ottaneen tässä kohtaa huomattavia vapauksia lähdemateriaalin suhteen.

Se siitä, puhutaanpa seuraavaksi niistä paremmista puolista. Wicked Cityn konsepti itsessään on suorastaan hykerryttävän hieno: elokuvan tarina ei kerro vain hyvän ja pahan kohtaamisesta, vaan konfliktista stoalaisten agenttien edustaman järjestyksen sekä abstraktien ja alati muotoaan muuttavien groteskien demonien kaaoksen välillä. Demonien monimutkaiset designit ja body horrille nyökkäävät surrealistiset muodonmuutoskohtaukset ovatkin selvästi saaneet vaikutteita erilaisista fetisseistä, perversioista ja fallossymboliikasta viitaten näiden täydelliseen kaoottiseen hillittömyyteen. Neo-noirin perinteitä kunnioittaen myös Wicked Cityn maailmassa seksi ja naiset ovat aina vaarallisia: kaunis impikin voi koska tahansa paljastua jättimäiseksi lihansyöjävulvaksi, miehiä kuoliaaksi raiskaavaksi lonkerohirviöksi tai uhrinsa tukahduttavaksi sulaksi lihamassaksi.

Kawajirin ollessa kyseessä elokuvan varsinainen tähti onkin räjähtävä toiminta. Koska Wicked Citykin suunniteltiin alusta asti nimenomaan aikuisyleisölle, ei tekijöiden ole tälläkään kertaa tarvinnut nössöillä visioidensa kanssa vaan äärimmäisyyksiin asti tyylitelty animeväkivalta on tarkoituksellisen graafista ja rumaa tietynlaiseen unenomaisuuteen asti. Ehkä makein kaikista kuolinkohtauksista on lopun kirkon katolla käyty mittelö, jossa lonkeropahista mäjäytetään ensin salamalla, seivästetään krusifiksilla, räjäytetään taivaan tuuliin ja sipaistaan vielä kertaalleen halki päästä varpaisiin. Harmi vain, että kyseisen viimeisen kolmanneksen aivovammainen twisti pilaa muuten niin rapean kokonaisuuden.

Wicked City onkin tyhmä, tyhmä elokuva, mutta se tursuaa samalla niin ylenpalttisesti puhdasta pitelemätöntä luovaa hulluutta ja hurmeisen coolia tyylitajua, ettei lobotomialeikatun käsikirjoituksen tyhmäily sen mielikuvitusta kiihottavaa tykitystä juuri kykene vaimentamaan. Näin jälkikäteen ei olekaan vaikea nähdä aikansa kulttisuosikin antamia vaikutteita myöhemmissäkään länsimaisen populäärikulttuurin teoksissa: Men in Black - Miehet mustissa kaappasi Kawajirin elokuvan idean lähes sellaisenaan, Matrix jatko-osineen palvoi ohjaajan töitä avoimesti ja jopa Todd McFarlane on kertonut Kawajirin ja Wicked Cityn toimineen olennaisimpana inspiraationaan Spawnille. Aiheesta tuotettiin muutaman vuoden sisään jopa Tsui Harkin tähdittämä kämäinen honkkariversio, jolla tuskin on alkuperäisteoksen kanssa enempää yhteistä kuin kalalla ja polkupyörällä... mutta idea kai on tärkein.

Kauan eläköön kuningas Kawajiri!


Arvio: 4/5


YOJU TOSHI, 1987 Japani
Ohjaus: Yoshiaki Kawajiri
Käsikirjoitus: Hideyuki Kikuchi, Kisei Choo
Näyttelijät: Arisa Andou, Ichirô Nagai, Kôji Totani, Mari Yokoo, Takeshi Aono, Tamio Ôki, Toshiko Fujita, Yûsaku Yara

Toxic Crusaders (1991)

 

"Say your prayers, Toxic Crusader!"
"Why? Am I going to sleep?"
"No! You're going to die! Hahaha!"

Eräänä päivänä jonkin selittämättömän kosmisen voiman innoittamana indiekeisari Lloyd Kaufman huomasi ajan olevan kypsä The Toxic Avengerin, tuon nollabudjetin överiviihteeseen erikoistuneen Troman ikiaikaisen maskotin laajamittaisempaa tuotteistamista varten. Oheistuotteiden myyntiä silmällä pitäen oli taattuun kasarihenkeen luotava myös kokonainen kuohittu televisiosarjansa. Hengentuotoksensa ruoriin Kaufman sai houkuteltua lapsia traumatisoineen The Mouse and His Childin ja yltiöpatrioottisen Jenkki jänis -leffan johtavana miehenä tunnetun Fred Wolfin studioineen, joka vuosikymmenen kuluessa olikin noussut maineeseen sopuisampien kasaripiirrettyjen ammattimaisena työjuhtana.

Konservatiivisten vanhempien sekä televisiosensuurin paineen vuoksi kristillisemmin ”Toxic Crusadersiksi” nimetty sarja seuraa ainakin ensimmäisten episodien verran alkuperäisen elokuvan ideaa jokseenkin lähdeuskollisesti: alussa Tromavillen coolimpien nuorten kiusaama nörtti nimeltä Melvin kaatuu sopivasti kadulle parkkeerattuun suojaamattomaan ydinjätesammioon ja mutatoituu supervoimat omaavaksi vihreäksi rumilukseksi. Toisin kuin elokuvassa, tällä kertaa kaupunki itsessään onkin monenkarvaisten mutanttien ja kummajaisten asuttama ja kaikki ihmisetkin suhtautuvat sulanutta juustoa muistuttavaan Melviniin erittäin suvaitsevaisesti, sillä kaikkihan tietävät kuolleista nousseelta näyttävän ja haisevan kaverin olevan oikeasti ihan hyvä tyyppi.

Huolettomana vaatimatonta elämäänsä hirviönä jatkava ja muista groteskeista ilmestyksistä uusia ystäviä saanut Melvin päätyykin muodostamaan oman Tromavilleä pahoilta korporaatioilta suojelevan sankarijoukkonsa. Ilkeiden rahamiesten ykköspäällikkönä nähdään "Killemoff", toiselta planeetalta tullut jättimäinen liituraitapukuinen sontakärpänen, jonka suurena suunnitelmana on yksinkertaisesti hukuttaa koko kaupunki päivä- ja orpokotejaan myöten mönjään ja radioaktiiviseen ydinjätteeseen. Onneksi vanha kunnon Toxie elävine moppeineen sekä mutanttiystävineen pitävät kerta toisensa jälkeen huolen, että monenkarvaisia otuksia loputtomasti houkutteleva Tromaville säilyy saastaisena itsenään.

Pohjimmiltaan Toxic Crusaders saattaakin olla jo ilmestymisaikanaan vanhentunut lelumainos, mutta mukaan on eksynyt niin paljon Kaufmanin ja Troman tarkoituksellisen nasevaa ironista huumoria, että toisinaan sarjan surrealistisuuteen asti hölmölle järkeilylle tulee hekoteltua ilman ylimääräisiä tajusteitakin. Täysin överiksi vedetyllä typerällä dialogilla silattu Toxic Crusaders esimerkiksi koettaa saarnata lapsille ympäristöarvoja, vaikka päähenkilö kavereineen itse näyttäisivät vain hyötyvän hengenvaarallisten kemikaalien huolimattomasta ja vaarallisesta käsittelystä. Samaan hengenvetoon äärimmäisen poliittisesti korrekti ja turvallinen luomus piruilee vielä rivien välistä jatkuvasti kullan ja hunajan maan konservatiivikristittyjen sekä isokenkäisten ökyporvareiden suuntaan – sarjan myöhemmissä julkaisuissa Lloyd Kaufman on omistanut vielä ylimääräisen kommentaarinsa kummallekin haistatteluun ja nuorison turmelemiseen omaan ominaiseen hilpeään tyyliinsä.

Ei Toxic Crusadersia voi sanoa hyväksi sarjaksi, ei niin hyvällä tahdollakaan – sen joka puolelle viuhuvista keskisormista ja tarkoituksellisen tyhmästä konseptista voi silti sopivassa mielentilassa saada irti pientä iloakin. Sarjaa itseään ei koskaan jatkettu ensimmäisen kauden jälkeen, mutta sen tuotantotiimillä oli tiettävästi läheiset yhteydet Turtlesin taustavoimiin, eräässä vaiheessa nämä suunnittelivat vakavissaan jopa kahden sankaritiimin yhteistä seikkailua, mutta projekti ei ikinä edennyt puheita pidemmälle. Yhtenä kummallisena käänteenä New Line Cinema hankki omistukseensa Toxic Crusadersin filmausoikeudet, joskin koko kuvio paljastui myöhemmin jonkinlaiseksi Hollywoodin bisnespuolen omaksi vedätykseksi.


