Pikku ponit (1986-1992)

Note! Tämä arvostelu koskee kahta samalla nimellä samoihin aikoihin näytettyä ja katsottua sarjaa, joista toinen on kasarilta ja toinen on julkaistiin sille jatkona ysärillä. Kahden välillä on myös pieniä eroja, joten tehtyihin yleistyksiin kannattaa suhtautua kriittisesti.

Kun uusliberalismin tuulet puhalsivat läpi Amerikan Yhdysvaltojen päättävien elimien ja Ronald Reaganin suojatti päätyi paikallisen televisioviihteen sääntelystä vastaavaan virkaan purkamaan aiempien sukupolvien asettamia kaupallisen lastenviinteen rajoituksia, vyöryi markkinoille seuraavan vuosikymmenen ajan kokonainen hyökyaalto lähinnä epämääräisiksi lelumainoksiksi tarkoitettuja lastenpiirrettyjä. Tätä arvostelua ei suoranaisesti ole tarkoitettu vain erään tietyn aikakauden hengentuotoksen teilaamiseen, vaan myös ilmiön analysointiin sekä selkokieliseksi jokamiehen oppaaksi mielikuvamarkkinoinnin ihmeelliseen maailmaan. Sinustakin voi tulla isona kansainvälisten lelubisnesten kuumin markkinointimestari!

Ensimmäinen askel oman lelumainoksen tuottamiseen on kohdeyleisön sekä mainostettavan tuotteen valinta: Pikku ponien kohdalla kyse on Hasbron pienille lapsille suunnatuista erivärisistä muoviponeista. Siispä mainokseen on kohdeyleisön samaistumisen kohteeksi luotava tyttö ja poika, joiden parhaita ystäviä toistensa kanssa lähes täysin identtiset muoviset ponit ovat. Pikku ponien ensisijainen tarkoitus onkin ehdollistaa katsoja Pavlovin koirien tavoin rakastamaan ja himoamaan näitä leluja kuvaamalla jakso toisensa perään huolettomassa paratiisissa elävien lasten sekä alati laajenevan Hasbron tuoteperheen yhteisiä leikkejä. Kuka nyt ei oikeasti haluaisi elämäänsä enempää ystävyyttä ja rakkautta?

Kysymys: "Mutta eikö sarjan lapsilla ole vanhempia, sukulaisia tai muita ystäviä?"

Vastaus: "Ei ole, sillä Hasbron lelut ovat markkinointimielessä perhettä ja ystäviä tärkeämpiä. Miksi kukaan haluaisi ostaa My Little Ponyn kaltaista roskaa, jos tietäisi löytävänsä todellisesta maailmasta parempiakin ystäviä? Aikuiset ihmiset ovat muutenkin tosi tylsiä ja ihmisyys yliarvostettua."

 

Vanhempi sarja.

Vanhaan aikaan ihmiset uskoivat taidokkaan tarinankerronnan ja syvällisten henkilöhahmojen vetoavan parhaiten maksavaan yleisöön, mutta viimeisimpien tieteellisten tutkimusten mukaan voiton maksimoinnin kannalta tehokkain käsikirjoituksellinen ratkaisu on yksinkertaistaa kaikkea niin pinnalliseen minimiin kuin mahdollista. Elokuvia ja sarjoja kasuaalisti seuraavat keskivertoihmiset eivät nimittäin tutkimusten mukaan juurikaan välitä muusta kuin jonkinasteisen tunnistettavan juonen olemassaolosta riippumatta sen syvyydestä tai kekseliäisyydestä – kunhan se ei ole erityisen taiteellinen. Tällaisella tempulla Hollywood on myynyt omia tuotoksiaan jo vuosikausia erinomaisella menestyksellä. Vai miksi kuvittelit useimpien nykypäivän valtavirran elokuvien ja televisiosarjojen olevan niin lapsellisia?

Kysymys: "Yrität siis sanoa, että Pikku ponit on lastenpiirretyksikin harvinaisen pinnallinen?"

Vastaus: "Suomessa esitettiin aikoinaan kahta eri My Little Pony -sarjaa saman nimen alla: toinen kasarilta ja sen jatkosarja ysäriltä. Näistä ensimmäinen sisälsi enemman fantasiaa, taikuutta ja velhojen kaltaisia juttuja sen toisen ollessa enemmän yleistason lastenpiirretty. Käsikirjoitus tosin oli molemmissa asiaankuuluvan yksinkertainen ja kömpelöhkö, pahimmillaan yksittäisten tarinoiden peruslähtökohdat ja hahmojen alkuperäiset motivaatiotkin unohdetaan kesken jakson. Yksittäisten episodien juonet voivat käytännössä kummassakin olla mitä tahansa jäätelön, omituisen kummitustalon ja kukkien välillä kunhan niiden moraali keskittyy ystävyyden ja suvaitsevaisuuden kaltaisiin yksinkertaisiin perusopetuksiin. Pääasia, että markkinoinnin päätavoite täyttyy, ja kohderyhmä saadaan ostamaan itselleen muovisia leluponeja."

Kysymys: "Mutta kai niissä jaksoissa sentään on edes vilpitöntä huumoria, toimintaa ja jännitystä?"

