Ja näin sai alkunsa ysäri-ilmiö nimeltä Earthworm Jim, tuo David Perryn luotsaaman Shiny Entertainmentin yhdessä TenNapelin kanssa luoma kaikkia maailman videopelejä taatulla The Ren & Stimpy Show -otteella parodioiva absurdi klassikko, joka ilmestyessään räjäytti monessa tuvassa yhden jos toisenkin tenavan alitajunnan ajan hermoon täydellisesti iskeneellä absurdilla neroudellaan. Jim itsessään on hahmona silkka kastemato, jonka niskaan ammoin tippui supervoimat antava robottipuku; samalla Jimin kohtaloksi tuli pelastaa kaikkia maailman pulassa olevia prinsessoja parodioiva prinsessa What’s-Her-Name pulasta yhä uudestaan ja uudestaan haggista vihaavan aisaparinsa Pete Penikan kanssa, joka Hulkin tapaan muuttuu vihastuessaan hirviöksi.
Rapsakkaa ironiaa uhkuvat Earthworm Jim -pelit olivat ilmestyessään valtavan suosittuja ja rajoja kaikin mahdollisin tavoin rikkoneita kummajaisia, jotka tavataan julkaista vieläkin säännöllisesti uudemmille konsoleille aina vähän prameammaksi kromattuna. Alkuperäisistä peleistä kiinnittää vielä tänä päivänäkin huomion niiden ulkoiseen toteutukseen, jossa grafiikat pitkälti piirrettiin valmiiksi käsin ja lähinnä kompressoitiin konsoliin sopiviksi. Lopputulos oli paitsi valtavan näyttävä ja persoonallinen peli, joka antoi samalla selkeän viestin, että samaa konseptia voitaisiin alkaa helposti soveltamaan myös pelien ulkopuolella. Doug TenNapelin ideoima ja Universalin toteuttama saaga näki televisioensi-iltansa vuonna 1995, Suomessa Nelosella tekstitettynä vuonna 1998, jolloin se lukeutui kanavan ensimmäisiin aamupiirrettyihin.
Earthworm Jim -televisiosarja on omalla tavallaan varsin arkkityyppinen aikansa animaatiomaailman tuote, jota voinee verrata Renin & Stimpyn ja Steve Purcellin The Adventures of Sam & Max: Freelance Policen kaltaisiin luomuksiin, joissa perinteinen juoni ei ole kuin löyhä kehikko loputtomalle puujalkahuumorille ja surrealistiselle kielipelille. Tyypillisesti jokainen jakso alkaa lyhyellä kohtauksella, jossa sankarit kohtaavat jonkin lukuisista pahiksista ja jakson päättävä punchline liittyy aina tavalla tai toisella lehmiin; kronologisten ääripäiden välillä voi sattua ja tapahtua kirjaimellisesti mitä tahansa: kirjoitettuja sääntöjä ei ole eikä sellaisia varsinaisesti kunnioitettaisikaan. Ilkutaanko tässä loppujen lopuksi enemmän videopelien vai muiden piirrettyjen suuntaan, jää katsojan itsensä pähkäiltäväksi.
Tulkoon tähän kohtaan pieni maistiainen eräästä Jimi matalan toisen kauden episodin tajunnanvirrasta: Psy-Crow saa supervoimat juotuaan supervahvaa kahvia, Jim vastaavasti saa supervoimat eläydyttyään superpöhnäiseksi pitkätukkaiseksi hipiksi. Kahden vastakkaisen supervoiman osuessa yhteen koko universumi tuhoutuu silmänräpäyksessä, Jim ja Psy-Crow päätyvät keskelle ei mitään, jossa nämä kohtaavat Suuren Madon, joka vastaavasti paljastuu Doug TenNapeliksi eli koko sarjan ja sen hahmojen luojaksi. Doug päättää palauttaa universumin sellaiseksi kuin se oli ennen tuhoutumistaan ja poistaa koko jupakan kaikkien muiden kuin Jimin ja Psy-Crowin muistoista. Lopuksi Jim pudottaa lehmän Psy-Crowin niskaan.