Arvio: 2.5/5


TOXIC CRUSADERS, 1991 USA
Ohjaus: Bill Hutton, Tony Love
Käsikirjoitus: Andrew Wolk, Carole Mendelsohn, Chuck Lorre, Jack Mendelsohn, Lloyd Kaufman, Michael Herz, Ned Candle, Walt Kubiak
Näyttelijät: Chuck McCann, Ed Gilbert, Gregg Berger, Hal Rayle, John Mariano, Kath Soucie, Michael J. Pollard, Patric Zimmerman, Paul Eiding, Rodger Bumpass, Susan Blu, Susan Silo

Ewokit (1985-1986)

 

Uteliaisuuden murjomat kisumirrit saattavat vielä näin vuosikausia myöhemminkin nähdä painajaisia kielletystä hedelmästä, joka myös The Star Wars Holiday Specialina tunnetaan. Kyseinen tulkkaamattomalla wookieiden örinäkielellä puhuttu mestariteos onnistui kaikessa kieroutuneessa moniulotteisuudessaan potkaisemaan niin lujaa loistavan lähdeaineistonsa munaskuille, ettei koko komeuden olemassaoloa hevin todeksi uskoisikaan, ellei moista joulun ihmettä olisi muodossa tai toisessa joskus tullut yksi jos toinenkin todistaneeksi. George Suuri itse on todennut mieluusti tuhoavansa jokaisen meidän päiviimme säilyneen kopion tuosta kammotuksesta, mikäli se vain vähääkään olisi miehestä itsestään kiinni.

Ainut valopilkku tuossa häväistyssä televisioelokuvassa oli George Lucasin suosiman kanadalaisen Nelvanan tuottama piskuinen animaationpätkä, jossa fanisuosikki Boba Fettkin teki näyttävän sisääntulonsa Star Warsin monenkarvaiseen universumiin. Myöhemmin päättäessään alkuperäistä trilogiaansa mestarilla olikin jo jatkoa ajatellen valmiiksi mielessään projekti poikineen samaisen kanukkistudion animaatio-osaamiselle. Hollywoodin rahamiesten kikkailun jäljiltä konkurssin partaalle ajautuneella Nelvanallakaan ei varsinaisesti ollut mitään Lucasin avuliasta tarjousta vastaan, joten osapuolet pääsivät nopeasti yhteisymmärrykseen.

George Lucasin ja Nelvanan yhteistyönä syntyneistä animaatiosarjoista kaikkien lasten ja vanhan liiton furryfanien himoitsemien kävelevien juoniaukkojen ympärille rakennettu Ewokit olikin monelle kasarivuosien tenavalle sen toisen sarjan ohella ensimmäinen aito kosketus Star Warsin ihmeelliseen maailmaan. Kannattaa nimittäin muistaa, ettei Lucasin alkuperäistä trilogiaa ollut tuohon aikaan lainkaan yhtä helposti saatavilla kuin nykyisin, joten useimmat joutuivat tyytymään erilaisiin oheistuotoksiin ja kirjoihin välittömän fantasianälkänsä tyydyttämiseksi. Aiheesta tehtiin myös kaksi pitkää elokuvaa, mutta kukapa niitä muistaisi.

Tyyliltään muuta 80-luvun synkkää fantasiaa edustava Ewokit sijoittuu Endorin metsäkuuhun kronologisesti aikaan ennen Jedin paluun tapahtumia. Sympaattiset ja silkohapsien rakastamat ewokit on kuvattu vähän kuin karvaisina smurffeina tai edgympinä halinalleina, joiden lapsekkaan uneliaassa maailmassa taikuus on totisinta totta ja imperiumin teknologisesti huippuunsa viritetyt joukotkin hoidellaan parhaimmillaan kivien ja käpyjen kaltaisten vieläkin tehokkaampien aseiden voimin kuin lasten hiekkalaatikkoleikeissä.

Itse asiassa kaiken Star Warsiin vähänkään liittyvän voinee peruspremissin jälkeen unohtaakin sovinnolla, sillä ewokien seikkailuilla on todellisuudessa enemmän tekemistä monenkirjavien satumönkiäisten kuin varsinaisen eeppisen scifin kanssa. Ewokien päähenkilö itse on leffoistakin "tuttu" seikkailunhaluinen Wicket Warrick (!), joka yhdessä parhaiden ystäviensä Teebon, Lataran ja Kneesaan kanssa käyvät läpi erilaisia satumaisia seikkailuja ja oppivat samalla perheen ja ystävyyden kaltaisista moraalisista hyveistä. Sarjassa on toki muukin hahmokatraansa, mutta nämä ovat pääosin niin huomaamattomassa osassa, ettei erilaisten vähäisempien sivuhahmojen persoonista juuri jää kummoisia muistijälkiä.

Ewokien kaltaisesta tosi pienille lapsille suunnatusta kasaripiirretystä lienee edes turha tarkemmin eritellä yksittäisiä episodeja, koska niissä on järjestään niin vähän syvyyttä tai minkäänlaisia kunnianhimoisia ideoita; kahteen kauteen jaetun sarjan puolivälissä niistä vähäisimpiäkin koetettiin muokata tekijöiden mielestä parempaan suuntaan sekalaisin lopputuloksin: omasta mielestäni samalla yksinkertaisen seikkailupiirretyn tyyli vaihtui lähinnä hivenen verran entistäkin lapsekkaammaksi ja yksinkertaisemmaksi. Nelvana löi Ewokien jälkeen rahoiksi Halinalleilla, joten enteilyä tulevasta oli siis havaittavissa jo tässä vaiheessa.

George Lucasin ja Nelvanan luovaa yhteistyötä ei ehkä tänä päivänä muistetakaan alkuperäisen trilogian veroisena suurena klassikkona, vaikka kukin merkitsevä osapuoli tuntuisikin olleen lopputulokseen erittäin tyytyväinen. Lucasfilm itse julkaisikin sarjasta kokonaisen boksin vuosituhannen vaihteessa – Disneykin kuuluu kohdelleen sitä suopeammin kuin useimpia ikuiseen kadotukseen tuomitsemiaan Foxin klassikkoanimaatioita. Kanadalaisen Nelvanan huikea perintö televisiopiirrettyjen parissa elää ja voi hyvin edelleen myös osana virallista Star Wars -kaanonia, nimesihän Lucas erään planeettansa suosikkinsa mukaan.


Arvio: 2.5/5


STAR WARS: EWOKS, 1985-1986 USA, Kanada, Taiwan
Ohjaus: Dale Schott, Ken Stephenson, Raymond Jafelice
Käsikirjoitus: Bob Carrau, Earl Kress, Linda Woolverton, Michael Dubil, Michael Reaves, Paul Dini, Sam Wilson, Stephen Langford
Näyttelijät: Cree Summer, Denny Delk, Doug Chamberlain, Eric Peterson, George Buza, James Cranna, Jeanne Reynolds, Jim Henshaw, Rick Cimino

Beavis & Butt-Head - Iloiset teinipojat (1993-1997)

MTV, beibi. Ysärillä Music Television oli nuorisokulttuurin keskus ja valitettavan monelle tuttu lähinnä kirjainyhdistelmänä; näihin aikoihinhan amerikkalaisten kaapelikanavien pariin oli pääsy vielä verraten harvoilla. Jo aiemmin Aeon Fluxin arvostelussa mainitun Liquid Televisionin kautta pinnalle noussut Mike Judgen Beavis & Butthead oli oma aikanaan niin valtava hitti, että jokainen MTV-kanavalta suljettu teinikin tunsi parivaljakon kuin veljensä. Kun digiboksit vuosituhannen vaihteeseen tultaessa yleistyivät, avautui samalla monelle suomalaisellekin vihdoin mahdollisuus tarkastaa, mistä koko ilmiössä olikaan taas kyse...

Beavisin ja Butt-headin historia käynnistyy ihastuttavan rumalla tee-se-itse -tyylillä tuotetusta omakustannelyhäristä, jossa sarjan matalamielinen pääkaksikko pelaa baseballia sammakolla. Syystä tai toisesta kyseinen pöhkö lyhäri oli siinä määrin kanavan päättäjien ja kohdeyleisön mieleen, että Judgelta tilattiin nopeasti aiheen pohjalta kokonainen loputtomuuksiin asti jatkuva televisiosarjansa. Nykynäkökulmasta alkuperäistä lyhäriäkään ei ehkä olisi pitänyt päästää televisioon asti, mutta 90-luvun animaatiokuume kaipasi loputtomasti uutta verta ja tuoreita ajatuksia. Päivän populäärikulttuurin avainsana olikin "lo-fi".

Mike Judgen jatkosarjassa nimihahmot on edelleen jatkokehitelty kahdeksi pornon katseluun aikansa tuhlaavaksi ja ympäristöään terrorisoivaksi epäsosiaaliseksi heavy metal -puupaateiniksi, joiden tapoihin kuuluu äänekkään hekottamisen ja höröttelyn ohella erilaisten tarkoituksellisen surkeiden puujalkavitsien sekä letkautusten heittely. Tyypillisen ysärisarjan tapaan Beavisin ja Butt-headin häröilykin keskittyy hyvin maanläheiseen ja arkiseen törmäilyyn vanhan ajan fantasioihin painottuvan eskapismin sijaan. Alkuperäisessä versiossa nämä arvostelivat vielä erikseen MTV:llä näytettäviä musiikkivideoita, mutta myöhemmistä uusinnoista kyseistä osiota on leikelty ja sensuroitu ihan jo tekijänoikeussyistäkin.

