Alfred J. Kwak (1989-1990)

Tarina tietää kertoa alankomaalaisen taiteilija Herman van Veenin kerran ajaneen autollaan ankan päälle. Tapaus jäi harmittamaan herkkätuntoista miestä siinä määrin, että tämä inspiroitui lopulta kirjoittamaan kokonaisen näytelmän Alfrediksi ristimänsä kuvitteellisen ankan elämästä. Myöhemmin muuan Dennis Livsonina tunnettu suomalainen televisiotuottaja siirsi toimintansa Alankomaihin tarkoituksenaan luoda oma piirretty televisiosarjansa. Kahden miehen kohtaamisesta syntyi Alfred-ankasta kertova animaatio, yksi lajinsa valioista.

Palauttaen mieleen tekoajan tyypillisen televisiopiirretyn tuotantologiikan Alfred J. Kwak on melkoinen kummajainen, joka ei aikanaan olisi juuri voinutkaan syntyä kuin eurooppalais-japanilaisen yhteistyön hedelmänä. Tyypillinen kasaripiirrettyhän oli ensisijaisesti lelufiguurien ja muiden oheistuotteiden myyntiin suunnattu periamerikkalaisittain massatuotantona prosessoitu jättimäinen mainos, jonka tarinalla tai hahmoilla ei oikeasti ollut niinkään merkitystä. Eipä siis ihme, että ilmestyessään hyvin kunnianhimoinen sarja mielletäänkin monessa kodissa edelleen nimenomaan osaksi ysärin suurta animaatiokuumetta.

Alfredin J. Kwakin tarina alkaakin tämän perheen jäätyä rikkaan miehen auton alle ja orvoksi jääneen ankanpojan päädyttyä Mauri Myyrän huostaan. Puukengässä asuvan Alfredin elämäntarina lapsesta pitkälle aikuisuuteen muodostaakin läpi sarjan jatkuvan yhtenäisen tapahtumaketjun, jonka kuluessa hahmo käy perinteisten seikkailujen ohella läpi mm. lapsuuden, aikuistumisen ja rakastumisen kaltaisia suuria elämänvaiheita. Poikkeuksena lähes kaikkiin lajityyppinsä edustajiin Alfredin universumissa aika myös kuluu sarjan edetessä, jolloin myös hahmot suhteineen muuttuvat maailman ja yhteiskunnan mukana jatkuvasti.

"Mutta hei! Alfred J. Kwakissa on myös paljon poliittista ja yhteiskunnallista sanomaa, joten sen pitäisi olla 2020-luvun logiikan mukaan tosi huono sarja!!1 ULIULIUHHUH!!!111"

Totta se on, Dennis Livsonhan tarkoitti piirrossarjansa nimenomaan opettavaiseksi kertomukseksi lapsille ja nuorille, joten mukaan on todellakin eksynyt paljon sanomaa ympäristönsuojelun ja rasismin kaltaisista ilmiöistä. Ehkä koko sarjan legendaarisimmassa kohdassa absoluuttisen monarkian voimin hallitun valtakunnan kuningas syöstään vallasta upouuden modernin ajan henkeä huokuvan diktatuurin tieltä. Suuri johtaja saattaa tämäkin tuoda ensisilmäykseltä mieleen lähinnä sen muuan itävaltalaisen korpraalin, vaikka hahmossa yhdistelläänkin tarkoituksella useampaa historiallista yksinvaltiasta korostamaan sarjan yleisluontoista sanomaa tyranniutta vastaan. Absoluuttisen monarkian tuhon diktatuurin tieltä voi jopa nähdä löyhänä viittauksena itäisen Euroopan lähihistoriaan ja sosialismiin.

Alfred J. Kwakin olennaisin ero nykypäivän politisoituneeseen viihteeseen lieneekin sen modernille liberaalille humanismille kumartavassa ja ehkä vähän ironisestikin kypsemmässä tavassa käsitellä vakavampiakin aiheitaan ilman 2020-luvun Hollywoodin ärsyttävää tapaa mustamaalata, ilkeillä, provosoida ja lietsoa vastakkainasetteluja ihmisten välille. Vaikka diktatuuri esimerkiksi pahana kuvataankin, on tätä edeltävä absoluuttinen monarkiakin hallitusmuotona vähintäänkin aikansa elänyt – sarjan lopussa se korvataankin tasavaltaisemmalla muodolla. Sotilasvaltaa kannattaneillakin on siis periaatteessa aikeilleen löyhät perusteet, mutta nämä menevät aatteessaan liian pitkälle puhtaaseen pahuuteen asti.

Livsonin ja van Veenin monumentaalinen klassikkopiirretty onkin sellaisenaan niin fiksu ja hyvin kirjoitettu, että sen voi hyvissä mielin pelkästään tässä mielessä todeta kestäneen aikaa täydellisesti. Onneksi sarjan animaatiota ei edes yritetty lähteä tuottamaan yksin aikansa eurooppalaisin voimin, vaan satukirjamaisen kuvituksen pohjalta visuaalisen ilmeensä saanut legenda työstettiin pitkälti japanilaisten huippuosaajien suosiollisella avustuksella. Työn jälki on kauttaaltaan niin laadukasta, ettei vertailua seuraavan vuosikymmenen parhaimpiinkaan ole Alfredia katsoessa kaukana mielestä; kasaripiirrettyjen tyypillisistä kliseistä tai animaation laiskasta kierrätyksestä ei sarjassa näy jälkeäkään, onneksi.

Suomalaisittain on ilo huomata myös kotimaisen ääninäyttelyn olleen jo Alfredin aikaan maailman huippua. Näyttelijöitähän Alfredia oli dubbaamassa koko sarjan aikanaan vain vajaan tusinan verran, ja pahimmillaan yksittäiset näyttelijätkin joutuivat esittämään vähintään kymmenkuntaa eri hahmoa. Onneksi remmiin oli kuitenkin eksynyt Jarmo Kosken eli Seppo Taalasmaan, Pekka "Monni" Autiovuoren ja Rabbe "Muumipeikko" Smedlundin kaltaisia legendoja, joiden äänillä puhelinluettelon lukeminenkin kuulostaisi mitä jumalaisimmalta sinfonialta – unohtamatta tietenkään aina niin viehkeää Titta Jokista, jonka kauniin äänen kuuleminen tuottaa omille kuuloelimilleni aivan erityistä iloa.

Näistä aineksista siis koostuu kaikkien aikojen klassikko, yksi kautta aikain parhaista televisiopiirretyistä ja isältä pojalle periytyvä pala genrensä katajaista perusyleissivistystä. Ainut suurempi harmistuksen aihe Alfred J. Kwakissa on sen äärettömään kysyntään nähden huono saatavuus, onhan sarjaa sentään perinteisesti näytetty uusintana muutaman vuoden välein ja julkaistu fyysisinä tallenteinakin, mutta useimmat sen haluavat joutuvat silti edelleen meidänkin aikanamme turvautumaan epämääräisiin bootleg-tallenteisiin ja piratismin piruun.


Arvio: 5/5


ALFRED J. KWAK, 1989-1990 Japani, Alankomaat, Saksa
Ohjaus: Dennis Livson, Hiroshi Saitô
Käsikirjoitus: Akira Miyazaki, Herman van Veen
Näyttelijät: Doris Baaten, Frits Lambrechts, Hans Otjes, Herman van Veen, Jan Anne Drenth, Johnny Kraaykamp Jr., Laura Vlasblom, Paul van Vliet, Ryan van den Akker