Doug TenNapel on kaikesta päätellen uskomattoman huumorintajuinen mies, vähän kuin John Kricfalusi mutta huomattavasti tolkullisempi ja oikeasti hyvä tyyppi. Jos Earthworm Jim -sarjasta jotain erityisen positiivista sen kaiken hullun luovuuden ohella voi sanoa, niin sen ääninäyttely on vähintäänkin huippuluokkaa – animaation halvahkon jäljen perusteella suuri osa budjetista lieneekin mennyt komean näyttelijäkaartin palkkaamiseen. Jokapaikanhöylä Jim Cummings esimerkiksi lienee tässä vähintään tusinan eri hahmon äänenä, samoin Charlie Adler sekä John "Cryptkeeper" Kassir, Jiminkin äänenä kuullaan itse Homer Simpson eli Dan Castellanata, joka tähän aikaan oli vielä elämänsä vireessä. TenNapelin psykedeelisen nerouden yhdistyessä näinkin osaavaan äänipuolen työskentelyyn ei juuri jääkään kaipaamaan peleistä tuttuja taivaalta satavia mummoja, aseistettua ja vaarallista lapamatoa tai sinne tänne pomppivia vesikauhuisia arkistokaappeja.
Jimi matala oli tarkoitettu ilmestymisaikanaan videopelipuolella suosiota keränneen hahmon uudeksi aluevaltaukseksi, mutta loppujen lopuksi sarjalle kävi melkoisen ohraisesti: monen muun aikansa piirretyn tavoin myös Jim oli suunnattu erityisesti aikuisemmalle yleisölle, mutta sitä näytettiin syystä tai toisesta pienille lapsille suunnattujen ohjelmien keskellä. Pientä kulttiyleisöään lukuun ottamatta TenNapelin aivolapsi ei saavuttanut missään vaiheessa suurempaa suosiota ja unohtuikin nopeasti siltäkin vähältä aina 2010-luvulle asti, jolloin sarja kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten julkaistiin fyysisenä kokoelmana uuden sukupolven nautittavaksi. Näin internet-aikakaudella TenNapelin anarkistinen visio lieneekin saavuttanut ainakin rahtusen ansaitsemastaan kulttimaineesta, mutta se ansaitsisi omasta mielestäni kultaa ja kunniaa vielä nykyistäkin reippaammin.
Earthworm Jim -sarjan videopeleille ei varsinaisesti käynyt juurikaan sen paremmin: kahden ensimmäisen osan jälkeen Shiny Entertainment myytiin tekijänoikeuksineen Interplaylle, joka palkkasi jatko-osien tekoon täysin toisen tiimin: kaksi seuraavaa sarjan peliä muistetaan lähinnä nolostuttavina floppeina. Jimin alkuperäisten tekijöiden valmistellessa omaa näkemystään 2000-luvun paremmalla puolella rahoituksesta vastannut Atari ajautui kriisiin ja pelin julkaisu peruutettiin sen ollessa vain viittä vaille valmis. Kyseisen episodin jäljiltä ei koko franchisesta ole juuri enää kuulunut kuin uusintajulkaisujen muodossa.
Doug TenNapelin tuotannosta kiinnostuneille suositeltakoon vielä erikseen Neverhood-pelisarjaa, jossa mies yhdisteli omalla luovalla tavallaan videopeligrafiikoita klassiseen stop motion -animaatioon.
Arvio: 4.5/5
EARTHWORM JIM, 1995 USA
Ohjaus: Bill Reed, Graham Morris, Pam Garry, Sue Peters
Käsikirjoitus: Douglas Langdale, Douglas TenNapel, Steve Roberts
Näyttelijät: Andrea Martin, Charles Adler, Dan Castellaneta, Edward Hibbert, Jeff Bennett, Jim Cummings, Kath Soucie
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.