Ilmestymisvuosikymmenellään Beavis & Butt-head saattoi hyvinkin olla yksi kanavansa suosituimmista sarjoista, pelkästään erilaisia lähdeuskollisen pöljiä videopelejä ja sarjakuvia hahmojen pohjalta tuotettiin tusinoittain. Jättimäisen suosionsa seurauksena Judgen luomus joutuikin kerran jos toisenkin erilaisten myrskyjen silmään: konservatiiviset vanhemmat vihasivat Beavisin ja Butt-headin poliittisesti epäkorrektia huumoria, ja aiheesta väännettiin peistä pahimmillaan – tai parhaimmillaan – jopa Yhdysvaltojen korkeimpia lainsäädäntöelimiä myöten. Kertaalleen muuan teinin huhuttiin murhapolttaneen pikkusiskonsa sarjan innoittamana, joten MTV päätti jatkossa sensuroida siitä kaikki viittaukset tuleen.

Yksikään Beavisin ja Butt-headin yksittäisistä vitseistä ei liene yhtä legendaarinen kuin Mike Judgen piruilu Winger-nimiselle vuosikymmenen vaihteen suosituimmalle glam-bändille. Sarjassa Beavis ja Butt-head esiintyvät aina kovina jätkinä ja pitävät ylpeästi päällään AC/DC:n ja Metallican bändipaitoja. Näiden naapurissa asuu nynnerö nimeltä Stewart, joka yrittää niin ikään olla kova jätkä ja pääkaksikon paras kaveri – kunnon äijäilybändien sijaan tämä kuitenkin fanittaa täysillä Wingeriä ja kantaa ylpeästi yllään näiden mustavalkoista bändipaitaa. Beavisin ja Butt-headin irvailun onkin sanottu pilanneen yhtyeen loputtomalta näyttäneen nousukiidon, mutta aikojen saatossa Wingerin jäsenet näyttäisivät itsekin oppineen nauramaan koko jutulle – ovathan nämä alkaneet sittemmin kaupitella identtisiä mustavalkoisia bändipaitoja myös omana oheistuotteenaan!

Yksikään Beavis & Butt-headin nostattamista tosielämän kohuista ei kuitenkaan kyennyt horjuttamaan sarjan asemaa yhtenä genrensä jättiläisistä, päinvastoin. MTV ja Mike Judge vuolivat kultaa kuin viimeistä päivää, eikä menestykselle näyttänyt vuosikausiin olevan minkäänlaisia inhimillisiä rajoja. Lopulta katto kuitenkin tuli vastaan Mike Judgen ilmoittaessa MTV:n johdolle seitsemän tuotantokauden jälkeen palaneensa aiheen tiimoilta täysin puhki ja haluavansa viimein keskittyä muihin projekteihin. Judge on sittemmin palannut Beavisin ja Butt-headin pariin muutamaankin otteeseen, mutta entinen menestys ei hyvästä yrityksestä huolimatta enää palannut, vaan yleisö oli 2000-luvulla jo ehtinyt kasvaa ulos Judgen räävittömien ysäriteinien terrorisoimasta lama-ajan maailmasta.

Beavis, Butt-Head ja Stewart.

Monen nykypäivän katsojan näkövinkkelistä Beavis & Butt-head olikin aina surkea ja aivottoman tökerö show, jolla tuskin onkaan mitään järjellistä sanottavaa kenellekään. Judgen hengentuotosta arvioitaessa kannatta kuitenkin asettua sen tuotantoajan alkuperäisen kohdeyleisön asemaan: Beavis & Butt-head oli alusta asti suunnattu ihmisille, jotka olivat kärsineet koko lapsuutensa Smurffien ja Halinellejen kaltaisten tyhmien ja turvallisten lelumainosten kaltaisista ällöttävyyksiin asti poliittisesti korrekteista sarjoista. Beavis & Butt-head ei olekaan tyhmä siksi, että se koettaisi markkinoida leluja pienille lapsille, vaan silkasta vilpittömästä tyhmäilyn ilosta. Sarjan ominaisen rujo ja konstailematon omakustannetyyli taas noudattaa saman ajan trendikkään punk- ja grunge-estetiikan ”lo-fi” -henkeä, jollaista ei aiemmin oltu juuri koskaan nähty valtavirran televisiossa. Beavis & Butt-head onkin likimain ysäreintä ysäriä, jota animaation jalolla taiteenlajilla on maailmalle edelleenkään tarjota.

Beavis & Butt-head ei välttämättä olekaan jokaisen mieleen, mutta kyseessä on omasta mielestäni vähintäänkin genrensä sekä aikakautensa populäärikulttuurin yleissivistykseen kuuluva klassikko, joka pitäisi vähintään perusidealtaan olla tuttu jokaiselle murenankaan vertaa aiheesta kiinnostuneelle. MTV:n jättihitti ei vain käynnistänyt Mike Judgen uraa yhtenä televisioanimaation suurista, mutta sarjan henkinen perintö näkyy ja kuuluu edelleen South Parkin kaltaisten myöhempien klassikoiden otteessa ja asenteessa. Olenkin henkilökohtaisesti täysin varma, että Judgen vaatimattomasta lyhäristä käynnistynyt ilmiö tulee The Ren & Stimpy Shown tavoin säilyttämään asemansa yhtenä genrensä ja aikakautensa terävimmistä ilmestyksistä niin kauas tulevaisuuteen kuin populäärikulttuuria onkaan ikinä olemassa.


Arvio: 4/5


BEAVIS & BUTT-HEAD, 1993-1997 USA
Ohjaus: Mike Judge, Yvette Kaplan
Käsikirjoitus: Don London, Greg Grabianski, Joe Stillman, Josef McStein, Mike Judge, Morris P Johanson, Tracy Grandstaff
Näyttelijät: Mike Judge, Tracy Grandstaff

Kahjokatti (1993-1994)

 

Meidän aikanamme viihdeteollisuutta itseensä borgien tavoin fuusioiva Disney-korporaatio oli ysärillä todellakin voimissaan. Vaikka vuosikymmenen suuri animaatiokuume alkoikin vasta vuoden 1991 kuluessa, oli länsimaisen teollisuusvaltion suuruisessa megakorporaatiossa televisiopuoli otettu haltuun jo hyvän matkaa 80-luvun alkupäässä; uudella vuosikymmenellä kohdeyleisön kasvaneiden tarpeiden tyydyttämiseen riitti pitkälle Kummikarhujen sekä Tikun ja Takun pelastuspartion kaltaisten klassikkosarjojen uusintojen näyttäminenkin.

Ehkä suurin kaikista vuosikymmenen vaihteen animaatiomaailman ilmiöistä oli Steven Spielbergin, Robert Zemeckisin ja animaatioguru Richard Williamsin johdolla sekä alan suurimpien toimijoiden yhteistyönä toteutettu Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?, yksi koko genren renessanssin ja uuden kultakauden tärkeimmistä katalyyteistä. Vaikka tuota kyseistä klassikkoa plagioitiinkin jo ilmestymisaikanaan avoimesti, eivät sen tekijät varsinaisesti itse päässeet ikinä suunnitelmissaan alkuperäistä elokuvaa ja paria lyhäriä paremmin leiville kilpailevien taustavoimien riitauduttua nopeasti rahan ja franchisen tekijänoikeusten suhteen.

Keskellä ysärin kultakauden kuuminta huumaa ilmestynyt Kahjokatti oli Disneyn kyynistäkin kyynisempi temppu koettaa rahastaa jo valmiiksi ylisaturoituneella Roger Rabbit -plagiaattien piskuisella alagenrellä – tällä kertaa jokainen alkuperäisen elokuvan hahmo on vain korvattu omilla luomuksilla, ettei firman tarvitsisi vastata tekemisistään kilpailijoilleen tai Steven Spielbergille. Idea on kuitenkin täsmälleen sama: huumorintajuton ihmispoliisi saa partnerikseen Bonkers-nimisen koomisen piirroshahmon ja tapahtumat sijoittuvat pitkälti Roger Rabbitin Toontownia vastaavaan... noh, Disneyn ikiomaan ja aivan varmasti originaaliin Toontowniin, jolla ei ole muuten mitään tekemistä sen toisen Toontownin kanssa.

Kahjokatin pahin ongelma onkin sisäänrakennettu jo sen omaan konseptiin, onhan kyseessä ilmestyessään vanhuuttaan natisevan ja liiankin riskittömän trendin kuppausyritys vailla minkäänlaista luovuuden häivääkään. Tällä kertaa ihmishahmotkaan eivät ole oikeita eläviä näyttelijöitä, vaan nämä on ihan kustannussyistäkin tyydytty vain piirtämään vähän erilaisella tyylillä kahden erottamiseksi toisistaan asiaa mantramaisesti toistavan dialogin lisäksi. Henkilökohtaisesti muistan tekijöiden ratkaisun olleen lähinnä hämmentävä, enkä tuolloin edes tuntenut Roger Rabbittia kuin nimeltä. Näin jälkikäteen sarjan pariin palatessakaan en kykene ymmärtämään tekijöiden logiikkaa kuin enintään liiketaloudellisesta näkökulmasta.

Disneyn rahastusyrityksen kohdalla edes yksittäisten episodien ruotimisessa ei ole minkäänlaista mieltä, sillä kirjaimellisesti muistettavinta koko sarjassa olikin aina Bonkersin kuuman furrytyttöystävän ohella ainoastaan sen laskelmoidun härski konsepti sekä täysin tunnistamattoman Jim Cummingsin Adam Sandler -mongerrusvaihteella esittämä, ärsyttävyydessään kaikkien aikojen listoilla korkealle nouseva nimihahmo. Yhtenä sarjan käytännön vitsinä alan rautaisimpiin ammattilaisiin lukeutuva Jim dubbasi niin Bonkersia kuin tämän poliisipariakin ja joutui studiossa mitä ilmeisimmin parhaimmillaan vetämään pitkät pätkät dialogia yksinpuheluna roolia laidasta toiseen lennosta ja lennokkaasti vaihdellen.

