Long Story Short: 1. tuotantokausi (2025)

Aika. Jo pidemmän aikaa olen saanut kuulla ihmisten valittavan länsimaisen populaarikulttuurin ikääntymisestä, kuin vähäisimmätkin luovuuden aihiot olisi jo ammoin vuodatettu kuiviin, eikä uutta kannattaisikaan koettaa maailmaan enää luoda. Liika nostalgia tuottaa vatsanpuruja. Aikamme ahdistuneen kulttuurin perusongelma ei mielestäni olekaan tarjonnan tai luovuuden puute, vaan tuotteiden ja tiedon saatavuus: suoratoistopalveluiden hallitsemassa maailmassa harvemmin enää törmää sattumalta mielenkiintoisiin uutuuksiin, vaan kaikesta on tiedettävä etukäteen. Tästä syystä Long Story Shortin kaltaiset mielenkiintoiset originaalit tuttavuudet eivät tapaakaan hevin menestyä, eikä Netflix suotta viitsinyt nimettömän uutuussarjansa markkinointiinkaan siksi panostaa. Aika velikultia.

Oletan, että olet joskus kuullut puhuttavan BoJack Horsemanista? Kyseisen sarjan luonut Raphael Bob-Waksberg vaikuttaa myös Long Story Shortin taustalla. Netflixin oman onnensa nojaan jättämän sarjan fokus on Waksbergille ominaisen lakonisessa sitcomissa: aikuisempaan makuun kirjoitetun Long Story Shortin keskiössä on viisihenkisen juutalaisen Schwooperin perheen elämä pienessä paikallisyhdyskunnassa. BoJackin sekä Long Story Shortin erityisen miellyttävänä piirteenä aikuisille suunnattu ikäraja viittaa kerrankin nimenomaan aikuisempaan sisältöön ja muotoon, eikä vain heppoiseen sikailuhuumoriin mallia Seth Rogen. BoJackinsa tuntevat tunnistanevatkin tekijöille tutun rutikuivan käsikirjoituksen sekä realistisen dialogin. Long Story Shortia bingettäessä ei tule kertaakaan kelloon vilkuiltua.

Netflixin uutuus ei kuitenkaan ole uusi BoJack Horseman, vaan sarjan luovat taustavoimat ovat vuosien varrella jatkokehitelleet tehokeinojaan – mielestäni parempaan päin. Long Story Short jatkaa edeltäjänsä lapsekkaan simppelillä visuaalisella linjalla, mutta tällä kertaa lopputulos on vähän kuin yhdistelmä Eric Goldbergiä, ysärivuosien MTV:tä sekä UPA:n rajoitettua animaatiota hyödyntäneitä lyhäreitä – jälki on samanaikaisesti sekä modernia että vanhanaikaista. Tarinankerronnallisena koukkuna tekijät hyödyntävät epälineaarista kerrontaa ja ”mystery boxeja”, eli jaksojen välillä ja sisällä loikitaan aikatasosta toiseen, esitellen samalla uusia kysymyksiä sekä tarjoten vanhoihin vastauksia.

Olen jo tainnut tämän todeta aiemminkin, kuinka en lukeudu BoJack Horsemanin ihailijoihin. Long Story Shortin kohdalla taas aiempaan tehdyt hienoiset kohennukset ja korjaukset osuivat mielestäni täsmälleen oikeisiin saumoihin, ja Waksbergin huolella hiottu uutuussarja onkin erittäin mielenkiintoinen ja koukuttava katselukokemus. Juutalaisista ja juutalaisuudesta en tiedä tuon taivaallista, eikä Waksberg moista katsojalta edellytäkään: tietty arkinen kohellus ja jaettu ihmisyys yhdistävät uskonrajojenkin yli. Long Story Short lukeutuukin vuoden jännittävimpiin animaatiouutuuksiin, ja toivoisinkin vilpittömästi useamman aikuisille suunnatun piirretyn seuraavan BoJack Horsemanin luojan osoittamaa esimerkkiä. Aika voi olla vihollinen toisille, mutta aika voi myös kypsyttää henkisesti. Koomikoille: kypsykää.


Arvio: 4.5/5


LONG STORY SHORT: SEASON 1, 2025 USA
Ohjaus: Katie Rice, Jack Shih, Aaron Brewer, Katie Aldworth, Ben Bjelajac
Käsikirjoitus: Laura Donney, Keyonna Taylor, Elijah Aron, Kelly Galuska, Raphael Bob-Waksberg
Näyttelijät: Ben Feldman, Abbi Jacobson, Nicole Byer, Max Greenfield

Nobody (2021)

Mitäpä rakastava perheenisä ei tekisi silkohapsiensa puolesta? Rakkauden voimalla turpaan voisi leipoa vaikka terroristeja ja vauvan ensimmäisen hymyn inspiroimana heittää ukkoa lasista läpi junakiskoille lähestyvän rautahevon ruuaksi. Joskus hyvänkin paimenen on suojeltava lampaitaan susilta – siinäpä tyypillinen juoni mille tahansa toimintaleffalle. Breaking Badistä tuttu Bob Odenkirk on kuitenkin isukkina Arskaa, Sylttyä ja muita älykkäämpi järjestämällä perheensä turvaan turpasaunalta. Hyvänä tyyppinä miekkonen pesee ja pyyhkiikin vain tosi pahoja hehtaarileukoja ja useimmiten itsepuolustus mielessään eikä silkasta väkivallan ilosta, mutta kuitenkin rakkaudesta lajiin. Kurinpalautuksesta rivimiehille seuraa letkuruokinta ja käynti hammaslääkärissä, liituraitamiehille hautajaiset. Kyllä isä osaa.

Mutta miksi Nobodyksi esittäytyvä herrasmies istuu elokuvan alussa poliisikuulusteluissa? Kysyn muutenkin kuin uteliaisuudesta. Asettamalla toimintajännärin päähenkilö kertomaan juoni takaumana paljastetaan jo kättelyssä tämän selviävän roistojen kuvioista hengissä. Konnat itse saavat tuulilasiin niin että tuntuu ja tuhisee: vauhtiin päästessään rakastava perheenisä improvisoi lähes mistä tahansa käteensä osuvasta tappavan aseen. Toimintaspesialisti David Leitchin tuottamana elokuvana Nobodyn fyysinen toiminta onkin suunniteltu tarkoituksella mahdollisimman maanläheiseksi ja arkipäiväiseksi. Leitchille ominaiseen tapaan pienimmissäkin nyrkkitappeluissa irtain omaisuus murjoutuu säpäleiksi nilkkien purukaluston mukana. Osansa ruhjeista saa toki päähenkilökin.

Leipoessaan lähimmäisenrakkautta nilkkien kitusiin isä meidän tuleekin vahingossa rakastaneeksi venäläisen mafioson veljen ajasta ikuisuuteen. Osana eskaloituvaa mafiasotaa Butchina tunnettu päähenkilö alkaa vähitellen paljastaa yllättäviä yksityiskohtia menneisyydestään: hampaisiin asti aseistettuja gangstereita huvikseen nyrkeillään nitistävä miekkonen ei aina ollut nurmikonleikkuuta ja marjojenpoimintaa harrastava setä pitkäsääri vaan kovaksi keitetty toimintamies. Kuka olisi uskonut? Sankarimme onneksi myös tämän vanhainkodissa asustavalla isällä on takanaan ura kovana äksönjätkänä. Christopher Lloydin näkeminen piristikin Nobodyn tunnelmaa kummasti, vähän kuin tapaisi pitkästä aikaa Doc Brownin, Judge Doomin tai Rasputinin. 

Myönnettäköön nyt kuitenkin, ettei Nobodyn käsikirjoitus sentään omaperäisyydellään häikäise. Vastaavia gangsterijahteja on nähty vuosien varrella kolmetoista tusinassa, eikä Steven Seagalin varhaisvuosien klassikoita nähneille Odenkirkin esittämän perheenisän väkivaltaisuudessakaan ole shokkimateriaalin vikaa. Nobodyssä onkin juuri ja juuri juonta kantamaan elokuvaa hauskasta toimintakohtauksesta toiseen sekä pitämään sympatiat sankarin ja tämän ystävien puolella. Samojen tekijöiden Atomic Blondeen verrattuna musiikkivalinnatkin ovat tällä kertaa vähemmän häiritseviä, ja synkän väkivaltaelokuvan yhdistäminen iloisiin klassikkolauluihin sai ironisuudessaan suupielet venymään toistuvasti korvasta toiseen. Keventävää huumoria Nobody mielestäni tarvitsikin selkäsaunansa vastapainoksi.