Vastaus: "Vaihtelee rajusti. Ensimmäisessä sarjassa on jopa kymmenosaisia episodeja, joissa on hyvinkin tarinapitoinen meininki. Pikku Ponien ensisijainen tarkoitus on kuitenkin loppujen lopuksi esitellä markkinoitava tuote mahdollisimman positiivisessa valossa, hahmoille ei siten lähtökohtaisesti voi ikinä tapahtua mitään pysyvää pahaa, eikä mainoksessa siis voi olla kovin kaksista jännitystä sen enempää kuin toimintaakaan. Tällaisessa lelumainoksessa myös huumori on äärimmäisyyksiin asti turvallista, jottei kukaan vain vahingossakaan loukkaantuisi ja jättäisi omia muoviponejaan ostamatta. Sikäli kun episodeissa ylipäänsä pahiksia tai sivuhahmoja löytyykään, on nämä niin ikään tarkoituksella suunniteltu mahdollisimman erilaisiksi verrattuna keskeisimpiin myyntikohteisiin.

 

Uudempi sarja.

Nerokkaana myynninedistämistemppuna alkuperäisiä Pikku poneja esitettiin alun perin pienissä kymmenen minuutin pituisiksi jaetuissa segmenteissä yhdessä muiden markkinoitavien tuotteiden omien piirrettyjen kanssa. Näin katsojat saatiin houkuteltua imemään itseensä muutakin kaupallista sanomaa sekä totutettua nämä palaamaan samaisen kaupallisen tiedotuksen pariin yhä uudestaan ja uudestaan. Näitä pieniksi paloiksi jaettuja episodeja saatiin vielä erikseen myytyä voitonmaksimoinnin nimissä erillisinä videokasetteina leikkaamattomassa muodossa.

Pikku ponien sarjaa sokkotestinä silmäillessä huomasin sen animaation olevan aikakaudelleen toisinaan jopa ihan kelvollista jälkeä. Näihin aikoihin legendat japanilaisesta animeosaamisesta olivat kantautuneet jo länsimaisen yleisön korviin, joten myös Pikku ponienkin kohdalla likainen työ yksinkertaisesti vain ulkoistettiin etenkin vanhemman sarjan kohdalla idän ihmemiesten osaaviin ja taloudellisesti kannattavampiin hyppysiin. Mitä pidemmälle sarjaa tosin katsookaan, alkaa nopeasti huomata myös japanilaisten suhtautuneen projektiin hyvin yliolkaisesti ja jättäneen huolimattomuuttaan lopputuotteeseen niin räikeitä kauneusvirheitä erilaisista puuttuvista animaatioista sekä hutiloidusta värityksestä lähtien, ettei moista missään nimessä enää nykyisin hyväksyttäisi – leluponien markkinoinnin kannalta jälki oli kuitenkin tarpeeksi hyvää.

Kysymys: "Mutta kai Pikku ponien käännöksen ja ääninäyttelyn taso sentään ovat suomalaisittain hyviä?"

Vastaus: "Pikku ponien vanhemman sarjan suomalaisesta ääninäyttelystä vastasi Golden Voice ja jälkimmäisen Agapio. Miettikääpä sitä."

Lukijan mieleen tietty herää tässä vaiheessa kysymys niiden lelujen varsinaisesti menekistä. Yllä pieteetillä kuvailtu Hasbron mielikuvamarkkinointi tehosi aikansa lapsiin kuin vesirokko: vielä 90-luvun lopulla jokaisella tenavalla oli kotonaan vanhempiensa harmiksi näitä leluja enemmän kuin useimmat kehtaisivat näin jälkikäteen myöntääkään. My Little Pony oli niin sitkeä vitsaus, että aikojen saatossa siitä kasvoi tietynlainen hävettävä stigma ja kirosana: yhteen aikaan aina kun joku nuori halusi vähätellä ja nöyryyttää muita, vedettiin ässänä hihasta ensimmäisenä My Little Ponyn kaltainen pikkulasten lelusarja, jota kukaan vauvaa vanhempi ei tuolloin iljennyt tunnustaa ikinä tunteneensakaan – toisin kuin ehkä nykyään.

Kysymys: "Mutta miten ihmeessä sinä tiedät niin paljon My Little Ponysta?"

Vastaus: "Pikku ponit näytettiin 90-luvun alussa suomalaisessa televisiossa, tuohon aikaan aikuiset tavallisesti laittoivat lapsensa katsomaan pirunsilmästä tai videokasetilta jotain harmittomaksi kokemaansa voidakseen itse keskittyä tärkeämpiin asioihin. Käytännössä jokainen aikansa lapsi siis joutui katsomaan tuon kyseisen oheistuotemainoksen alusta loppuun monta kertaa – etenkin jos perheessä sattui olemaan tyttöjä."


Arvio: 1/5


MY LITTLE PONY 'N' FRIENDS, MY LITTLE PONY TALES, 1986-1992 USA, Japani
Ohjaus: Bill Knoll, Bob Bemiller, Bob Kirk, Bob Matz, Bob Treat, Brad Case, Chuck Downs, Gerry Chiniquy, Joan Case, Joe Morrison, John Freeman, Karen Peterson, Lillian Evans, Margaret Nichols, Milton Gray, Neal Warner, Norm McCabe, Rudy Cataldi, Spencer Peel, Stan Phillips, Tom Ray, Warren Batchelder
Käsikirjoitus: Bonnie Zacherle, Carla Conway, David Wise, Michael Reaves
Näyttelijät: Charlie Adler, Ginny McSwain, Keri Houlihan, Michael Bell, Nancy Cartwright, Scott Menville, Sherry Lynn, Susan Blu, Tress MacNeille