Bonkers J. Bobcatin kohellus ei lukeudukaan Disneyn televisiopiirrettyjen kaanonin kunniakkaimpaan kastiin kuin ehkä animaatioltaan. Mitä ilmeisimmin Disney ei itsekään oikein uskonut luomuksensa mahdollisuuksiin, sillä vaikka sarja Toontowniin sijoittuukin, ei siinä varsinaisesti koskaan nähdä edes firman itsensä omistamia klassisia hahmoja kuin pienten välähdysten verran. Eräässä episodissa jopa esiintyy laatikossa piileskelevä Mikki Hiiri, josta katsojalle paljastetaan vain tämän ääni. Jos ei muuta, niin samoihin aikoihin ilmestynyt Animaaniset ainakin sai tyhjänpäiväisestä Kahjokatista oivan kohteen irvailulleen.


Arvio: 2/5


BONKERS, 1993-1994 USA
Ohjaus: David Block, Eddy Houchins, Gordon Kent, Larry Latham, Richard Trueblood, Robert Taylor, Roy Wilson
Käsikirjoitus: Brian Swenlin, Bruce Talkington, Carl Swenson, Cathryn Perdue, Colleen Taber, David Block, David N. Titcher, Dean Stefan, Dev Ross, Ellen Svaco, Fred Lucky, Gary Sperling, Gordon Kent, Irv Bauer, Jay Lender, Jeff Saylor, Jim Peterson, John Behnke, Jordana Arkin, Kevin Campbell, Kevin Rafferty, Laraine Arkow, Len Smith, Len Uhley, Libby Hinson, Marion Wells, Mark Rhodes, Mark Zaslove, Marlowe Weisman, Mina Johnson, Ralph Sanchez, Richard Stanley, Robert Schechter, Rob Humphrey, Shari Goodhartz, Stephen Levi, Stephen Sustarsic, Steve Cuden, Tommasso Scilipesci, William Scherer
Näyttelijät: April Winchell, Charlie Adler, Corey Burton, Earl Boen, Eileen Brennan, Frank Welker, Jim Cummings, Karla DeVito, Rip Taylor, Robert Ridgely, Ron Perlman, Sherry Lynn

Eek! The Cat (1992-1997)

 

Ysärin suuren animaatiokuumeen päästyä kunnolla vauhtiin myös Foxilla päätettiin panna suurempaa vaihdetta silmään ja alkaa ampua kovilla. Sentimentaalinen ja hyvällä maulla tehty Peter Pan ja merirosvot oli omalla ihastuttava tavallaan harvinaisen omaperäinen ja nautittava satusarja, mutta jäi harmittavasti ajan hengen jalkoihin ja katosi vähintään yhtä nopeasti yleisestä tietoisuudesta kuin siihen ilmestyikin. Seuraavaan vastaiskuunsa tuotantoyhtiö kaipasi jotain todella repäisevää ja pähkähullua The Ren & Stimpy Shown hengessä... jotain oikeasti hauskaa, jolla erottua edukseen harmaasta massasta...

Kaikenlaisista pienemmistä televisioproduktioista tunnetun Savage Steve Hollandin suosikkikissansa pohjalta suunnittelema Eek! the Cat kertoo Eek-nimisesta maailman rakastettavimmasta, naiivimmasta ja söpöimmästä pikku kisuliinista, jonka vilpittömin tahto jokaisessa jaksossa on auttaa pulaan joutuvia ihmisiä ja eläimiä. Jokaisen episodin perusvitsinä Eekin hyväntahtoisuudesta seuraa aina kahta kauheampi katastrofi julman maailman kostaessa hövelin kisumirrin hyväntahtoisuuden klassiseen Looney Tunes -tyyliin.

Eek! the Catin huumori onkin pohjimmiltaan äärimmäisen ilkeää ja kyynistä, mutta homma on osattu vetää samalla juuri oikealla tavalla läskiksi, että viattoman Eekin kärsimyskertomuksille tulee parhaimmillaan tahtomattaankin naurettua ääneen. Heti ensimmäisellä kaudella esimerkiksi nähdään jakso, jossa Eekin perhe ottaa uudeksi lemmikikseen ja höhlän kissansa uudeksi parhaaksi ystäväksi orvoksi jääneen söpön vaaleanpunaisen pupun – joka paljastuukin nopeasti pupuksi naamioituneeksi tatuoiduksi vankikarkuriksi ja tappajaksi. Samaisen episodin lopussa Eek tietysti purkaa kyseisen junkkarin virittämän pommin väkivaltaisista lastenpiirretyistä oppimillaan tempuilla, kuinkas muuten!

Foxin sarja oli ilmestyessään varsin suosittu, mutta sitä vaivasi alusta asti yhden ainoan vitsin yletön kierrättäminen. Siksi toisesta kaudesta lähtien Eek! the Catin tekijät pyrkivätkin tarkoituksella sekoittamaan pakkaa kaikenlaisilla ylimääräisillä kommervenkeilla ja oivalluksilla: yhtenä näkyvimmästä eroista aiempaan episodit jaettiin vastedes kahteen osaan, joista toinen keskittyi sivistyneiden ja modernien dinosaurusten taisteluun syöpäläisinä ja tuholaisina kuvattuja tyhmiä ihmisiä vastaan. Niin pöljältä kuin idea saattaakin kuulostaa, on kyseinen dinosaurushuumori monen sarjan fanin mielestä täynnä osuvampia sukkeluuksia kuin sen varsinaisen päätähden oma klimaattisemmaksi tarkoitettu puolikas.

Parasta Eek! the Catissä kuitenkin on sarjan edetessä yhä arvaamattomammaksi ja moniulotteisemmaksi käyvä huumori. Yhtenä ensimmäisenä suurena yllätyksenä nähdään esimerkiksi jo toisen kauden alussa kokonainen söpön ja juustoisen välimaastossa uiskenteleva pitkä musikaalijakso, jossa kuumat furryhahmot laulavat heavy metalia ja jonka tarina sisältää viittauksia suunnilleen jokaiseen klassiseen genrensä teokseen. Kyseinen episodi on edelleen yksi suosikeistani koko sarjassa pelkästään jo erottuvuutensakin vuoksi, mutta samalla luova kokeilu inspiroi tekijöitä koettamaan siipiään yleisemminkin erilaisten leffa- ja televisioparodioiden parissa – lennokkaimmillaan mukaan saatiin houkuteltua legendoja William Shatneristä ja Tim Currysta aina Gillian Andersonin, David Duchovnyn, Jon Landisn ja Dee Sniderin kaltaisiin nimiin asti.

Eek! the Catia tuotettiin yhteensä neljän tuotantokauden edestä, joista omaan makuuni kaksi keskimmäistä edustavat parasta, mitä hahmolla on nykypäivän yleisöllekään tarjota. Viimeistään toisen kauden lopussa käsikirjoitustiimi oli selvästi jo kehittänyt parodian jalon taidon tasaisen laadukkaalle tasolla, eikä kolmas kausi juuri muuhun enää Eekin itsensä kohdalla keskittynytkään. Parodioista erityisen mainitsemisen arvoinen on aina niin ihastuttavan Star Warsin ilkkumiseen keskittyvä episodi, jossa C3PO ja R2D2 on korvattu puhuvalla kuivausrummulla sekä Han Solo ja Chewbacca muodostavat suulaasta karvaisesta jättiläisestä ja käsittämättömästi örisevästä salakuljettajasta koostuvan parivaljakon, joka ei muuta lopussa tapojaan vaan ampuu alas imperiumin pikkutorspojakin lähinnä yrittäessään ottaa aina niin raivostuttavan naiivia ja optimistista Eekiä hengiltä.

Kolmen menestyksekkään tuotantokauden jälkeen Eek! the Catin mehut alkoivat kuitenkin olla jo puristettu tyhjiin ja sarjan luojatkin sitoutuneet muihin projekteihin, joten mustaa komediaa yritettiin pitää vielä yhden kauden verran tekohengityksessä heittämällä sekaan yhä useampia uusia hahmoja. Todellisuudessa Eek! the Catin päivät olivat jo tässä vaiheessa luetut, eikä neljännen kerran jälkeen enempää enää väkipakolla tuotettu.

Näin hyvän matkaa tulevaisuudessa ja jälkiviisaasti sanottuna Eek! the Cat oli erinomaisen hauska sarja, joka ymmärsi vielä kaiken muun ohella lopettaakin ajoissa. Sarjan kohdalla kaikkein surullisinta onkin, ettei sitä monen muun kaltaisensa tavoin ole mahdollista katsoa nykyisin kuin halvoilta bootleg-kopioilta – Eekin oikeudet omistava Disney on nimittäin viisaudessaan pitänyt sarjaa panttivankinaan monen muun Foxin suositun ysärianimaation tavoin jo vuosikausien ajan, eikä Mikki Hiiren uhreiksi jääneillä entisillä kilpailijoilla ole minkäänlaisia fyysisiä julkaisuja tai striimausmahdollisuuksia tänä päivänäkään jonkun Venäjän, Unkarin ja Tsekin ulkopuolella. Karu todellisuus sai näin lopullisen kostonsa Eekistä.