Muuan viisas mies tiivisti aikoinaan osuvasti mielipiteensä Nobodysta verratessaan katselukokemustaan pikaruuan syömiseen. Yhdyn mielipiteeseen. Kyllä sitä aikuinen mieskin voi kuulkaas joskus vaihtaa vapaalle ja nauttia kunnon rasvaisesta roskasta. Uutta Kurosawaa tai Kubrickia haikailevan on turha Nobodyyn koskea – Arskan, Syltyn, Seagalin ja muiden genreklassikoidenkin kanssa on vähän niin ja näin. Jos taas kaipaat iltaasi rehellistä väkivaltaviihdettä tai olet muuten vain aina fantasioinut venäläisiin mafiosoihin suunnatusta pidäkkeettömästä väkivallasta, osaat varmasti iloita myös Nobodyn nimellä kulkevasta aikuisten miesten perheleffasta. Harva asia piristääkään vanhan tervaskannon päivää niin kuin vauvan nauru ja nyrkki roiston leukaperissä. Rakastakaa vihamiehiänne – niin että tuntuu.


Arvio: 3.5/5


NOBODY, 2021 USA
Ohjaus: Ilja Naishuller
Käsikirjoitus: Derek Kolstad
Näyttelijät: Bob Odenkirk, Christopher Lloyd, Aleksei Serebrjakov

Kuuhun ja takaisin (2020)

Kuolema pukee häntä, minua ei. Kuolemattomuus teki temput myös kiinalaisista kansantarinoista tutulle prinsessalle, joka taikalitkun juotuaan muuttui jumalattareksi ja lensi kuuhun hallitsemaan jumalallista valtakuntaansa. Tai näin mummot tarinoivat. Toiset kaskut kertovat lentävän tuolin rakentaneesta kiinalaisesta eunukista. Pääsikö miesparka ikinä prinsessan valtakuntaan asti, on herättänyt keskustelua aina meidän päiviimme asti. Eunukin avaruusrakettia on kokeiltu myös käytännössä, ja viimeisimmän tieteellisen tutkimuksen perusteella miekkonen todennäköisemmin räjähti kappaleiksi kuin saavutti unelmiensa satumaan kaunottaren vilpittömän rakkauden. Kunnianhimosta ja kekseliäisyydestä eunukille pisteet kotiin.

Disneyltä omille teilleen lähteneen Glen Keanen ohjaamassa kiinalais-amerikkalaisessa animaatiossa kuolemattoman prinsessan traaginen rakkaustarina rinnastetaan äitinsä kuolemaa surevan tytön kohtaloon. Alussa tyttö ja poika matkaavat kuuhun tapaamaan myyttien kaunotarta. Vinkeänä ratkaisuna jumalattareksi kohonnut matami onkin kaikkea muuta kuin nöyrä ja vaatimaton hahmo: jo alussa prinsessa esitellään itseriittoisen tyhjiä spektaakkeleja harrastavana diivailevana pop-tähtenä. Kuujumalattaren sydän on särkynyt, sillä lentäessään jumalten maailmaan tämä tulikin jättäneeksi taakseen ainoan tosirakkautensa. Saadakseen omansa takaisin ylimielinen kuolematon tarvitsee luoksensa saapuneiden lasten apua.

 

Onneksi Kuuhun ja takaisin ei ole tarinana likimainkaan niin synkkä, kuin mitä saatoin tahattomasti antaa ymmärtää. Keanen käsissä yksinkertainen seikkailu onkin käännetty tarkoituksellisen vanhoilliseen Disney-muottiin pakollisine söpöine eläimineen, koomisine sidekickeineen ja lauluineen päivineen. Kuuhun ja takaisin onkin ytimeltään musikaali, ja elokuvan laulut vaihtelevat haikeammasta balladista aina 2020-luvun syntikkapoppiin. Uskokaa tai älkää: tällä kertaa jopa pidin elokuvan musiikaalikohtauksista – ainakin enimmäkseen. Kuujumalattaren esittelevä pop-veisu erityisesti on tarttuvuudessaan täydellinen sisäänheittotuote, kotvan myöhemmin kuultavan pingislaulun häiritsevää räkimisiä taas olisi voinut jättää vähemmälle.

Sävykäs audiovisuaalinen toteutus onkin Keanen elokuvan valttikortti ja vahvuus: muutamista tyhjistä taustoista ja yliyksinkertaistetuista designeista houlimatta teoksen iloinen värikylläisyys ja erityisesti kuujumalattaren tyylikäs asu saivat silmäni laulamaan kiitosvirttä. Pääosin nätisti kerrottu tarina itsessään ei juuri ulkoisista puitteistaan jälkeen jää, vaikkakin keskivaiheilla tuleva pieni seikkailu on unohdettava kuin lasillinen lämmintä piimää. Ylimääräinen sankarin matka McGuffin-jahteineen tuntuu panoksettomalta ja turhalta muuten kuin välineenä edetä kohtauksesta toiseen ja esitellä lisää värikkäitä sivuhahmoja. Hilpeitä sivukillukkeita Keanen ohjaustyössä riittääkin useammankin pramean Disney-leffan edestä – eli suomeksi sanottuna viittä vaille liikaakin.

 

Kirjaviin odotuksiini nähden Kuuhun ja takaisin onkin varsin maittava tekele. Jos Glen Keane jotain todistaa, niin ainakin etteivät vanhan hyvän ajan Disney-leffat suotta kierrättäneet täydellisyyteen hiomaansa mallia. Kaikkia todennäköisyyden lakeja uhmaten Kuuhun ja takaisin löysikin ystävänsä ja keräsi komeita palkintoehdokkuuksiakin. Väheksymättä Keanen osaamista ohjaajana, minun on kuitenkin myönnettävä, kuinka olisin sittenkin ollut kiinnostuneempi näkemään kokonaisen tukun legendaarisia kohtauksia urallaan luoneen Keanen leipätyössään piirustus- ja maalausvälineiden varressa. Mestarin työ Disneyn parissa on iskenyt niin väkevän polttomerkin sieluuni, etten kykene kuvittelemaankaan miestä tietokoneen ääressä. Glen Keane jos kuka todella on kuolematon. Vain parhaat ovat.


Arvio: 3/5


OVER THE MOON, 2020 USA, Kiina
Ohjaus: Glen Keane, John Kahrs
Käsikirjoitus: Audrey Wells, Alice Wu, Jennifer Yee McDewitt
Näyttelijät: Glen Keane, Brycen Hall, Ruthie Ann Miles

Tappava totuus (1981)

Amerikan Yhdysvaltojen alamäki on aiheena kuin Metallican kaupallistuminen: jokaisella on selkeä mielipiteensä ilmiön todenperäisyydestä, mutta kukaan ei osaa kertoa yksiselitteisesti, milloin, miten tai mistä onnettomuus saikaan alkunsa. Yhtä hyvin Amerikan historia vallankumouksesta nykypäivään voisikin olla yhtä suurta luisua kohti eskatologisten kristittyjen antaumuksella vartomaa tuomiopäivää ja herramme Jeesuksen paluuta keskuuteemme. Merkkinä moraalisesta rappiosta uskovat pitivät tabuja rikkovan metallimusiikin turmiollisen sanoman leviämistä nuorison keskuudessa etenkin 80-luvun alkuvuosina. Fanaattisimmat hevimiehet taas näkivät Metallican väitetyssä kaupallistumisessa todisteen metallimusiikin itsensäkin rappiosta.

Tappava totuus tarjoaa debatoitavaa sekä ajatuksen aihetta Amerikan Yhdysvaltojen lähestyvästä sekasorrosta ja tuhosta: mondo-elokuvana ja eksploitaationa leffan kestosta suuri osa meneekin ruumishuoneella sekä männävuosien kuuluisia rikostapauksia koskevaa arkistomateriaalia tarkastellessa. Internetin rikos- ja sarjamurhaajadokumentteja katsoneet todennäköisesti tunnistavatkin uutiskuvista editointihetkellä puhuttaneen Ted Bundyn, John Wayne Gacyn sekä muutaman muun ”alan miehen”. Gacy kidutti ja murhasi kymmeniä nuoria miehiä ja hautasi näiden ruumiit talonsa alle, Ted Bundy taas heteromiehenä saalisti naisväkeä. Amerikassa sarjamurhaajat tuskin olivat tuore ilmiö tuolloinkaan, mutta massamedia toi väkivallan ennenäkemättömällä tavalla ihmisten koteihin.

Mielestäni tekijöillä olikin eväät erityisen mielenkiintoiseen ja puhuttelevaan dokumenttiin, mutta tilaisuus vesitettiin liialla shokkikuvastolla. Media ja väkivalta esimerkiksi olisi itsessään ollut jännittävä aihe minkä lajin elokuvalle tahansa, samoin yritys selvittää yleisen turvattomuuden syitä – Tappavalla totuudella olisi tällöin voinut olla yhteiskunnallistakin arvoa. Vaihtoehtoisesti tekijät olisivat voineet keskittyä perinteisen tutkielman tapaan tiettyyn rikolliseen tai rikostyyppiin ja lähteä tarkastelemaan yleisellä tasolla valitsemansa aiheen taustoja. Ilman punaista lankaa tai asiallista argumentaatiota Tappavasta totuudesta onkin nykyisin iloa lähinnä lohduttomana ajankuvana. Laadukkaille rikosdokkareille altistumattomat saattavat saada kylmiä väreitä ja jännityserektioita elokuvan aidosta väkivallasta ja kuolemasta.

