Digimon (1999-2000)

 

"Väisty Pokemon! Täältä tulee Digimon!"

Kapitalismin kirjoittamaton kultainen sääntö tietää kertoa, että missä ikinä onkaan helppoa rahaa tarjolla, löytyy sille aina myös halukkaita ottajia. Kun Pokémonina tunnettu häikäilemätön oheistuotemainos 90-luvun lopulla valloitti maailman ja teki omistajistaan satumaisen rikkaita, oli vain ajan kysymys, milloin kokonainen armeija jäljittelijöitä ilmestyisi kalastelemaan samoille vesille. Kun tieto virtuaalilemmikkien pohjalta kehitetyn Digimonin olemassaolosta levisi Suomeen Nelosen päällekäyvän mainoskampanjan avittamana, päästi moni aikuinen ilmoille turhautuneen epätoivoisen huokauksen: "ei kai taas tätä samaa kuraa".

Digimonin tarina alkaa valtavan aallon pyyhkäistessä joukon nuoria salaperäiseen rinnakkaisuniversumiin, jossa nämä saavat tovereikseen tarpeen tullen voimakkaammiksi muuttuvia söpöjä pikkuotuksia. Tarinan edetessä seikkailulle löytyy myös syvällisempi tarkoitus, sillä tässä digimoneiksi kutsuttujen digiöttiäisten kansoittamassa todellisuudessa paha on kuin sattumalta saanut viime aikoina yhä tukevamman jalansijan, ja muuten niin säyseät kuolettavilla voimilla varustetut pikkueläimetkin ovat alkaneet tehdä ilkeyksiä.

Lukijalle saattaakin tulla tässä vaiheessa suurena yllätyksenä, että tietystä opportunismistaan huolimatta Digimonilla ei ole sarjan herättämiä mielikuvia lukuun ottamatta kovinkaan paljoa tekemistä sen aiemmin mainitun toisen taskuhirviöhimmelin kanssa. Itse asiassa alkuperäisen Digimonin ideaa vuosikymmenten jälkeen peilatessa tuntuu tekijöiden mielessä olleen laadukkaan tuotteen itsensä luominen verisimmän kilpailijansa harrastaman irvokkaan mielikuvamarkkinoinnin kaltaisen katsojan manipuloinnin sijaan. Digimon saattaa sisältää kevyttä kaupallista sanomaa ikioman söpön digikaverin tärkeydestä, mutta kilpailijansa loputon keräilytuputus on ymmärretty jättää digimonien maailmasta konsanaan.

Monille aikalaisille täysin puskista taas tuli, miten paljon Nintendon taskuhirviömainosta parempi sarja Digimon periaatteessa onkaan: pelkästään maltillisempi ote teki siitä huomattavasti kilpailijaansa mielekkäämmän seurata pitempiäkin aikoja. Tällä kertaa hirviöseikkailussa on jopa selkeä hyvän ja pahan sekä valon ja varjon väliseen ikuiseen kaksintaisteluun keskittyvä etenevä juonensa, jossa yksittäisillä digimoneillakin on parhaimmillaan omat kasvutarinansa. Alkuperäisen sarjan kohdalla pahin juonellinen kipupiste onkin sen eittämättä oheistuotemarkkinoitakin silmällä pitäen tuotetun, monsterikavalkadin esittelyyn painottuvan ensimmäisen puolikkaan armottomasti itseään toistava kaavamaisuus. Tarinan edetessä ja tapahtumien siirtyessä yhä enemmän oikeaan maailmaan myös digieepoksen punainen lanka alkaa kuitenkin vähitellen asettumaan uomiinsa.