Arvio: 4/5


EEK! THE CAT, 1992-1997 USA, Kanada
Ohjaus: Jamie Whitney, John Halfpenny
Käsikirjoitus: Bill Kopp, Frank Santopadre, Henry Gilroy, Kati Rocky, Pamela Wick, Paul Germain, Sandy Fries, Savage Steve Holland
Näyttelijät: Bill Kopp, Cam Clarke, Charles Adler, Dan Castellaneta, Elinor Donahue, Elizabeth Daily, John Kassir, Savage Steve Holland, Tawny Kitaen

Wild West C.O.W.-Boys of Moo Mesa (1992-1993)

 

Internetin yleistymisen avartamasta maailmasta löytyy nykyisin tavallisen kadunmiehenkin tarpeisiin jos jonkinlaista hienoa ja älyllistä harrastusta: pelkästään äärettömyyksiin asti kasvaneet itseopiskelumahdollisuudet ovat avanneet valmiisiin helppoihin ratkaisuihin tottuneille ovet mitä luovimpiin ja stimuloivimpiin taiteellisiin elämyksiin, joita voi paitsi itse nähdä ja kokea, mutta joita pystyy myös tuottamaan maailmaan itse. Kaiken inhimillisen käsityskyvyn mukaan sisällöllisesti laadukasta järjellistä kulttuuritarjontaa luulisi olevan nykyisin enemmän kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa.

Toisaalta eihän kukaan halua syödä päivittäin hienoissa ravintoloissakaan, vaan aina välillä miehen mieli kaipaa vanhan hyvän ajan syntisen likaista hampurilaista rasvaa tihkuvilla ranskalaisilla ja sepelvaltimoita kurittavalla kolesterolipommikastikkeella. Kulttuurikielelle käännettynä hienoimmankin taiteen rinnalle tarvitaan aina välillä jotain niin käsittämättömän typerää, että karski ja karvainen aikuinen mieskin kokee vaihteeksi elävänsä. Tällaista tarkoitusta varten on onneksi olemassa C.O.W.-Boys of Moo Mesan kaltaisia hölmöjä ysäripiirrettyjä, joilla tuskin muuta tarkoitusta onkaan kuin toimia henkisenä pikaruokana.

Alkuperäisen Turtles-sarjakuvan tekijänä tunnetun Ryan Brownin western-konseptin tärkeintä esikuvaa tuskin tarvitseekaan jäädä mielessään kauaksi uumoilemaan, sillä miehen edellisen työn tavoin Moo Mesakin käynnistyy eläinten mutatoitumisesta antropomorfisiksi muodoiksi itsestään. Kyseiset mutanttilehmät, -vuohet ja -hevoset muodostivat sittemmin Cow Towniksi ristityn korruption ja epäoikeudenmukaisuuden riivaaman pienen villin lännen kaupungin, jonka oikeutta jakavat optimistisen Moo Montanan, koomisen Cowlorado Kid ja hiljaisen Dakota Duden muodostama kirjaimellinen lehmipoikakolmikko.

Wild West C.O.W.-Boys of Moo Mesa onkin ytimeltään mitä tyypillisin 90-luvun alun höveli Turtles-klooni, jossa kuitenkin on vilpitöntä persoonallisuutta enemmän kuin useimmissa kilpailijoissaan yhteensä: western-teema kantrimusiikkeineen itsessään on hauskaa vaihtelua perinteiseen ninjailuun ja avaruussotiin, mutta suurin osa kaikista hahmojen ja paikkojen nimistäkin koostuu pöhköistä sanaleikeistä sekä puujalkavitseistä. Yhtenä sarjan toistuvana kestovitsinä antropomorfisten eläinten maailmassa tavallisia nelijalkaisia kuitenkin käytetään entiseen tapaan karjana; televisiosensuurin vuoksi hahmojen aseista lentävät luoditkin on korvattu noppien kaltaisilla vähemmän vakavilla "panoksilla".

Kriittisempi ääni voisi toisaalta erikseen korostaa, miten Moo Mesassa ei todellisuudessa ole uskomattoman hassun perusideansa lisäksi oikeasti mitään kauhean kiinnostavaa juonellisesti eikä sen animaation tasokaan välttämättä ole aina kovinkaan kummoinen, onhan lopputuote kuitenkin alusta asti ensisijaisesti luotu oheistuotemyyntejä silmällä pitäen. Itselleni Moo Mesan perimmäinen logiikka itsessään onkin niin viattoman surrealistisella tavalla viehättävää, etten jaksa moisista edes välittää. Tarkoitushan olikin nimenomaan nauttia mahdollisimman kolesterolipitoista viihdettä – ja sitähän tämä sarja tarjoaa enemmän kuin laki sallii!

Rehellisyyden nimissä Moo Mesan yleinen tasokaan ei ole aivan niin yksiulotteisen muikea kuin voisi luulla, olihan sarjan kahteen kauteen yltänyt tuotanto jaettu kahden eri studion kesken, joista toinen oli jo hyvän aikaa menossa nurin ennen lännenseikkailun alkuakaan. Etenkin toisella kaudella heittelevästä tasostaan huolimatta hauska ja muistettava konsepti yhdistettynä harvinaisen pidettäviin hahmoin yksin riittävät kantamaan Moo Mesaa harteillaan sitkeän ajattomaan kulttistatukseen asti. Vuosikymmeniä sitten lakkautetun sarjan hahmot ovat jopa tehneet pieniä cameoita myöhemmissä Turtles-inkarnaatioissa.


Arvio: 4/5


WILD WEST C.O.W.-BOYS OF MOO MESA, 1992-1993 USA
Ohjaus: Bill Knoll, Daniel de la Vega, Jeff Hall, Lin Larson, Richard Collad
Käsikirjoitus: Bob Carrau, Buzz Dixon, Cliff Roberts, Cliff Ruby, David Benavente, Elana Lesser, Francis Moss, Jack Enyart, Marilyn Webber, Mark Jones, Mark Seidenberg, Michael J. Benavente, Rich Fogel, Ryan Brown, Ted Pedersen, Tony Marino
Näyttelijät: Charity James, Danny Mann, Jeff Bennett, Jim Cummings, Joe Piscopo, Kay Lenz, Michael Greer, Michael Horse, Pat Fraley, Troy Davidson

Bucky O'Hare and the Toad Wars (1991-1992)

 

Lukija saattaa olla joskus päiväkotivuosinaan tai ehkä niiden jälkeenkin kuullut koko perheelle suunnatusta hauskasta ja opettavaisesta satuelokuvasta nimeltä Tähtien sota, jossa lasermiekkoja heiluttelevat new age -avaruusvelhot taistelevat pahaa imperiumia vastaan yhdessä donitsitukkaisen prinsessan johtaman vastarintaliikkeen kanssa. Koko seuraavan vuosikymmenen länsimainen viihdeteollisuus käytännössä eli George Lucasin alkuperäisen idean lypsämisestä eri muodoissaan, mikä tiesi samalla markkinoiden täyttymistä toinen toistaan älyttömämmistä avaruustaistelupiirretyistä ja niiden oheistuotteista.

Kukaan tuskin nykypäivänä enää muistaakaan Bucky O'Harea muusta kuin saagan oheistuotteista, mutta ainakin paperilla hahmon seikkailut olivat omassa Star Warsin avoimeen palvontaan keskittyvien teosten alagenressään pienoinen edelläkävijä. Vihreän avaruusjäniksen tiedetäänkin saaneen alkunsa Larry Haman ja Michael Goldenin muodostaman Marvel- ja DC-veteraaniduon käsissä niinkin varhain kuin heti ensimmäisen elokuvan ilmestymisen jälkeen. Continuity Comicsin kustantama sarjakuva saatiin lopulta ulos vasta kuutisen vuotta myöhemmin ja nyt käsillä oleva piirrettykin tekijöidensä harmiksi vasta keskellä ysärin alun suurta kulttuurivallankumousta, jolloin aiemman vuosikymmenen viihdeteollisuuden näkyvimpiin kuuluva ilmiö oli jo haihtumassa yleisestä tajunnasta.

Bucky O'Hare and the Toad Warsin antropomorfisten eläinten eli furryjen kansoittaman vaihtoehtoisen universumin tapahtumat lähtevät liikkeelle karikatyyrimäistä kasarivuosien konsumerismin tylsistyttämää Amerikkaa muistuttavan liskojen ja sammakoiden planeetan tiedemiesten integroitua tuottavuuden ja taloudellisen tehokkuuden nimissä kaikki planeetan härpäkkeet yhden ainoan supertietokoneen alle. Vähemmän yllättäen KOMPLEXiksi ristitty kaikkivoipa vekotin tulee kehittäneeksi itselleen oman tahdon ja muodostaneeksi planeetasta ytimen viruksen lailla galaksin syrjäisimpiinkin kolkkiin levittäytyvälle militarismin läpitunkemalle imperiumilleen. Alkuperäisessä sarjakuvassa KOMPLEX käyttää häikäilemättömästi hyväkseen liskoista ja sammakoista lobotomialeikattuja käskyläisiään, mutta kyynisemmässä piirretyssä nämä ovat yksinkertaisesti vain tyhmiä ja noudattavat kyselemättä auktoriteettien määräyksiä.