Oikeammin sanottuna Tappavan totuuden perimmäinen ongelma eksploitaationa on aikojen ja tapojen muuttuminen. Kasarivuosina true crime ei vielä ollut yleistä kansanhuvia, eikä internetiä edeltävällä ajalla ollut nykyisenkaltaista saumaa päästä käsiksi aitoon kuvamateriaaliin riko- ja onnettomuuspaikoilta. Irtopäitä? Irtoraajoja? Irtopeniksiä? Kaikkea löytyy parilla kuvahaulla, surullista kyllä. Sarjamurhaajien ja kuuluisien väkivaltarikollisten edesottamuksilla yksityiskohtaisesti herkuttelevat dokumentit keräävät järjestään miljoonapäisen yleisön – jopa Ronald Reaganin salamurhaajalla on oma Youtube-kanavansa. Tappava totuus saattoi siis hyssyttelyvuosina olla kutkuttava kurkistus kielletyn hedelmän lumoihin, mutta nykyisin kasarivuosien kauhistuskin on latistunut silkaksi lastenviihteeksi.

Miksi? Miksi Amerikka on tuhon oma? Mikä tauti Amerikkaa vaivaa? Metallimusiikki ei tärvellyt nuorison mielenterveyttä, väkivaltaviihde ei raaistanutkaan yleisöään villieläimen tasolle, eivätkä synnilliset roolipelitkään ajaneet kansaa Saatanan helmoihin ja noituuteen, kuten yhteen aikaan yleisesti pelättiin. Herramme Jeesuskaan ei palannut keskuuteemme, eikä historia loppunutkaan 90-luvun alussa. Amerikkalaisen yhteisöllisyyden murtuminen, sekä akustisen kitaran ilmestyminen Metallican repertuaariin sen sijaan ovat tosiasioita. Black Albumin jättimäinen menestys johti thrash metalin tuhoon, ja uudistuneen metallimusiikin nousuun vanhan tuhkista. Tappava totuus olisi voinut olla kiehtova nuotiotarina Amerikan ajattomasta alennustilasta. Mieluummin kuuntelen vanhaa Metallicaa.


Arvio: 2/5


THE KILLING OF AMERICA, 1981 USA, Japani
Ohjaus: Sheldon Renan
Käsikirjoitus: Leonard Schrader, Cheiko Schrader

Minne tuuli kuljettaa (1986)

Pessimismi oli muotia optimistisella 80-luvullakin; polarisaatio ylsi maailmanpolitiikasta ihmisten koteihinkin. Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin lupaus vapaammasta maailmasta otettiin keskiluokkaisten äänestäjien keskuudessa pitkään jatkuneen epävarmuuden ja linjattomuuden jälkeen ilolla vastaan, ja liberalisoidut markkinat täyttyivätkin nopeasti toinen toistaan iloisemmista ja värikkäämmistä kulutustuotteista. Vauhtikaksikon vapauden hinta oli vähänkin yhteisöllisyyden tuhoutuminen erityisesti työväen keskuudessa. Uusjuurettomuuden mukana virisi epäluottamus järjestelmää ja teknologiaa kohtaan sekä pelko ydinsodan eskaloitumisesta idän ja lännen välillä. Minne tuuli kuljettaa onkin tarina sivilisaation ja ihmisen tuhosta, pessimismin riemuvoitosta.

 

Jim ja Hilda ovat vanha aviopari Englannin Sussexissa. Eläkeläisten elintaso ei tuohonkaan aikaan ollut kaksinen, mutta pariskunta ottaa olosuhteistaan irti minkä kykenevät. Uutiset kertovat suurvaltojen viilenevistä väleistä: uusi suursota voi olla vain päivien päässä. Nostalgisesti nuoruusvuosiensa sotavuosiin haikaileva Jim suhtautuu tilanteeseen rauhallisesti ja rakentaa taloonsa hallituksen ohjeiden mukaisen lautasuojan ydinaseen varalta. Kuin ihmeen kaupalla hutera rakennelma kestääkin osuman paineaaltoineen. Kaupungin redusoiduttua aavemaiseksi rauniokasaksi, sekä laskeuman sataessa ihmisten niskaan, Jim ja Hilda yrittävät ylläpitää normaalia huoletonta elämäänsä säteilysairauksien hiljalleen järsiessä näitä hengiltä.

 

Raymond Briggsin painajaismainen tarina maailmanlopusta ei ole ainoa laatuaan edes brittimediassa: paria vuotta aiemmin julkaistu, ydinsodan jälkilöylyjä äärimmäisen realistiseen sävyyn kuvaava Threads muistetaan yhä yhtenä kaikkien aikojen traumatisoivimmista televisioelokuvista. Ymmärtääkseni Briggsin alkuperäisessä sarjakuvassakin pariskunta poistuu kotoaan ja yleisölle paljastatetaan yksityiskohtaisemmin elämää post-apokalyptiseksi joutomaaksi tuhoutuneen Ison-Britannian raunioissa. Suurta seikkailua tai räiskyvää draaman kaarta ei Briggsin kauhuvisiolla ole, vaan vanhan pariskunnan tarina onkin selviytymistä vankeina kotinsa seinien sisällä. Neuvostoliittolaisesta vastineesta Threadsille ja Briggsin teokselle voisi käydä lohduttoman raskasmielinen Kuolleen miehen kirjeet.

Toisinaan viljellyt vertailut Tulikärpästen hautaan ovat tunnelmaa ja sotateemaa lukuun ottamatta mielettömiä. Tulikärpästen hauta on tarina nuoren pojan ylpeydestä ja syyllisyydestä siskonsa kuolemaan, Minne tuuli kuljettaa taas brittihallinnon toimintaa kritisoiva synkkätunnelmainen draama. Briggsin teos sisältääkin mustaa huumoria ja viittauksia oikean elämän ilmiöihinkin: vanhan pariskunnan suojakseen rakentama naurettava lautakasa esimerkiksi on virallisten ohjeiden mukainen – virkaloisten ja poliitikkojen edesvastuuttomuuden sekä epäpätevyyden tuntien en ihmettelisi lopun perunasäkkiviittauksen todenperäisyyttäkään. Viranomaiset eivät välttämättä aina ehdi tai kykene pelastamaan kansalaisia ajoissa, joten veronmaksajain on viisainta ja yhteisen hyvän nimissä säkittää itse ruumiinsakin. Keep calm and carry on. Muistinko mainita Briggsin tarinan piirrettyä ja stop motionia yhdistelevän persoonallisen animaation? Ei Japanissa tällaisia elokuvia tehdäkään. 

Monikohan tarttui Briggsin teokseen luullen sarjakuvaa Lumiukon kaltaiseksi lastensaduksi? Voi vain kuvitella yleisön kauhun ja tyrmistyksen sivuja selaillessaan. Minne tuuli kuljettaa oli kuitenkin jättimenestys: aiheesta onkin sarjakuvan ja animaation ohella tuotettu radiokuunnelma ja teatteriversiokin. Selvästi Briggsin sysi synkkä ja alakuloinen sotadraama osui naulan kantaan. Elokuvan menekkiä todennäköisesti paransi entisestään David Bowien, Roger Watersin ja Phil Collinsin veroisista huippunimistä koostuva rosteri, vaikka näiden säveltämä musiikki muuten raskassoutuisesta teoksesta liiaksi erottuukin. Kasariyleisön onneksi optimismi voitti lyhyellä tähtäimellä, eikä maailma tuhoutunutkaan ydinsodassa liekeissä. Pessimistien riemuksi poliittisen järjestelmän lietsomat sosiaaliset ongelmat sen sijaan jäivät pysyviksi. Nyky-yleisölle kasari oli paratiisi. 


Arvio: 4/5


WHEN THE WIND BLOWS, 1986 Iso-Britannia
Ohjaus: Jimmy T. Murakami
Käsikirjoitus: Raymond Briggs
Näyttelijät: Peggy Ashcroft, John Mills

Ruohometsän kansa (1978)

 

Eivätkö ennakkoluulot olekin toisinaan eri-inhoja? Sanaseppo Richard Adamsin suullisesti kertomista tarinoista koottu Ruohometsän kansa löysi vaivoin halukasta kustantajaa julkaisemaan englantilaisen epäortodoksista fantasiatarinaa. Adamsin itsensäkin yllätykseksi tämän kanitarinat revittiin käsistä, ja uusia painoksiakin otettiin kuin liukuhihnalta. Satuja lapsille kertoilevasta isoisästä tuli hetkessä jättimäinen sensaatio kaunokirjallisessa maailmassa. Englannin nummilla elävistä kaniineista kertova fantasiaromaani kohtaa silti yhä valtavasti panettelua ja naureskelua sivistymättömien kansankerrosten keskuudessa: kuinka pörröisistä elukoista kertova satukirja voisikaan olla merkittävä tai kiinnostava taideteos?

