Pokémon: 1. tuotantokausi (1997-1999)

 

Hassua kuvitella, että nykyisin löytyy paljon sellaisiakin aikuisia ihmisiä, jotka eivät enää edes muista aikaa ennen Pokemonin rantautumista uneliaaseen Suomenmaahan. Oikeasti tuo kyseinen kauan sitten kadonnut neitseellisempi aikakausi ei suoranaisesti eronnut nykyisestäkään erityisen merkittävästi, mutta jokainen lapsuusvuotensa tuolloin elänyt taatusti kykenee vieläkin palauttamaan mieleensä viimeiset dramaattiset viikot ennen tsunamin iskeytymistä, sen naiivin uteliaisuuden ja aavemaisen hiljaisuuden ennen valtavan vyöryn syöksymistä läpi tulvavallien repien tieltään kaiken irtaimen peruuttamattomasti juuriltaan.

Mutta mistä kaikki saikaan alkunsa? Kauan sitten muuan eksentrinen japanilainen videopelisuunnittelija kehitteli Nintendon Game Boylle kouluaikoinaan intohimoisesti harrastamansa hyönteisten keräilyn, roolipelaamisen sekä 90-luvun puolivälin virtuaalilemmikkivillityksen ympärille rakentuvan pikkuisen pelin, jossa ötököiden sijaan keräillään ja koulutetaan erilaisia mielikuvituksellisia fantasiaeläimiä. Markkinointipuolen väki ymmärsi välittömästi keräilyteeman sopivan täydellisesti oheistuotebisnesten kantavaksi teemaksi, jolloin alkuperäistä ideaa päädyttiin laajentamaan kattamaan kokonaisen tuoteperheen verran erilaisia pelikortteja, pehmoleluja ja muita turhakkeita.

Upouusi franchise kaipasi kuitenkin vetävämpää markkinointikikkaa... jotain, jolla saavutettaisiin helposti kymmeniä tai satoja miljoonia lapsia ympäri maailmaa myös tuolloin suppeampien videopeliharrastajien piirien ulkopuolelta. Ongelman ratkaisuksi kehitettiin pelien pohjalta oma Pokemon-televisiosarjansa, kasarivuosien superkaupallisten piirrettyjen pahimpia perinteitä kierrättävä ilmestys, jonka ensisijainen tarkoitus oli levittää pidäkkeettömän konsumerismin ja kulutusjuhlan ilosanomaa lamasta toipuvan kansan keskuuteen. Viimeisen palan näin osuttua kohdalleen Pokemonista lopulta kasvoi globaali talousmahti, jonka nimissä taskusta toiseen vuosittain kierrätetty rahamäärä riittäisi vaikka oman ydinaseohjelmansa pyörittämiseen.

Perusidealtaan Pokemon-sarja seuraa kuitenkin hämmentävän uskollisesti alkuperäisen videopelin simppeliä kaavaa: alussa Ash Ketchum saa professori Oakilta ensimmäisen pokemoninsa, sähköhiiri Pikachun. Ashin tavoitteena on kerätä kaikki pokemonit ja voittaa legendaarisen pokemonliigan mestaruus, mutta sitä ennen tämän on peitottava vajaan tusinan verran erilaisia vähäisempiä torspoja ystäviensä Mistyn ja Brockin kanssa. Kaiken aikaa näiden kallisarvoisia pokemoneja kuitenkin haikailevat myös salaperäisen Giovannin johtaman mafiamaisen Rakettiryhmän tohelokaksikko Jessie ja James, jotka kuitenkin epäonnistuvat episodi toisensa perään viemästä nuorten omaisuutta mennessään.

Alta teini-ikäisenä lapsena Pokemonia pystyi vielä lähestymään vilpittömin mielin yksinkertaisena fantasiaseikkailuna, mutta vähänkään elämää nähneenä sarjan laimeus iskee takaraivoon kuin sorkkaraudalla. Pokemonissa ei esimerkiksi ole alkua eikä loppua, siinä ei ole minkäänlaista yhtenäistä etenevää juonta eivätkä hahmot tai maailma muutu mitenkään merkittävästi sarjan edetessä kuin ehkä pakon edessä. Kunkin kömpelösti kirjoitetun episodin ensisijaisena tarkoituksena on yksinkertaisesti esitellä katsojalle uusi pokemon sekä takoa tämän aivonystyröihin sanomaa kaikkien pokemonien keräämisen välttämättömyydestä. Viimeistään parin tusinan jakson jälkeen suurin osa tuntemistani alkuperäisistä faneista olikin jo hylännyt Pokemon-sarjan kokonaan ja keskittyi mieluummin kortteihin ja peleihin.