Bucky O'Hare, tuo uljas univormupukuinen vihreä suippokorva, on vaihtolämpöisiä ja näiden pahaa tekoälyjohtajaa vastaan käydyn suuren avaruussodan sankari, joka yhdessä tovereineen käytännössä yksin pitävät vastahakoisten tasalämpöisten rintamalinjoja kasassa. Kuten todellisessa elämässäkin, myös eläinten maailmassa poliitikot ovat vähintään ympäristöt pilaavan ja eläimiä orjuuttavaa vihollista vastaava uhka tavallisen kansan hyvinvoinnille, eikä yllättävänkin haavoittuvaisen avaruusjäniksen itsensäkään onnistumisesta aina ole takeita. Ensimmäisessä jaksossa Buckyn kotiplaneetta joutuukin galaktisen imperiumin käsiin ja sen asukkaat rahdataan pakkotyöhön KOMPLEXin joukkojen vankileireille.

Vihreän pupun avaruusseikkailu onkin tyyliltään vähän kuin kasarin ja ysärin välimaastoa: toisaalta se yrittää tarjota elämääkin suuremman konseptin kaapuun puettuna purevaakin yhteiskuntakritiikkiä, mutta samaan hengenvetoon se kuitenkin pyrkii edelleen ratsastamaan kasarivuosien trendeillä sekä markkinoimaan raivokkaasti omia oheistuotteitaan. Vaikka tarina esimerkiksi olisi voinut vain yksinkertaisesti kertoa taistelevista eläinhahmoista, oli mukaan jo alkuperäisessä sarjakuvassa ynnätty tyhjäksi statistiksi jäävä kvanttiteknologian luonnostaan hanskaava nerokas ihmislapsi ensisijaisesti vain keräämään kohderyhmän sympatioita. Toisin kuin alkuperäisessä sarjakuvassa, animaatiosovituksessa ihmishahmo ei edes jää eläinten universumin vangiksi, joten tämän kohtalolla ei isossa kuvassa ole senkään vertaa väliä.

Omasta mielestäni Bucky O'Haren pahin kompastuskivi onkin sen kliseinen käsikirjoitus, joka noudattaa vähän liiankin tarkasti esikuvansa mallia tarinassaan. Samalla furryfanien nautintohermoja kutkuttavista hahmoista on kirjoitettu vieläpä melkoisia typeryksiä, jotka eivät vain tee matkallaan ymmärrettäviä virheitä, vaan pahimmillaan uskomattomia emämunauksia, jotka tahraavat mielestäni lupaavan konseptin jo varhaisessa tutustumisvaiheessa. Ehkä typerryttävimpänä esimerkkinä Bucky tulee palkanneeksi ensimmäisten episodien aikana hyvisten avaruusaluksen uudeksi insinööriksi hakijoista kaikkein epäilyttävimmän liskon – joka tietysti paljastuu heti seuraavaksi vaihtolämpöisistä koostuvan vihollisarmeijan kätyriksi!

Bucky O’Haren animaatiosta vastasi aikoinaan samainen eteläkorealainen pulju, joka huolehti ainakin osittain myös Batmanin, Jimi matalan, Animaaniset ja monen muun ysäriklassikon tuotannosta. Tässäkin varhaisemmassa työnäytteessään firma tavoitteli selvästi uuden ajan tinkimättömämpää tyyliä kierrätykseen ja valmispaloihin perustuvan kasarivuosien liukuhihnametodin sijaan, mutta vaativahko projekti näyttäisi kaikkine monimutkaisine ja vauhdikkaine toimintakohtauksineen osoittautuneen tekijöilleen lopulta vähän liiankin kunnianhimoiseksi suupalaksi. Itse rankkaisinkin Bucky O'Haren teknisessä mielessä helposti useimpien kasarivuosien animaatioiden yläpuolelle, mutta pelkästään vastaavien korealaisten kynästä lähteneistä ysärivuosien teoksista melkein jokainen on työjäljeltään tätä tasokkaampi. Bucky O'Haren hahmoanimaatio on pahimmillaan aivan erityisen kankeaa jälkeä.

Kuten jo aiemmin vihjasin, ei Bucky O'Hare varsinaisesti räjäyttänyt ilmestyessään pankkia, eikä sen tuotantoa enää jatkettukaan kolmentoista episodin muodostaman pienen tarinakokonaisuuden jälkeen, mutta ennen suunnitelmien hylkäämistä franchisen omistajat olivat onneksi ehtineet sopimaan tuolloin kultakauttaan eläneen Konamin kanssa kahden peli tuottamisesta aiheen pohjalta. Sen lisäksi, että kumpikin ovat erinomaisen viihdyttäviä tapauksia nykypäivänäkin, nähtiin Bucky O'Haren arcadeversiossa yllättäen myös koko sarjan huipentumaksi tarkoitettu finaali, jossa vihertävä avaruusvemmelsääri murtautuu imperiumin suojausten läpi sen kuolontähteä muistuttavaan ytimeen tuhoamaan KOMPLEXin sekä vapauttamaan niin vaihtolämpöiset kuin näiden orjatkin sortajansa ikeestä. Legenda vihreän avaruusrusakon uroteoista ei näin ollen ollut erityisen riittoisa tai pitkäikäinen, mutta ainakin hahmon tyngäksi jäänyt tarina sai ansaitsemansa onnellisen lopun.

 
Arvio: 3/5


BUCKY O'HARE AND THE TOAD WARS, 1991-1992 USA, Ranska
Ohjaus: Bahram Rohani, Bruno-Rene Huchez, Karen Peterson
Käsikirjoitus: Christy Marx, Doug Moench, George Arthur Bloom, Larry Hama, Martin Pasko, Neal Adams, Peter Stone
Näyttelijät: Dale Wilson, Garry Chalk, Jason Michas, Long John Baldry, Margot Pinvidic, Scott McNeil, Shane Meier, Terry Klassen

Alfred J. Kwak (1989-1990)

Tarina tietää kertoa alankomaalaisen taiteilija Herman van Veenin kerran ajaneen autollaan ankan päälle. Tapaus jäi harmittamaan herkkätuntoista miestä siinä määrin, että tämä inspiroitui lopulta kirjoittamaan kokonaisen näytelmän Alfrediksi ristimänsä kuvitteellisen ankan elämästä. Myöhemmin muuan Dennis Livsonina tunnettu suomalainen televisiotuottaja siirsi toimintansa Alankomaihin tarkoituksenaan luoda oma piirretty televisiosarjansa. Kahden miehen kohtaamisesta syntyi Alfred-ankasta kertova animaatio, yksi lajinsa valioista.

Palauttaen mieleen tekoajan tyypillisen televisiopiirretyn tuotantologiikan Alfred J. Kwak on melkoinen kummajainen, joka ei aikanaan olisi juuri voinutkaan syntyä kuin eurooppalais-japanilaisen yhteistyön hedelmänä. Tyypillinen kasaripiirrettyhän oli ensisijaisesti lelufiguurien ja muiden oheistuotteiden myyntiin suunnattu periamerikkalaisittain massatuotantona prosessoitu jättimäinen mainos, jonka tarinalla tai hahmoilla ei oikeasti ollut niinkään merkitystä. Eipä siis ihme, että ilmestyessään hyvin kunnianhimoinen sarja mielletäänkin monessa kodissa edelleen nimenomaan osaksi ysärin suurta animaatiokuumetta.

Alfredin J. Kwakin tarina alkaakin tämän perheen jäätyä rikkaan miehen auton alle ja orvoksi jääneen ankanpojan päädyttyä Mauri Myyrän huostaan. Puukengässä asuvan Alfredin elämäntarina lapsesta pitkälle aikuisuuteen muodostaakin läpi sarjan jatkuvan yhtenäisen tapahtumaketjun, jonka kuluessa hahmo käy perinteisten seikkailujen ohella läpi mm. lapsuuden, aikuistumisen ja rakastumisen kaltaisia suuria elämänvaiheita. Poikkeuksena lähes kaikkiin lajityyppinsä edustajiin Alfredin universumissa aika myös kuluu sarjan edetessä, jolloin myös hahmot suhteineen muuttuvat maailman ja yhteiskunnan mukana jatkuvasti.

"Mutta hei! Alfred J. Kwakissa on myös paljon poliittista ja yhteiskunnallista sanomaa, joten sen pitäisi olla 2020-luvun logiikan mukaan tosi huono sarja!!1 ULIULIUHHUH!!!111"

Totta se on, Dennis Livsonhan tarkoitti piirrossarjansa nimenomaan opettavaiseksi kertomukseksi lapsille ja nuorille, joten mukaan on todellakin eksynyt paljon sanomaa ympäristönsuojelun ja rasismin kaltaisista ilmiöistä. Ehkä koko sarjan legendaarisimmassa kohdassa absoluuttisen monarkian voimin hallitun valtakunnan kuningas syöstään vallasta upouuden modernin ajan henkeä huokuvan diktatuurin tieltä. Suuri johtaja saattaa tämäkin tuoda ensisilmäykseltä mieleen lähinnä sen muuan itävaltalaisen korpraalin, vaikka hahmossa yhdistelläänkin tarkoituksella useampaa historiallista yksinvaltiasta korostamaan sarjan yleisluontoista sanomaa tyranniutta vastaan. Absoluuttisen monarkian tuhon diktatuurin tieltä voi jopa nähdä löyhänä viittauksena itäisen Euroopan lähihistoriaan ja sosialismiin.