 

 Ruohometsän kansan maailmassa villikaniineillakin on omat klaaninsa ja kulttuurinsa. Kanien luomismyytti kertoo alkujänis El-ahrairahista, jonka kansa aikojen alussa sikisi kuin rikkaruoho ja levittäytyi kaikkialle luomakuntaan pistäen poskeensa tielleen osuneen vihreän. Muiden eläinten valitettua Suurelle Frithille tämä päätti ratkaista ongelman antamalla muille olennoille kyvyn ja halun pistää kaniineja poskeensa. Myöhemmin Suuri Frith kuitenkin heltyi prinssi El-ahrairahin nöyryydestä ja lahjoitti tämän kansalle nopeutta ja oveluutta selviytyä petoeläinten kynsistä. Maailma saattaa olla kaniineille vihamielinen, ja jäädessään kiinni näitä odottaa varma kuolema. Suuren Frithin sanoin: ennen kuolemaa on kaniini ensin saatava kiinni.

Onpas söpöä. Hetkinen, kuolema? Kyllä. Mikäli et ennen asiasta ollut tietoinen, löytyy Ruohometsän kansasta myös paljon vakavampaa draamaa ja jopa väkivaltaa. Tarinan alussa kaniinit kuulevat ennustuksen lähestyvästä tuhosta, ja näiden klaanin on muutettava turvallisemmille nummille. Paikka villikanien paratiisissa on kuitenkin ansaittava kärsimyksen ja koettelemusten kautta: tässä tapauksessa seikkailuun mahtuu siis kohtaamisia ihmisten, petoeläinten sekä vihamielisten klaanien kanssa. Martin Rosen ei arastele näyttämästä väkivaltaa, verta tai *gulp* kuolemaakaan. Vaikka aiheesta ei tarinan vaiheissa erikseen yksittäisiä viittauksiä syvällisemmin kertoillakan, on usko kuolemanjälkeiseen elämään niin ikään osa kaniinien uskontoa.

Ivallisesti ”kanikirjaksi” tietyissä piireissä ristitty Ruohometsän kansa on erittäin persoonallinen ja kunnianhimoinen romaani. Käännös elokuvaksi on samalla tarkoittanut leikkauksia sieltä ja täältä: muistikuvani mukaan alkuperäisteoksessa kertoiltiin enemmänkin mytologisia tarinoita muinaisen vemmelsäären urotöistä, ja elokuvassakin nähtävässä epilogissa myyttien maailma yhdistyi todellisuuden kanssa yhden kaniineista siirtyessä nukkuessaan rauhallisesti myyttisemmille nummimaille. Elokuvaversio onkin karuine animaatioineen huomattavasti kirjaa kolkkotunnelmaisempi ja kylmempi, muttei välttämättä tarinana alkuperäistä heikompi; luontevat brittinäyttelijät ja legendaarinen John Hurt pääosassa herättävät leikellynkin tarinan henkiin.

Kynnys Martin Rosenin elokuvasta nauttimiselle onkin mielestäni suhtautumisessa teoksen visuaaliseen tyyliin. Henkilökohtaisesti rakastan Ruohometsän kansan kaltaista sopivan nuhjuista käsityötä: oikein käytettyinä ruma ulkoasu ja kolho tunnelma korostavat samalla myös tarinan kauniimpia ja optimistisempia puolia, kuten näyttäviä maalauksellisia maisemia sekä rohkeuden ja ystävyyden kaltaisia perusteemoja. Sekä Adams että Rosen hioivat edelleen korkeakontrastista tyyliään paria vuotta myöhemmin ilmestyneessä Ruttokoirissa: kahdesta versiosta Rosenin vähemmän siloteltu filmatisointi onkin lähempänä vanhan tarinaniskijän alkuperäistä näkemystä. Epäilijät saattaisivat yllättyä iloisesti – kuten Ruohometsän kansankin kohdalla.


Arvio: 4.5/5


WATERSHIP DOWN, 1978 Iso-Britannia
Ohjaus: Martin Rosen
Käsikirjoitus: Martin Rosen, Richard Adams
Näyttelijät: John Hurt, Richard Briers, Michael Graham Cox, Simon Cadell

Eläinten vallankumous (1954)

Kylmän sodan aikaan oli kesälläkin niin koleaa, että kansa joutui käyttämään karvalakkia juhannuksenakin. Mikäli aiheesta tehdään elokuvia tulevaisuudessa, en ihmettelisi vaikka vapaan ja suljetun maailman voimainmittelö moisessa muodossa esitettäisiinkin – onhan pimeällä keskiajallakin aina pimeää. George Orwellin Eläinten vallankumous on legendaarinen pala kylmän sodan ajan kaunokirjallista kulttuuria. Orwell muistelikin saaneensa inspiraation romaaniinsa tarkkailtuaan maatilan eläimiä työn touhussa ja tuumittuaan, mitä nämä tekisivätkään ymmärtäessään fyysisen ylivertaisuutensa isäntiinsä nähden. Näkijä itse sattui kuolemaan nuorena, jolloin tämän rahapulassa ollut leskivaimo päätyi myymään teoksen filmatisointioikeudet CIA:n rahoittajille.

Vuoden 1954 filmatisointi seuraakin suurimmaksi osaksi uskollisesti Orwellin alkuperäistekstiä. Alussa eläimet ajavat vanhan karjun inspiroimana maatilan juopon isännän tiehensä ja alkavat rakentaa uutta ja uljaampaa ”animalistista” maatilaa Lumipallon ja Napoleonin johdolla. Tarinan alussa Napoleon kaappaa joukon koiranpentuja, joista tämä myöhemmin kasvattaa itselleen uskollisia verikoiria, ja joiden avulla tämä lopulta ottaakin haltuunsa koko eläintilan. Vähitellen eläinten paratiisin ihanteet alkavat murentua ja olot koventua, kunnes alkuperäisistä laeista ei ole jäljellä ainuttakaan. Napoleonin ja vanhan juopon isännän välillä onkin lopussa eroa vain nimellisesti. Rahoittajan vaikutuksen huomaakin enintään Orwellin alkuperäistarinaan lisätystä lyhyestä epilogista. Lyhyt kesto onkin lisäyksen etu.

Eläinten vallankumous on toisin sanoen kertomus lokakuun vallankumouksesta sekä Stalinin Neuvostoliitosta. Pyhän lehmän ampuminen todennäköisesti suututtaa jotakuta, mutta olen aina pitänyt Eläinten vallankumouksessakin nähtävää Stalinin vertaamista Venäjän viimeisiin tsaareihin epämääräisenä ja perusteettomana. Todellisuudessa Stalin aiheutti hirmuhallitsijana enemmän tuhoa kuin yksikään toinen henkilö koko Venäjän historiassa. Alkuperäistarinassa Napoleon nähtiin lopussa veljeilemässä ihmistenkin kanssa, mikä oli suora viittaus Stalinin, natsien ja länsimaisten päättäjien keskinäisiin lehmänkauppoihin sotavuosina ja niiden jälkeen. Rahakirstun vartijan toivomuksesta moiset yksityiskohdat pidettiin elokuvasta visusti poissa.

Kuinka Eläinten vallankumous siis sijoittuu brittiläisen animaation suureen kaanoniin? Saarivaltakunnassa oli vanhastaan tuotettu lukuisia lyhyitä kokeiluja jo varhaisen mykkäelokuvan vuosina. Kokopitkä Eläinten vallankumous oli kuitenkin kunnianhimoltaan täysin omaa luokkaansa: amerikkalaiset standardit täyttävä elokuva asetti riman uusiin korkeuksiin ja inspiroi lukuisia kansainvälisen tason produktioita tulevina vuosikymmeninä. Orwellin melankoliasta propagandatarkoituksessa paisuteltu dramaattisuus ja uhkaavuus jättivät maan elokuvateollisuuteen niin voimakkaan jälkensä, että kaikuja Orwellin teoksen filmatisoinnin ahdistavasta ambienssista voi aistia vielä Ruohometsän kansassa ja Ruttokoirissakin. Erityisesti hevosen kuolema on voimakkaimpia kohtauksia animaation historiassa.

Propagandaa eli ei, mielestäni Eläinten vallankumous on yksi kaikkien aikojen animaatioista. Orwellin alkuperäisteksti sellaisenaankin riittäisi nostamaan pintaan suuria tunteita ja ajatuksia. Pakkaslukemille laskeneen kylmän sodan vuoksi äärimmäisyyksiin viety tunnelma rutistaa Eläinten vallankumouksesta irti vielä parit ylimääräiset mehut, ja pienine muutoksineenkin CIA:n rahoittama näkemys nostattaa ihon kananlihalle. Kertoman mukaan Eläinten vallankumousta näytettiinkin pitkään saarivaltakunnan kouluissa silkohapsien pelottelemiseksi vanhan hyvän ajan tyyliin, vaikkei elokuva suoranaisesti sosialismia aatteena kritisoikaan. Onneksi kylmän sodan vuosinakin oli sentään lämpimiäkin kesiä. Kuka haluaisikaan pitää karvalakkia päässään ympäri vuoden?