Pitkällisen mediakulutuksen kyllästyttämän aikuisen näkövinkkelistä Pokemon-sarjan raivokas mielikuvamarkkinointi näyttää vielä entistäkin irvokkaammalta. Kuvittelemalla pokemonien tilalle minkä tahansa muun franchisen tuotteen näkee helposti sarjan todellisen sanoman läpi: Pokemonin maailmassa oheistuotteet ovat oikeita ystäviä ja perheenjäseniä tärkeämpiä, kaikki rakastavat oheistuotteita ja sinunkin on pakko kerätä ne kaikki; eniten oheistuotteita ostavat ovat rohkeimpia ja parhaimpia, oheistuotteet ovat todellisia ystäviäsi. Jopa ensimmäisen tuotantokauden nostalgisessa alkuvideossa esitellään liukuhihnamaisesti erilaisia oheistuotteita ja maalataan kuvaa kaikkien hyväksymästä sekä rakastamasta harrastuksesta varsinaisen laulun itsensä kertoessa oheistuotteiden ostamisesta päättyen aina "omaksesi saat" -kiljaisuun.

Teknisessä mielessä Pokemonia ei ehkä voi moittia aivan yhtä tuimaan sävyyn kuin sen kyynisestä oheistuotetuputuksesta, mutta animaatioltaan sarja ei varsinaisesti koskaan ole ollut edes keskitason luomus. Keskittymiskykyinen katsoja esimerkiksi huomaa nopeasti seikkailun kierrättävän valtavasti animaatiota sekä hahmodesigneja ilman järkevää syytä, jokainen saman lajin pokemon näyttää ja kuulostaa täysin identtiseltä, jokaisen PokeCenterin hoitsu on käytännössä toisensa klooni sekä kaikkien hahmojen kasvot ilmeineen ovat niin toistensa kaltaisia, että ne voisi helposti vaihtaa keskenään kenenkään huomaamatta. Visuaalisessa mielessä ehkä ainut mainitsemisen arvoinen seikka onkin toiminta, joka perijapanilaiseen tyyliin onkin hanskattu vähintäänkin muikeasti – unohtamatta tietenkään alkuaikojen suomalaista ääninäyttelyä, joka edusti likimain aikansa parasta kotimaista televisio-osaamista.

Reilun pelin nimissä on kuitenkin mainittava muutama ihan kohtuullinenkin yritys muuten kovin ohkaisessa tuotoksessa. Omia suosikkijaksojani olivat aina aaveista ja kuolemasta kertovat pienet kertomukset, erityisesti ympäristöään terrorisoivan Sabrinan ja tämän vaikean isäsuhteen pahoin hutiloidussa moniosaisessa kokonaisuudessa olisi ollut ainesta vaikka kuinka syvälliseen draamaan, mutta Pokemonin perimmäisen tarkoituksen tuntien hieno tilaisuus vähemmän yllättäen hukattiin täydellisesti. Näiden episodien välissä nähdään muuan hauska tarina, jossa Ash "kuolee" ja muuttuu ainakin hetkellisesti aaveeksi. Päähenkilön tappaminen oli tuohon aikaan täysin ennenkuulumaton temppu lastenpiirretyssä ja pelkästään jo siksikin nuorelle itselleni niin ikimuistoinen tapahtuma. Jos Pokemon-sarjalla näin jälkikäteen jotain erityistä huippuhetkeä koskaan olikaan, niin rasittavan päähenkilön kuolinhetki.

Pokemon ei siis sarjana koskaan ollutkaan erityisen hyvä tai muistettava, eikä sitä sellaiseksi oltu raivokkaana oheistuotemainoksena koskaan tarkoitettukaan. Näin jälkikäteen sarjan vaikutuksen huomaa selvästi koko myöhemmässä länsimaisessa populäärikulttuurissa, olihan kyseessä aikoinaan monelle ensimmäinen kosketus japanilaiseen animeen ja siten olennainen katalyytti myöhemmälle anime- ja mangavillitykselle. Itsenäisenä teoksena jo ammoin edistyksen jalkoihin jäänyttä animaation kaupallisinta alalajia ilmestyessään edustanut Pokemon ottaakin helposti turpaan lähes miltä tahansa aikansa vähemmän mielikuvia ja suuria tunteita herättävältä länsimaiselta televisiopiirretyltä, vaikka markkinointikikkana sarja painiikin menestystarinana täysin omassa luokassaan jopa lajityyppinsä teosten keskuudessa.

 
Arvio: 2/5


POKEMON: INDOGO LEAGUE, 1997-1999 Japani
Ohjaus: Masamitsu Hidaka
Käsikirjoitus: Atsuhiro Tomioka, Hideki Sonoda, Junki Takegami, Shinzō Fujita, Shōji Yonemura, Takeshi Shudō, Yukiyoshi Ōhashi
Näyttelijät: Ayako Shiraishi, Chinami Nishimura, Ikue Ōtani, Inuko Inuyama, Masami Toyoshima, Mayumi Iizuka, Megumi Hayashibara, Rika Matsumoto, Shin-ichiro Miki, Unshō Ishizuka, Yūji Ueda, Yuko Kobayashi