Alfred J. Kwakin olennaisin ero nykypäivän politisoituneeseen viihteeseen lieneekin sen modernille liberaalille humanismille kumartavassa ja ehkä vähän ironisestikin kypsemmässä tavassa käsitellä vakavampiakin aiheitaan ilman 2020-luvun Hollywoodin ärsyttävää tapaa mustamaalata, ilkeillä, provosoida ja lietsoa vastakkainasetteluja ihmisten välille. Vaikka diktatuuri esimerkiksi pahana kuvataankin, on tätä edeltävä absoluuttinen monarkiakin hallitusmuotona vähintäänkin aikansa elänyt – sarjan lopussa se korvataankin tasavaltaisemmalla muodolla. Sotilasvaltaa kannattaneillakin on siis periaatteessa aikeilleen löyhät perusteet, mutta nämä menevät aatteessaan liian pitkälle puhtaaseen pahuuteen asti.

Livsonin ja van Veenin monumentaalinen klassikkopiirretty onkin sellaisenaan niin fiksu ja hyvin kirjoitettu, että sen voi hyvissä mielin pelkästään tässä mielessä todeta kestäneen aikaa täydellisesti. Onneksi sarjan animaatiota ei edes yritetty lähteä tuottamaan yksin aikansa eurooppalaisin voimin, vaan satukirjamaisen kuvituksen pohjalta visuaalisen ilmeensä saanut legenda työstettiin pitkälti japanilaisten huippuosaajien suosiollisella avustuksella. Työn jälki on kauttaaltaan niin laadukasta, ettei vertailua seuraavan vuosikymmenen parhaimpiinkaan ole Alfredia katsoessa kaukana mielestä; kasaripiirrettyjen tyypillisistä kliseistä tai animaation laiskasta kierrätyksestä ei sarjassa näy jälkeäkään, onneksi.

Suomalaisittain on ilo huomata myös kotimaisen ääninäyttelyn olleen jo Alfredin aikaan maailman huippua. Näyttelijöitähän Alfredia oli dubbaamassa koko sarjan aikanaan vain vajaan tusinan verran, ja pahimmillaan yksittäiset näyttelijätkin joutuivat esittämään vähintään kymmenkuntaa eri hahmoa. Onneksi remmiin oli kuitenkin eksynyt Jarmo Kosken eli Seppo Taalasmaan, Pekka "Monni" Autiovuoren ja Rabbe "Muumipeikko" Smedlundin kaltaisia legendoja, joiden äänillä puhelinluettelon lukeminenkin kuulostaisi mitä jumalaisimmalta sinfonialta – unohtamatta tietenkään aina niin viehkeää Titta Jokista, jonka kauniin äänen kuuleminen tuottaa omille kuuloelimilleni aivan erityistä iloa.

Näistä aineksista siis koostuu kaikkien aikojen klassikko, yksi kautta aikain parhaista televisiopiirretyistä ja isältä pojalle periytyvä pala genrensä katajaista perusyleissivistystä. Ainut suurempi harmistuksen aihe Alfred J. Kwakissa on sen äärettömään kysyntään nähden huono saatavuus, onhan sarjaa sentään perinteisesti näytetty uusintana muutaman vuoden välein ja julkaistu fyysisinä tallenteinakin, mutta useimmat sen haluavat joutuvat silti edelleen meidänkin aikanamme turvautumaan epämääräisiin bootleg-tallenteisiin ja piratismin piruun.


Arvio: 5/5


ALFRED J. KWAK, 1989-1990 Japani, Alankomaat, Saksa
Ohjaus: Dennis Livson, Hiroshi Saitô
Käsikirjoitus: Akira Miyazaki, Herman van Veen
Näyttelijät: Doris Baaten, Frits Lambrechts, Hans Otjes, Herman van Veen, Jan Anne Drenth, Johnny Kraaykamp Jr., Laura Vlasblom, Paul van Vliet, Ryan van den Akker

Digimon (1999-2000)

 

"Väisty Pokemon! Täältä tulee Digimon!"

Kapitalismin kirjoittamaton kultainen sääntö tietää kertoa, että missä ikinä onkaan helppoa rahaa tarjolla, löytyy sille aina myös halukkaita ottajia. Kun Pokémonina tunnettu häikäilemätön oheistuotemainos 90-luvun lopulla valloitti maailman ja teki omistajistaan satumaisen rikkaita, oli vain ajan kysymys, milloin kokonainen armeija jäljittelijöitä ilmestyisi kalastelemaan samoille vesille. Kun tieto virtuaalilemmikkien pohjalta kehitetyn Digimonin olemassaolosta levisi Suomeen Nelosen päällekäyvän mainoskampanjan avittamana, päästi moni aikuinen ilmoille turhautuneen epätoivoisen huokauksen: "ei kai taas tätä samaa kuraa".

Digimonin tarina alkaa valtavan aallon pyyhkäistessä joukon nuoria salaperäiseen rinnakkaisuniversumiin, jossa nämä saavat tovereikseen tarpeen tullen voimakkaammiksi muuttuvia söpöjä pikkuotuksia. Tarinan edetessä seikkailulle löytyy myös syvällisempi tarkoitus, sillä tässä digimoneiksi kutsuttujen digiöttiäisten kansoittamassa todellisuudessa paha on kuin sattumalta saanut viime aikoina yhä tukevamman jalansijan, ja muuten niin säyseät kuolettavilla voimilla varustetut pikkueläimetkin ovat alkaneet tehdä ilkeyksiä.

Lukijalle saattaakin tulla tässä vaiheessa suurena yllätyksenä, että tietystä opportunismistaan huolimatta Digimonilla ei ole sarjan herättämiä mielikuvia lukuun ottamatta kovinkaan paljoa tekemistä sen aiemmin mainitun toisen taskuhirviöhimmelin kanssa. Itse asiassa alkuperäisen Digimonin ideaa vuosikymmenten jälkeen peilatessa tuntuu tekijöiden mielessä olleen laadukkaan tuotteen itsensä luominen verisimmän kilpailijansa harrastaman irvokkaan mielikuvamarkkinoinnin kaltaisen katsojan manipuloinnin sijaan. Digimon saattaa sisältää kevyttä kaupallista sanomaa ikioman söpön digikaverin tärkeydestä, mutta kilpailijansa loputon keräilytuputus on ymmärretty jättää digimonien maailmasta konsanaan.

Monille aikalaisille täysin puskista taas tuli, miten paljon Nintendon taskuhirviömainosta parempi sarja Digimon periaatteessa onkaan: pelkästään maltillisempi ote teki siitä huomattavasti kilpailijaansa mielekkäämmän seurata pitempiäkin aikoja. Tällä kertaa hirviöseikkailussa on jopa selkeä hyvän ja pahan sekä valon ja varjon väliseen ikuiseen kaksintaisteluun keskittyvä etenevä juonensa, jossa yksittäisillä digimoneillakin on parhaimmillaan omat kasvutarinansa. Alkuperäisen sarjan kohdalla pahin juonellinen kipupiste onkin sen eittämättä oheistuotemarkkinoitakin silmällä pitäen tuotetun, monsterikavalkadin esittelyyn painottuvan ensimmäisen puolikkaan armottomasti itseään toistava kaavamaisuus. Tarinan edetessä ja tapahtumien siirtyessä yhä enemmän oikeaan maailmaan myös digieepoksen punainen lanka alkaa kuitenkin vähitellen asettumaan uomiinsa.

Pokemonia ruotiessani tulin erikseen moittineeksi sen laiskaa audiovisuaalista toteutusta, joka tyytyy mälsästi vain kierrättämään episodi toisensa jälkeen yliyksinkertaistettuja hahmomalleja ja näiden ääniä tyylipuhtaaseen tragikoomisuuteen asti. Digimonin tekijät olivat selvästi tulleet kanssani samoihin päätelmiin, sillä näiden omassa luomuksessa kaikki designit ovat edellistä yksityiskohtaisempia, animaatio tasokkaampaa ja yksittäisistä digimoneistakin on lähtökohtaisesti pyritty luomaan omanlaisiaan persoonallisuuksia. Sarjan markkinoinnista vastaavien tahojen ilmeisenä neronleimauksena olikin panna digimonien suuhun ihan oikeaa dialogiakin, jotta nämä vaikuttaisivat kilpailijansa monotonisesti määkiviä, raakkuvia ja öriseviä eläimellisiä pokemoneja älykkäämmiltä ja yksilöllisemmiltä otuksilta. Kuka nyt oikeasti haluaisikaan parhaaksi kaverikseen pelkkää sielutonta muovista kopiota jostain muusta?