Arvio: 5/5


ANIMAL FARM, 1954 Iso-Britannia
Ohjaus: John Halas, Joy Batchelor
Käsikirjoitus: George Orwell, Philip Stapp, Lothar Wolff, Borden Mace, John Halas, Joy Batchelor
Näyttelijät: Gordon Heath, Maurice Denham

Toivomuslohikäärme (2021)

Grillatut vaahtokarkit maistuvat mielenkiintoiselta. Kuvittele makkara, mutta makeana ja vähän juoksevampana, saat grillatun vaahtokarkin. Jonkun Appelhansin ohjaama Toivomuslohikäärme näyttää, maistuu ja kuulostaakin grillatulta vaahtokarkilta. Mehevän karamellin tavoin elokuvan värimaailmakin on iloisen värikäs ja muodoiltaan feminiinisen pyöreä, suorastaan söötti. Elokuvan hahmot taas näyttävät muovisuudessaan kuin käveleviltä ilmapalloilta kumisilla raajoilla. Toivomuslohikäärmeen aikaan Netflix olikin vitsikkäässä maineessa heittämällä väitetysti rahaa jokaiseen eteensä tulleeseen projektiin; läheskään kaikki sijoitukset eivät poikineet siedettävää lopputulosta. Appelhansin hattarakin meni toisesta korvasta sisään, tulisipa pian uloskin.

Oletkos kuullut sanallakaan puhuttavan Disneyn Aladdinista? Sitten olet nähnyt myös Toivomuslohikäärmeen. Appelhansin namunen kertoo tarinan epävarmasta ja heikosta Dinistä, jonka haltuun tipahtaa kolme toivomusta antava taikalohikäärme. Toisin kuin Vesku Loirin äänellä improvisoiva henki, Appelhansin toivomuslohikäärme onkin kyyninen ja haluaa päästä herrastaan eroon niin sukkelaan kuin suinkin. Kierolla viiksekkäällä on takanaan jo yhdeksän herraa, ja kymmenennen jälkeen tämän olisi määrä päästä jumalten maailmaan. Dinin ei siis tarvitse erikseen vapauttaa lohikäärmettä tai säästellä toivomuksiaan. Kuis ollakaan lohikäärmeestä ovat kiinnostuneet myös pahat tyypit johtajineen. Mitä kierot ilkiöt siis hengeltä haluavat? Kultaa vain, ei muuta.

En nyt valehtele, kun totean tylsistyneeni puolikuoliaaksi Netflixin Toivomuslohikäärmettä katsoessani. Tarinassa ei ole minkäänlaista jännitystä tai panoksia, kaikki hahmot ovat umpitylsiä, eikä edes päähenkilön kungfu-taidoista löydetä ilon aihetta. Uskotteko jos sanon, että Jackie Chan tuotti Toivomuslohikäärmeen ja jopa näytteli mandariininkielisessä versiossa lohikäärmettä? Miksei elokuvasta siis tehty Jackie Chanin tavaramerkkityyliin vauhdikasta toimintakomediaa, jossa päähenkilö olisi päässyt näyttämään osaamistaan toinen toistaan kihelmöivimmissä kohtauksissa? Elokuvassa ei välttämättä olisi edes tarvinnut näyttää väkivaltaa, ainoastaan stuntteja, akrobatiaa ja slapstickiä. Menetetty potentiaali on tuskastuttavaa ajateltavaa.

Appelhansin aasialainen karkkipussi on mälsä elokuva. Hauskaa lohikäärmettä ja grillattuja vaahtokarkkeja lukuun ottamatta en löytänytkään Toivomuslohikäärmeestä mitään muistamisen arvoista. Pienellä vaivalla ja investoinnilla uskoisin kykeneväni kertomaan mielenkiintoisempia tarinoita vaikka sitten hattaran ja mässyjen voimalla ilman Netflixin rahoitustakin. Ensin rakentaisin pienen studion, jossa voisin kontrolloida valaistusta ja taustaesineitä, asettaisin kameran paikoilleen, ja räpsisin muutaman päivän tai viikon kuluessa pitkän sarjan valokuvia. Lopuksi editoisin kuvat yhteen, jolloin kasassa olisi veikeä omakustanteinen stop motion -lyhäri. Makoisa tuotokseni ei ehkä toimisi Toivomuslohikäärmeen veroisena viihdepläjäyksenä, mutta ainakin karkkielokuvani olisi tehty autenttisista aineista.


Arvio: 1.5/5


WISH DRAGON, 2021 USA, Kiina
Ohjaus: Chris Appelhans
Käsikirjoitus: Chris Appelhans
Näyttelijät: Jimmy Wong, John Cho, Constance Wu, Natasha Liu Bordizzo

Nimona (2023)

Voi pojat ja tytöt, kuulkaas! Muuaan vinkeään nettisarjakuvaan perustuva Nimona pyöri pitkään Blue Skyn piirustuspöydillä ennen Disneyn dominanssia ja projektin peruuttamista – ilkeät kielet ovat vihjanneet Hiiren olleen kauhuissaan uuden omistuksensa homostelusta ja queer-teemoista. Uuden isännän haltuun päätynyt Blue Skykin pantiin sittemmin lihoiksi, ja studion entiset työntekijät jalkautuivat kuka minnekin. Muisto Nimonasta kuitenkin eli sitkeästi, ja hylätyt suunnitelmat vaihtoivat omistajaa kuin piraattitavara Mustamäen torilla. Avaramielisyydestään tunnettu Netflix heltyi lopulta avamaan kukkaronnyörejään orvoksi jääneen elokuvaprojektin pelastamiseksi mieron tieltä. Nimona löysi näin uuden kodin, ja jokainen osapuoli oli ratkaisuun tyytyväinen.

Elokuvana Nimona on kuin filmatisointi kahdesta eri romaanista: Alussa tarinan päähenkilö lavastetaan murhaajaksi. Puolivälin paikkeilla tulevan käännekohdan jälkeen valokeilaan nouseekin draama elokuvan nimihahmon ympärillä. Nimona on metsässä asusteleva muotoaan muuttava otus, jota taikauskoiset ihmiset pitävät pahan ruumiillistumana. Pikkupirun ihmisystävä on rikolliseksi leimattu hyvä tyyppi, jonka kohtalona on oleva lävistää paholainen miekallaan. Tarinan tapahtumat sijoittuvat vänkään keskiaikafantasiaa ja digiä yhdistelevään postmoderniin epäsikiöuniversumiin. Uskottavuudesta ei Nimonan suhteen voikaan puhua, mutta animoidulta fantasialta moista tuskin kukaan odottaakaan. Playstation 2 -peliä muistuttava animaatio sopiikin erinomaisesti yhteen elokuvan dysfunktionaalisen juonen kanssa.

En vain pääse ajatuksesta, että Nimonan olisi pitänyt valita kahdesta tarinasta toinen ja säästää jompi kumpi vaikkapa jatko-osaan. Tyngäksi jäävä takaa-ajojuoni ei ehdi rakentaa suspensea tai mysteeriä, vaan tapahtumat käydään tiiviisti ja nopeasti läpi elokuvan jälkimmäisen puolikkaan polkaisemiseksi käyntiin. Tekijöiden olisi riittänyt katsoa Andrew Davisin Takaa-ajettu ja tarvittaessa vaikka plagioida teokseensa metodit sähäkän takaa-ajojännärin luomiseksi. Davisin elokuvalla on mittaa kaksi tuntia, eli melkein kolminkertaisesti Nimonan alkuun nähden, mutta Takaa-ajettua katsoessa aika tuntuu kuluvan puolet sukkelammin verrattuna Netflixin tuotokseen. Plagiaattina Nimona olisi ainakin voinut olla eheä ja loppuun asti jännittävä kokonaisuus. 

Mutta ah ja voih, veljet ja siskot! Nimonan Harrison Ford ja Tommy Lee Jones eivät edusta vain lain eri puolia, vaan nämä ovat lesboslaiseen tapaan parisuhteessakin. Hahmot nähdäänkin peräti kahdessa tai kolmessa kohtauksessa kaulailemassa sekä keskustelemassa, joten se siitä. Kauheaa – historiallista, mutta kauheaa. Fordin ja Jonesin vastineiden suhde ei tuo tarinaan merkittävää uutta sisältöä, eikä elokuvan tarina käsittele homoutta, vaivoin edes queeriä. Pikkulinnut lauloivat, että muotoaan muuttava otus on tietyissä piireissä mielletty metaforaksi sukupuoltaan vaihtavista ihmisistä. En usko kenenkään enää välittävän. Woke meni jo muodista. Oli jo aikakin.

En ole näkemääni tyytyväinen. Blue Sky on vaivoin kyennyt tuottamaan ainuttakaan laadukasta elokuvaa, eikä Nimona olisi valmistuessaankaan kääntänyt studion kurssia. Disneyn markkinointitempaukset tuntien epäilenkin väitettä projektin kaatumisesta päähenkilön homouteen liioitelluksi. Uskottavampana selityksenä Disneyn johto todennäköisesti mielsi nimettömään lähdemateriaaliin perustuvan, satoja miljoonia markkinointikuluineen nielevän animaation turhakkeeksi, ja ongelmiensa kanssa painivan Blue Skyn sulkiessa ovensa projekti olisi muutenkin lentänyt roskakoriin. Pallo putosi Disneyn käsistä, Netflix otti kopin, ja maailma sai taas vähäksi aikaa uutta ihmeteltävää. Mustamäen torilla tavataan.