Pokemonia ruotiessani tulin erikseen moittineeksi sen laiskaa audiovisuaalista toteutusta, joka tyytyy mälsästi vain kierrättämään episodi toisensa jälkeen yliyksinkertaistettuja hahmomalleja ja näiden ääniä tyylipuhtaaseen tragikoomisuuteen asti. Digimonin tekijät olivat selvästi tulleet kanssani samoihin päätelmiin, sillä näiden omassa luomuksessa kaikki designit ovat edellistä yksityiskohtaisempia, animaatio tasokkaampaa ja yksittäisistä digimoneistakin on lähtökohtaisesti pyritty luomaan omanlaisiaan persoonallisuuksia. Sarjan markkinoinnista vastaavien tahojen ilmeisenä neronleimauksena olikin panna digimonien suuhun ihan oikeaa dialogiakin, jotta nämä vaikuttaisivat kilpailijansa monotonisesti määkiviä, raakkuvia ja öriseviä eläimellisiä pokemoneja älykkäämmiltä ja yksilöllisemmiltä otuksilta. Kuka nyt oikeasti haluaisikaan parhaaksi kaverikseen pelkkää sielutonta muovista kopiota jostain muusta?

Digitaalisten hirviöiden siekailuista ei tosin voi suomalaisittain milloinkaan vinkata sivulauseenkaan vertaa erikseen mainitsematta sen legendaarisen kämäisiä dubbauksia. Ilmestyessään Digimon oli megaluokan animaatioprojekti – pelkästään sen markkinointiin satsattiin suomalaisittainkin enemmän rahaa kuin tavallinen jästi pääsee ikinä eläessään näkemäänkään. Jostain syystä meikäläistä ääninäyttelyä hoitamaan kuitenkin palkattiin kansainväliseksi nettimeemiksi asti kasvanut Agapio Racing Team, jonka työskentelyä kauttaaltaan voisi ilman parempaa tietämystä kuvitella jonkinlaiseksi käytännön pilaksi tai Nintendon agenttien sabotaasiksi, niin kamalaa se on. Ysäripiirrettyjäkin aiemmin vuosikausia raiskanneen Agapion amatöörimäinen suoritus Digimonin ruorissa lukeutunee edelleen kansan syvien rivien mielissä kotomaamme pahimpiin rimanalituksiin alallaan. Väitänkin näin jälkikäteen, että hermoja riipivä suomalainen dubbaus yksin karkottikin suurimman osan sarjan potentiaalisista katsojista kauan ennen seikkailun varsinaista alkuakaan.

Omasta mielestäni Digimon onkin sarjana ollut aina valovuosia kilpailijaansa tasokkaampi, vaikka mikään animaation suuri mestariteos sekään ei ole. Kaikesta ylistyksestä huolimatta kyseessä on silti lähtökohtaisesti pelkkä suuri oheistuotemainos, joka kaiken muun ohella olisi vielä kaivannut reipasta tiivistämistäkin etenkin alkupuolikkaallaan. Kilpailijastaan poiketen Digimonista pystyy kuitenkin sentään nauttimaan koska tahansa sellaisenaankin, lukeutuuhan sen laskelmoidun korvamatomainen soundtrack itsessään lajityyppinsä koukuttavimpiin.


Arvio: 3.5/5


DIGIMON: DIGITAL MONSTERS, 1999-2000 Japani
Ohjaus: Harume Kosaka, Hiroki Shibata, Hiroyuki Kakudō, Junji Shimizu, Keiji Hayakawa, Mamoru Hosoda, Takahiro Imamura, Takao Yoshizawa, Takenori Kawada, Tetsuharu Nakamura, Tetsuo Imazawa
Käsikirjoitus: Akatsuki Yamatoya, Atsushi Maekawa, Genki Yoshimura, Hiro Masaki, Reiko Yoshida, Satoru Nishizono, Yoshio Urasawa
Näyttelijät: Ai Maeda, Atori Shigematsu, Chika Sakamoto, Hiroko Konishi, Junko Takeuchi, Kae Araki, Kaneto Shiozawa, Kinoko Yamada, Masami Kikuchi, Mayumi Yamaguchi, Miwa Matsumoto, Ryūzaburō Ōtomo, Takahiro Sakurai, Toshiko Fujita, Umi Tenjin, Yasunori Masutani, Yuka Tokumitsu, Yūko Mizutani, Yūto Kazama