Digitaalisten hirviöiden siekailuista ei tosin voi suomalaisittain milloinkaan vinkata sivulauseenkaan vertaa erikseen mainitsematta sen legendaarisen kämäisiä dubbauksia. Ilmestyessään Digimon oli megaluokan animaatioprojekti – pelkästään sen markkinointiin satsattiin suomalaisittainkin enemmän rahaa kuin tavallinen jästi pääsee ikinä eläessään näkemäänkään. Jostain syystä meikäläistä ääninäyttelyä hoitamaan kuitenkin palkattiin kansainväliseksi nettimeemiksi asti kasvanut Agapio Racing Team, jonka työskentelyä kauttaaltaan voisi ilman parempaa tietämystä kuvitella jonkinlaiseksi käytännön pilaksi tai Nintendon agenttien sabotaasiksi, niin kamalaa se on. Ysäripiirrettyjäkin aiemmin vuosikausia raiskanneen Agapion amatöörimäinen suoritus Digimonin ruorissa lukeutunee edelleen kansan syvien rivien mielissä kotomaamme pahimpiin rimanalituksiin alallaan. Väitänkin näin jälkikäteen, että hermoja riipivä suomalainen dubbaus yksin karkottikin suurimman osan sarjan potentiaalisista katsojista kauan ennen seikkailun varsinaista alkuakaan.

Omasta mielestäni Digimon onkin sarjana ollut aina valovuosia kilpailijaansa tasokkaampi, vaikka mikään animaation suuri mestariteos sekään ei ole. Kaikesta ylistyksestä huolimatta kyseessä on silti lähtökohtaisesti pelkkä suuri oheistuotemainos, joka kaiken muun ohella olisi vielä kaivannut reipasta tiivistämistäkin etenkin alkupuolikkaallaan. Kilpailijastaan poiketen Digimonista pystyy kuitenkin sentään nauttimaan koska tahansa sellaisenaankin, lukeutuuhan sen laskelmoidun korvamatomainen soundtrack itsessään lajityyppinsä koukuttavimpiin.


Arvio: 3.5/5


DIGIMON: DIGITAL MONSTERS, 1999-2000 Japani
Ohjaus: Harume Kosaka, Hiroki Shibata, Hiroyuki Kakudō, Junji Shimizu, Keiji Hayakawa, Mamoru Hosoda, Takahiro Imamura, Takao Yoshizawa, Takenori Kawada, Tetsuharu Nakamura, Tetsuo Imazawa
Käsikirjoitus: Akatsuki Yamatoya, Atsushi Maekawa, Genki Yoshimura, Hiro Masaki, Reiko Yoshida, Satoru Nishizono, Yoshio Urasawa
Näyttelijät: Ai Maeda, Atori Shigematsu, Chika Sakamoto, Hiroko Konishi, Junko Takeuchi, Kae Araki, Kaneto Shiozawa, Kinoko Yamada, Masami Kikuchi, Mayumi Yamaguchi, Miwa Matsumoto, Ryūzaburō Ōtomo, Takahiro Sakurai, Toshiko Fujita, Umi Tenjin, Yasunori Masutani, Yuka Tokumitsu, Yūko Mizutani, Yūto Kazama

Sonic the Hedgehog (1993-1994)

 

Niin... Sonic-kuumeen villeimpinä vuosina Sega suunnitteli yhteistyökumppaneidensa kanssa kaksi kokonaista piirrettyä televisiosarjaa: ensimmäinen näistä oli tarkoitettu ensisijaisesti pienille lapsille kevyeksi slapstick-hölmöilyksi teini-ikää lähestyvälle yleisölle suunnatun jälkimmäisen keskittyessä vakavampaan draamaan sekä kaikin puolin kunnianhimoisempaan ja eeppisempään toteutukseen. Muuan urbaani kasku tietääkin kertoa sarjoista varhaisemman kärsineen loppuaan kohden pahasta osaajapulasta monen sen parissa työskennelleen ammattilaisen loikattua mieluummin mukaan kypsemmän näkemyksen tuotantotiimiin.

Sonic-filmatisointien kaikkein perimmäisin ongelma on jo alusta asti ollut yksinomaan nopeutensa ympärille rakennetun hahmon ja tämän pelien yksiulotteisuus, jotka eivät juuri jätä tilaa mielikuvituksellisille tarinoille. Jopa aiheen viimeisimmät Hollywood-väännökset käytännössä vain kierrättävät väsähtäneimpiä genrensä trooppeja sekoitettuna Sonicin rentoon persoonaan ilman kaksisempaa aatoksen voimaa. Kohistu Sonic the Moviekin saattoi saada monen vannoutuneemman hahmon fanin hyväksynnän, mutta itse väitän koko roskan pysyvän jaloillaan pelkästään Jim Carreyn yliampuvan roolisuorituksen ansiosta.

Valtavan riskin jo kättelyssä ottava aikuisempi Sonic-piirretty lyökin ässän välittömästi pöytään esittelemällä täysin omanlaisensa pienen mytologian niiden hassujen pelien perusidean pohjalta. Sarjan ensimmäisenä suurena twistinä tohtori Robotnik on jo alussa voittanut ja pikkueläinten satumetsä muuttunut koneiden hallitsemaksi synkäksi post-apokalyptiseksi kaatopaikaksi. Sarjan tarina kertookin eläinten muodostaman piskuisen vastarintaliikkeen taistelusta älyltään ja raa'alta voimaltaan ylivoimaista vihollista vastaan, eikä asennetta omaavan Sonicin nopeuskaan yksin riitä tällä kertaa pimeyden voimain kukistamiseen.

En voikaan liikaa korostaa toisen Sonic-piirretyn konseptin perimmäistä neroutta. Saadakseen luomuksensa rullaamaan likimainkaan haluamallaan tehokkuudella käsikirjoitustiimi joutui kääntämään franchisen perusasetelman täysin ylösalaisin luopumatta ainoastakaan sen perusvahvuudesta ja heittäen keitokseen mukaan lähdemateriaalin tuntien yllättävänkin hienovaraista sanomaa ympäristön tilasta, sotien traagisuudesta sekä käsistä karanneen teknologian vaaroista. Samalla nämä tulivat kuin puolivahingossa luoneeksi genressään niin kutkuttavan jännittävän peruskehikon sympaattisine hahmoineen, että sarja pitää helposti otteessaan vaikkeivät kaikki yksittäiset episodit aina niin kaksisia olisikaan.

Yksi tahaton sivutuote Sonic SatAMiksi fanien keskuudessa ristitystä sarjasta oli sen valtava vaikutus myöhempään furry-alakulttuuriin, ovathan Sonicin hahmot siis luonnollisesti kaikki antropomorfisia eläimiä. Sonicilla on tässä sarjassa jopa oma mielitiettynsä ja vastarintaliikkeen johtajana hääräilevä rohkea ja viisas prinsessa Leiansa, jonka kanssa tämä alkaa vähitellen kehitellä romanttisia tunteita huipentuen lopulta toisen tuotantokauden klimaattisen finaalin päättävään ensimmäisen suudelmaan. Ysärivuosien furryfanien keskuudessa Sally Alicia Acorn olikin kuumin juttu, hahmosta lienee nykyisinkin internetissä enemmän fanitaidetta kuin sinäkään kehtaat ikinä googlen kuvahausta käydä nyt heti katsomassa ilman safesearchia.

Sonic SatAM oli kohderyhmässään erittäin suosittu sarja, mutta mikään muu sen elinkaaressa ei ole jättänyt kansalle yhtä syviä traumoja kuin sen viimeisiä jaksoja seurannut valtava pettymys. Toisen kauden lopussa nähdään eeppinen mittelö hyvän ja pahan välillä, Sonic ja Alicia saavat toisensa ja viimeinen kohtaus päättyy pahaenteiseen cliffhangeriin uuden, entistäkin suuremman pahan nostaessa katseensa pimeydestä suoraan katsojaa kohti. Edetessään lähes poikkeuksetta tasoaan nostavaa sarjaa suunniteltiin aikoinaan ainakin kolmen kauden pituiseksi, mutta jonkin televisiovastaavan päätöksestä jatkoa ei enää toisen jälkeen tehty, vaan Sonicin ja vastarintaliikkeen tarina jätettiin katsojien harmistukseksi kesken.

Sarjan suosion ja surkean kohtalon seurauksena Sonic SatAMin upea konsepti on vuosien saatossa inspiroinut valtavat määrät hahmon faneja tuottamaan aiheesta omia luomuksiaan fanitaiteesta ja animaatioista kokonaisiin peleihin asti. Sega itse ei varsinaisesti ymmärtänyt milloinkaan hyödyntää sarjassa kypsyteltyjä ideoita pelisarjan myöhemmissä virallisissa inkarnaatioissa, vaikka aiheen pohjalta herättiinkin jo hyvissä ajoin julkaisemaan pitkälle 2010-luvun lopulle asti vaikeista vuosista hengissä selvinnyttä suosittua sarjakuvaa. Kahdesta Sonic-piirretystä kypsempi onkin vuosikymmenten saatossakin säilyttänyt paikkansa fanien sydämessä yhtenä sinisen siilin uran hienoimmista hetkistä ja ysäripiirrettyjen helmistä.


Arvio: 4/5


SONIC THE HEDGEHOG, 1993-1994 USA, Italia
Ohjaus: Dick Sebast, John Grusd, Ron Myrick
Käsikirjoitus: Barbara Slade, Ben Hurst, David Villaire, Frank Santopadre, Jules Dennis, Len Janson, Matt Uitz, Pat Allee, Randy Rogel
Näyttelijät: Bradley Pierce, Cam Brainard, Charlie Adler, Christine Cavanaugh, Frank Welker, Jaleel White, Jim Cummings, Kath Soucie, Mark Ballou, Rob Paulsen