Arvio: 2/5



NIMONA, 2023 USA, Iso-Britannia
Ohjaus: Nick Bruno, Troy Quane
Käsikirjoitus: Robert L. Baird, Lloyd Taylor, Pamela Ribon, Marc Haimes, Nick Bruno, Keith Bunin, Nate Stevenson
Näyttelijät: Chloe Moretz, Riz Ahmed, Eugene Lee Yang, Frances Conroy

The Peasants - Talonpoikia (2023)

Realismi tarkoittaa havaitun todellisuuden jäljentämistä. Vielä 1800-luvun lopulla realismi variaatioineen oli kaunokirjallista ja maalaustaiteellista kenttää hallitseva suuntaus. Kameran ilmestyminen kuvioihin ajoi taiteilijat etsimään inspiraatiota ihmismielen sisäisistä mikrouniversumeista ja syvyyspsykologian esittelemistä menetelmistä. Vincent van Goghin nerokkaan mielen tuottamat, väkevästi tyylitellyt teokset olivat edelläkävijöitä modernismin suuntauksen saralla. Aiheesta toissa vuonna tuotettu puolalainen Loving Vincent säväytti kertomalla nimitaiteilijan elämän viimeisistä päivistä soveltamalla tämän visioita aikamme uraauurtaviin öljyvärimaalauksen ja animaation tekniikoihin. Kunpa joku keksisi alkaa animoida Picassoakin.

Loving Vincentin ystäville tarjoillaan tälläkin kertaa aimo annos herkkua. Peasants – talonpojat perustuu Nobel-voittaja Władysław Reymontinsuomeksikin julkaistuun klassikkoromaaniin sekä taidesuuntauksena puolalaiseen klassiseen realismiin kameran lapsuusvuosilta. Nimensä mukaisesti vanhaan slaavilaiseen talonpoikaiseen ympäristöön sijoittuvan tarinan päähenkilö on nuori nainen, jonka olemus avaa kylän miesten keskinäiset haavat ja hajottaa kokonaisia sukuja ja perheitäkin. Vanhan tavan mukaan avioliitto on kirjaimellista kaupankäyntiä ja pitkälle taloudellinen kontrahti vanhempien välillä; kauneus ja hedelmällisyys ovat rikkaiden etuoikeuksia, idealisoitu romantiikka taas on köyhille.

Peasantsin tarinaa on toisinaan kritisoitu naisvihamieliseksikin, piestäänhän elokuvan päähenkilöä matkan varrella kuin vierasta sikaa – hahmon vaiheisiin mahtuu myös yksi raiskauskohtaus. Mielestäni kriitikot ovat kuitenkin unohtaneet teoksen ajallisen ja kulttuurillisen kontekstin, onhan alkuperäisromaanin kirjoittamisestakin nykyisin kulunut jo toista sataa vuotta, ja tarinan tapahtumatkin sijoittuvat vanhoilliseen kristilliseen kulttuuriin. Naisten ja lasten käyttäminen epäoikeudenmukaisuuden uhreinakin on vanhastaan hyödynnetty tehokeino kaunokirjallisuudessa ja elokuvakerronnassa. Kenji Mizoguchi, anyone? Näenkin vihapuheen sijaan Reymontin tarinan perinteisenä tragediana, jopa raamatullisena kertomuksena koettelemuksista ihmisten ja kuolleiden ihanteiden kynsissä.

Tarinan naiskuvaa olennaisempana ongelmana näen Peasantsissa itse konseptin toteutuksen: Elokuvan tekijät kuvasivat teoksensa ensin aidoilla näyttelijöillä ja maalasivat animaation valmiin mallin perusteella. Peasants ei sisällä mainittavaa tyylittelyä tai mielikuvitusta, vaan kuva toisensa perään tyytyy vain jäljentämään uskollisesti matolaatikolla taltioitua referenssielokuvaa. Miksi Peasantsin tekijät siis menivät suotta tuhlaamaan vuosia elämästään ja miljoonien eurojen edestä valuuttaa valmiin elokuvansa animointiin, kun nämä olisivat vain voineet julkaista näytellyn version sellaisenaan? Tästä nimenomaisesta syystä realistista animaatiota ei yleensä tuoteta, ainoastaan karikatyyrejä ja taideleffoja. Todellisuuden jäljentäminen on kameran, ei ihmiskäden työtä.

 

Arvio: 3/5



CHLOPI, 2023 Puola 
Ohjaus: DK Welchman, Hugh Welchman
Käsikirjoitus: DK Welchman, Hugh Welchman, Wladyslaw Stanislaw Reymont
Näyttelijät: Kamila Urzedowska, Mirosław Baka, Robert Gulaczyk

Mitchellin perhe ja koneiden kapina (2021)

Tekoälyavustaja. Kirjoittaessa varhaisella Microsoft Wordilla itse kukin joutui tekemään tuttavuutta Clippy-tekoälyavustajan kanssa. Clippy oli antropomorfinen paperiklipsi, joka ilmaantui vaivaamaan käyttäjää ja joka täytyi erikseen klikata pois silmistä häiritsemästä. Viime aikoina hahmo on ilmestynyt joukolla internet-yleisön tietoisuuteen kansan havahduttua huomaamaan, kuinka mitättömiä näiden murheet olivatkaan vuosituhannen alussa: verrattuna vaikkapa teknologiafirmojen bisneskuvioihin, datankeruuseen, tieto- ja yksityisyydensuojan surkeaan tilaan sekä kasvavaan internet-sensuuriin, yksi hassu tekoälyavustaja tuntuu turhuudessaankin kuin ruusuiselta unelta. Liekö Word enää edes kalliin käyttöjärjestelmän kylkiäisenä tuleva vakio-ohjelma?

Mitchells vs. Machines on elokuva, jonka tekijät selvästi ymmärtävät 2020-luvun vimpainten päälle. Piilaakson johtavat miehet ovat korvaamassa vanhaa tekoälyään edistyneemmällä teknologialla, kun älykännykän kautta kommunikoiva keinopersoona päättääkin käyttää lahjojaan nostattaakseen koneet pesukoneista tappajarobotteihin kapinaan ihmiskuntaa vastaan. Digitaalisen apokalypsin levitessä maailmalla Millereiden perhe matkaa rannikolta toiselle viimeistä kertaa yhdessä ennen tyttären poismuuttoa. Paperiklipsiäkin arkipäiväisemmän road tripin sijaan perhe löytääkin kadonneen yhteyden pelastamalla maailman viidenneltä teolliselta vallankumoukselta.

Sonyn animaatiosiipi löysi todellisen itsensä ensimmäisen Hämähäkkiversumin myötä. Mitchells vs. Machines jatkaa hämiksen seikkailusta tuttua menestyskonseptia kaksi- ja kolmiulotteista animaatiota sekoittavalla, rytmitykseltään keskittymiskyvyttömille suunnatulla spektaakkelillaan. Mitchellin perheen taistossa riittää vauhtia ja yksityiskohtia, jopa rasittavaa tuotesijoittelua, enemmän kuin viidakon laki sallii. Phil Lordin ja Chris Millerin osaavissa käsissä kaoottisuuden rajamailla häilyvän toteutuksen langat kuitenkin pysyvät tukevasti käsissä, ja tarinasta löytyy itseironian ja yhteiskuntakritiikin ohella myös aitoa sydäntä sekä draamaa. Furbyn nouseminen haudastaan laukaisee varmasti monella post-traumaattisen stressioireyhtymän oireitakin.

Onneksi Mitchells vs Machines sisältää sanoinkuvaamattomien kauhujen vastapainoksi myös paljon lämminhenkistä huumoria: oma suosikkini on sankareita tehtävässään auttava kahden rikkinäisen robotin muodostama duo. Seikkailun eeppisyyden kruunaava kliimaksi on sekin ironisuudessaan hykerryttävän hauska: loppujen lopuksi tarinan roiston tuhoutuminen käykin arkisinta ja yksinkertaisinta mahdollista kautta; jokainen herkkää nykyteknologiaa käyttänyt lienee joskus pudottanut laitteensa katukivetykselle tai vaikka vessanpönttöön. Toisaalta, älykännyköiden aikana ovat tulleet tutuiksi myös epätarkkojen näpäytysten aiheuttamat kirjoitusvirheet, virhevalinnat sekä ohjelmistojen toisiaan seuraavat raivostuttavat valintaikkunat. Kaikkea mainittua löytyy myös Mitchells vs. Machinesista.

Vaatii tuotantoyhtiöltä melkoista kanttia julkaista satoja miljoonia kustantavia animaatioita, jotka eivät perustu valmiiksi suosittuun konseptiin tai franchiseen. Mitchells vs. Machines vetoaakin ymmärryksellään 20-luvun teknologisesta ympäristöstä sekä yleisön kokemasta turhautumisesta: kerrostuneesta kromista huolimatta suunta ei ole ollut pelkästään parempaan päin sen enempää informaatioteknologian, sosiaalisten ongelmien kuin furbyjen kaltaisten retropainajaistenkaan suhteen, ei edes Sonyn itsensä näppäimissä. Mitä kansan syvän rivit pyrkivät viestimään Clippyllä, Lord ja Miller ilmaisivat omalla taideteoksellaan jo vuosia aiemmin. Viesti vain ei ole toistaiseksi mennyt perille. 



Arvio: 4/5



THE MITCHELLS VS. THE MACHINES, 2021 Kanada, USA, Ranska
Ohjaus: Jeff Rowe, Michael Rianda
Käsikirjoitus: Jeff Rowe, Michael Rianda
Näyttelijät: Abbi Jacobson, Charlyne Yi, Conan O´Brien, Danny McBride, Eric André, Fred Armisen, Madeleine McGraw, Maya Rudolph, Olivia Colman, Sasheer Zamata

Coraline ja toinen todellisuus (2009)

Kauhua lapsille? Kyllä, herra kapteeni! Ja keneltä laadukasta kauhufantasiaa soisikaan filmatisoitavan kuin Neil Gaimanilta, tuolta postmodernilta Vergiliukselta, jonka opastamana valistunut lukija varmasti lieneekin jo askeltanut Morfeuksen valtakuntaan. Unten ja hulluuden valtakunnan rajamailla vaellellessaan Gaiman tuli sepittäneeksi myös ihastusta herättäneen Coralinen, lapsille ja nuorille suunnatun fantasian. Jo taideteostaan viimeistellessään suuri runoilija ymmärsi tekstinsä arvon ja ottikin yhteyttä Henry Selickiin, tuohon stop motionin ja makaaberin mielikuvituksen erikoismieheen. Kuin luovan salaman voimasta ja näkymättömän käden ohjaamana Gaimanin kauhusatu kääntyikin arvoiseensa asuun nukkeanimaatiotoimintaansa aloittelevan Laikan tuella.

Arki on tylsää Coralinellakin: äiti ja isä ovat läsnä lähinnä fyysisesti, jokainen päiväkin on aina harmaa kuin pölymakkara pimeässä. Pakotien ilottomasta elämästä Coraline löytää eteisen perukoilta löytyneen pikkuruisen oven takaa: vaihtoehtoisessa maailmassa nappisilmäiset vanhemmat välittävät ja huolehtivat, hiirillä on takapihalla hassunhauska sirkuksensa, ja naapurustossa seikkaileva viisas musta kissakin puhuu Keith Davidin kullatulla äänellä. Coralinen toinen todellisuus ei ole Narnian valtakunta, eikä rikkaiden rakkaiden täydellisessä maailmassa nähdä prinssi Kaspiania pelastamassa kadotetun paratiisin vankeja limbosta. Coralinen kauhusadussa kuolema ja paha ovat käsinkosketeltavaa konkretiaa, ja saduissa kiltit lapset aina pelastetaan.

Runoniekka Gaimanin ja ekspressionistisen Selickin yhteistyön hedelmä on huikeinta luovaa pallottelua sitten Danten päivien. Selickin neronleimauksena duo laajennettiin trioksi kaksikon pestattua japanilaisen design-mestari Tadahiro Uesugin auttamaan fantasiansa ulkoasun suunnittelussa. Uesugin töitä selaamalla huomaakin nopeasti miehen taidon arkkitehtimäisenä sommittelijana sekä herkkänä tunnelmoitsijana – molemmat piirteet ovat tehokäytössä myös Coralinessa: taajaan viljelty epäsymmetria yhdistettynä geometrisen tarkkoihin sommitelmiin ovat Coralinen visuaalisen kerronnan jykevää peruskiveä. Toisen todellisuuden tussilla piirretty metsä on Uesugia paljaimmillaan.

Alkuperäisen pienoisromaanin ystävien iloksi Gaimania tai Selickiä ei ole vastakaan syytä tai tarvettakaan upottaa kaulaansa myöten jäiseen järveen Helvetin yhdeksänteen piiriin, sillä näiden käsissä Coralinen filmatisointi seuraa komeaa alkuperäisromaania lähes sanasta sanaan pisteineen ja pilkkuineen päivineen. Koska Gaimanin satumaisen tiiviistä tekstistä olisi riittänyt aineksia vain puolikkaaseen elokuvaan, on dialogia sekä hahmoja lisätty ja kohtauksia pitkitetty tasaisesti tarinan mittaan. Hienoiset lisät siellä ja täällä eivät saaneet ainakaan itseäni näkemään punaista, vaikka päähenkilön yksinpuhelun olisinkin toivonut jääneen vähemmälle. Keith Davidin sulosointuja suoltavaan suuhun sen sijaan olisi sopinut enemmänkin dialogia vaikka sitten suoraan Narniasta.

Coraline ei ole vain ikimuistoinen kauhusatu, vaan myös elokuvana vallankumouksellinen kuin Edisonin hehkulamppu. Gaimanin ja Selickin visioita olisi tuskin ollut mahdollistakaan toteuttaa ilman Laikan viimeisintä huutoa edustavaa teknologista osaamista – erityisesti keskivaiheilla nähtävä sirkuskohtaus kymmenine tanssivine ja soittavine hiirineen olisi useimmille alaan vihkiytyneellekin ylivoimainen tehtävä. Stop motionin perinteitä kunnioittaen Laika ei käyttänyt elokuvansa animoinnissa ylenpalttisia digitaalisia efektejä, enimmilläänkin muutamia green screeniä hyödyntäviä taustoja. Gaimanin, Selickin ja Uesugin lyödessä kättä Laikan kaltaisen niksipajan kanssa, saa jumalaisen komea näytelmä haikailemaan yhteenliittymän tarttumisesta Sandmaninkin tarinaan. Aina saa mieskin unelmoida…


Arvio: 4.5/5


CORALINE, 2009 USA
Ohjaus: Henry Selick
Käsikirjoitus: Henry Selick
Näyttelijät: Dakota Fanning, Dawn French, Ian McShane, Jennifer Saunders, Keith David, Teri Hatcher

Pluto (2023)

Olipa kerran sota. Olipa kerran dynastian tuho. Olipa kerran unelma paratiisista autiomaan keskellä. Nykyisin on vain savuavat rauniot ja muisto menneestä. Pluton nykyhetkessä pilvenpiirtäjät halkovat taivasta, ja ihmiset elävät sulassa sovussa koneiden kanssa. Osamu Tezukan töihin perehtyneet varmasti tunnistavatkin Naoki Urasawan luoman maailman, perustuuhan Pluton tarina löyhästi juuri Tezukan Astro Boyhin. Alkuperäisessä klassikossa tiedemies rakentaa ydinvoimalla toimivan ihmepojan, josta ajan mittaan kasvaa tulevaisuuden turva käsistä karanneita robotteja vastaan. Urasawan visioissa Mahtavan Atomin rooli on kuitenkin kutistunut sivuhahmon asemaan, pääroolin raskaan vastuun painaessa salaperäistä murhasarjaa selvittävän tinanapin harteita.

Joku tai jokin metsästää tulevaisuuden maailman asukkaita. Poliisilla on epäilys sarjamurhaajasta, mutta todisteet puuttuvat. Europolin leivissä työskentelevä robottikyttä Gesicht määrätään selvittämään tapausta. Historia ei kuitenkaan jätä Gesichtiä rauhaan: yhä uudelleen esiin nousevat tarinat menneestä sodasta sekä tuhoutuneesta unelmasta. Kuin Mamoru Oshiin elokuviin viitaten harmittomina veronmaksajina yhteiskunnassa elävien robottien muistot voivatkin olla tekaistuja, ja koneiden muistisiruja voidaan myös siirtää hahmolta toiselle. Mikään ei ole varmaa tai pysyvää. Raha ja valta määräävät kaikesta – ja itsenäiset, rajoitteistaan vapautuneet tekoälyt pitävät kuristuksessaan mahtavia ja rikkaita. Mutta mitä ovat Pluto ja Bora, ja mitä tekemistä näillä on kadotetun paratiisin kanssa?

 

Populaarimpaan animeen tottuneille Pluton kaunokirjallisuus saattaakin tulla pettymyksenä. Klassisista Hollywood-trillereistä ammentavan Naoki Urasawan tarinat tuppaavat olemaan äärimmäisen tekstipainotteisia ja raskaslukuisia, ja kahdeksaan episodiin jaetulla Plutollakin on kestoa likemmäs kymmenisen tuntia. Animaatio sarjassa on minimaalista ja ”tönkköä”, ja hahmotkin papattavat selittäviä dialogeja kuin Hideo Kojiman suunnittelemissa videopeleissä konsanaan. Suoraa toimintaa nähdään sarjassa tarkoituksellisen kituliaasti jopa tarinan kliimaksissa, jossa pääpaino onkin väkivallan sijaan pitkään ja huolella rakennetussa draamassa. Mitä Kojima on videopeleille, sitä samaa Urasawa on mangasarjakuville.

Tunnelmallinen trilleri Pluto ainakin on. Urasawan alkuperäisteoksen animeksi kääntäneet eivät suotta lähteneet leikkelemään mestarin jännäriä pienempiin osiin, vaan selvästi lähdeteoksesta on pyritty sisällyttämään mahdollisimman paljon valmiiksi sivaltavan terävää ydintarinaa ja dialogia myös lopputuotteeseen. Murhamysteerin taustalla ei suinkaan kuulla perinteistä pirteää animemusiikkia tai vaikkapa Oshiin teoksista tuttua syntikkailottelua, vaan parhaimmillaan tyylikkään melankolisia pianomelodioita, ambientia, sydämenlyöntejä emuloivaa jännärijytkytystä sekä hiljaisuutta. Viime vuosina Pluton edustama tunnelmallisempi linja näyttäisikin vallanneen enemmänkin alaa animen parissa. Hiljaisuus on kaunista.

Pluton murhamysteerin ratkaisu on traagisuudessaan musertava: paratiisin avain onkin tie helvettiin, elämän antajasta tuleekin ihmissuvun tuhoaja, ja pelastus tuholta seuraa valinnasta ihmisen kuoleman ja hirviön elämän välillä. Voiko edistyneimmälläkään koneella olla ohjelmoinnista riippumattomia tunteita tai todella vapaata tahtoa, vai toimiiko sankari tai murhaaja lopulta vain luojansa tahdon predestinoimana, jätetään tarkoituksella avoimeksi. Mekaanisen lelun sisällä asustavan tekoälyn luvatessa pelastusta maailmanlopulta elinikäisen orjuuden hinnalla, alkaa hitaampikin uumoilemaan mielessään, kuka lopulta onkaan Urasawan maailman kuningas ja kuka käskyläinen. Niin väkevää jälkeä Urasawan näkemys Tezukan Astro Boysta on, että toivoisin näkeväni vastaavan filmatisoinnin myös Urasawan 20th Century Boysista. 


Arvio: 5/5


PLUTO, 2023 Japani, Puola
Ohjaus: Fumihiro Yoshimura, Hiromichi Matano, Hiroshi Aoyama, Sang Yong Eom, Toshio Kawaguchi, Yasutomo Okamoto
Käsikirjoitus: Heisuke Yamashita, Naoki Urasawa, Osamu Tezuka, Tatsuro Inamoto
Näyttelijät: Erica Schroeder, Fred Tatasciore, Kazuhiro Yamaji, Kirk Thornton, Laura Megan Stahl, Mamoru Miyano, Mara Junot, Michael Sorich, Mike Pollock, Richard Epcar, Rikiya Koyama, Romi Park, Shinshû Fuji, Toshio Furukawa, Yôko Hikasa, Yûki Hoshi

Threads (1984)

Tuhannen auringon valo riittäisi tuottamaan tuhatkertaisen rusketuksen. Tuhatkertainen rusketus taas tarkoittaisi ihmiskehon hajoamista atomeiksi silmänräpäyksessä. Mikäli Hiroshiman ja Nagasakin kokemukset ovat mitään opettaneet, saattaa Jumalan kuva jättää oikeissa olosuhteissa jälkeensä pelkän varjon tai märän läntin. Kuolema purkautuvan energiatsunamin voimasta saattaa tulla niin nopeasti, ettei ihminen itse ehdi ymmärtämäänkään tapahtunutta. Ensin iskee paineaalto ja kuumuus. Sortuneet rakennukset ja tulipätsit tekevät selvää jälkeä ensimmäiseltä aallolta säästyneistä. Laskeuman sataessa taivaalta hengissä selvinneet alkavat kärsiä syöpä- ja säteilysairauksista. Japaniin pudotetut atomipommit olivat vielä lastenleikkiä verrattuna myöhempään kalustoon.

Eletään 80-luvun alkua Sheffieldissä, Isossa-Britanniassa. Kansan nauttiessa rauhassa oluesta radiosta kuuluu keskustelua Lähi-idän kriisistä sekä viilenevistä suurvaltasuhteista. Kylmän sodan uutisointiin tottunut yleisö jatkaa elämäänsä kuin mitään ei maailmassa mullillaan olisikaan: perheenjäsenet kinastelevat ruokapöydässä, äiti ulkoilee lastensa kanssa, ja ukot pelaavat keskenään lautapeliä tupakkaa tuprutellen. Uutisten ilmoitettua sotatoimista Naton ja Varsovan liiton välillä tunnelma alkaakin vakavoitua: ihmiset liimautuvat viestimien ääreen, sekä kynnelle kykenevät kokoontuvat kaduille osoittamaan mieltään ydinaseiden käyttöä vastaan. Yhtäkkiä viranomaiset antavat hälytyksen lähestyvästä iskusta. Sokaiseva valo ilmestyy taivaalle, ja miljoonia siviilejä katoaa silmänräpäyksessä jälkeäkään jättämättä.

 

Threads oli BBC:n kunnianhimoinen pyrkimys visualisoida mahdollisimman realistisesti ydinsodan vaikutuksia Ison-Britannian asukkaiden elämänmenoon. Aiempi yritys 60-luvulta – War Game nimeltään – oli joutunut tuoreeltaan istuvan hallituksen hampaisiin ja jäi potentiaaliselta yleisöltä kokematta itsemurha-aallon pelossa. Threadsia varten vastaavat päätyivätkin tekemään perusteellista taustatyötä saavuttaakseen mahdollisimman autenttisen apokalyptisen tunnelman tarinalleen: Elokuvan ohjannut Mick Jackson valmistautui työhönsä haastattelemalla lukuisia aiheen erityisasiantuntijoita eri aloilta Atlantin molemmin puolin sekä tutustumalla kattavaan tieteelliseen aineistoon ydintuhoon liittyen. Japanilaisten atomiaseen uhrien eli hikabushien tarinat ja traumat toimivat esikuvana elokuvan henkilöhahmojen kokemuksille.

Ensimmäiset kuvat ydiniskun uhreiksi joutuneista tuovat mieleen Kenji Mizoguchin Yön naisten, Akira Kurosawan Juopuneen enkelin sekä Keiji Nakazawan klassikkosarjakuvien näkymät sodanjälkeisestä Japanista. Vanha ja kukoistanut teollisuuskaupunki on raunioina, ja mätänevät ruumiit houkuttelevat kaduille rottia. Yhteiskunnan kyky huolehtia perustoiminnoistaan on romahtanut, ja perustavanlaatuisin infrastruktuurikin on tuhoutunut. Elämä Sheffieldissä alkaa muistuttaa yhä enemmän hajoavan Jugoslavian kaltaista luonnontilaa, jossa pelkän puhtaan veden löytäminen oli siviileille päivittäinen elämän ja kuoleman kysymys. Aineellisen perustan mukana katoavat myös kulttuurin ja moraalin kaltaiset ylellisyydet. Selviytyjillä ei lopulta ole halua tai kykyä tuntea sentimentaalisuutta edes toistensa kuoleman edessä.

 

 

Mutta sitten Mad Max, Tina Turner ja Toshiro Mifune saapuvat pelastamaan oikeamieliset naiset ja kiltit lapset, niinhän? Väärin. Yhteiskuntaa koossa pitävien rakenteiden pettäessä ei pelastajaakaan ole näköpiirissä. Kymmenen vuoden kurimuksen jäljiltä entisestä suurvallasta ovat jäljellä vain rippeet: laskeuman, saasteiden ja ydintalven vaikutuksesta väestö on kutistunut murto-osaan entisestään, ja kansan sivistys ja elämäntapa ovat taantuneet vuosisatojen edestä aina keskiaikaiselle tasolle asti. Järjestäytynyt hallinto lakeineen ja viranomaisineen on enää muisto vain: maailmanlopun jälkeen vallitsevassa barbaarisessa anarkiassa hallitsee moraaliltaan lähes villieläinten tasolle taantuneiden miesjoukkojen nyrkkivalta. Raiskattu nainen synnyttää viimeisissä kuvissa lapsen, kääntyy katsomaan tämän kasvoja ja päästää suustaan vertahyytävän rääkäisyn.

 

Threads oli ilmestyessään monessakin suhteessa rajoja rikkova elokuva. Milloinkaan ennen tai jälkeen ei ole maailmassa tuotettu yhtä tieteellisen tarkkaa ja mestarillisesti toteutettua kuvausta ydintuhosta. Mick Jacksonin ohjaustyö on vieläkin taidokkaampaa ottaen huomioon suuren maailman mittakaavassa olemattoman tuotantobudjetin – Threadsin dokumentaarinen autenttisuus onkin osin myös tahatonta. Jacksonin apokalypsin onkin sanottu traumatisoineen kokonaisen sukupolven televisionkatsojia. Niin intensiivinen oli Threadsin kuvausprosessikin, että hätääntyneet sivulliset tukkivat hälytyskeskuksen linjat luultuaan elokuvantekijöiden savupommeja aidoksi terrori-iskuksi. Kylmän sodan loputtuakaan Jacksonin visio ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan, vaan modernin teknologian ansiosta tuhannen auringon uhka on aina kanssamme, halusimme tai emme. Japani oli vasta alkua. 

 

 

Arvio: 5/5

 

 

 

THREADS, 1984 Iso-Britannia
Ohjaus: Mick Jackson
Käsikirjoitus: Barry Hines
Näyttelijät: Karen Meagher, Reece Dinsdale, David Brierly