Smiling Friends: 1. tuotantokausi (2020-2022)

Tiedemiehet löysivät jokin vuosi sitten Australian kivikkoiselta aavikolta miljoonia vuosia vanhan mustan monoliitin, arvatenkin ulkoavaruudesta. Tuon ihmiskunnan myyttisestä uniajasta muistuttavan reliikin pintaa koristaviin hieroglyfeihin on aboriginaalien uskomuksen mukaan talletettu meitä kehittyneempien olentojen tietous kosmiset, suorastaan psykedeeliset mittasuhteet saavuttavan absurdiuden saloista. Jotenkin – älkääkä kysykö miten – Michael Cusackin ja Zach Hadelin muodostaman hullunrohkea duo onnistui murtautumaan poliisin ja armeijan sulkemalle alueelle ja palaamaan studiolleen hieroglyfit mukanaan. Hieroglyfologista läpimurtoa seurasi animoidun komedian läpimurto Smiling Friendsin muodossa.

 

Sensaatio. Smiling Friendsin pilottijakso oli ilmestyessään maanjäristykseen verrattava sensaatio. Sarjan debyytti esittelee kaksi hahmo – Charlien ja Pimin – jotka työskentelevät ihmisiä hymyilyttävässä firmassa. Pilotin alussa leskeksi jäänyt eläkeläisrouva palkkaa kaksikon tekemään jotain epätoivoiselle pojalleen. Keski-ikää lähestyvän silkohapsen vaimo ja lapset lähtivät omille teilleen, työpaikka meni alta, ja koirakin kuoli suruun ja epätoivoon. Ylipainoisen ja kaljuuntuvan pojan päässä pyörivät enää eksistentiaalisen ahdistuksen ja itsetuhoisuuden tuntemukset – viimeistä painottaakseen hahmo pitääkin koko episodin ajan ladatun aseen piippua ajukoppaansa liimattuna. Uskokaa tai älkää: Smiling Friendsin pilottijakso on yksi sarjan hauskimmista episodeista ja kautta aikain parhaista debyyteistä.

 

En ole ikinä eläessäni nähnyt Smiling Friendsin kaltaista komediaa. Cusackin ja Hadelin luomuksen keskeisiin vitseihin lukeutuukin tunnelman vaihtuminen silmänräpäyksessä äärilaidasta toiseen: yhdessä vaiheessa hahmot voivat olla kuin Halinallet-piirretyssä, ja seuraavaksi aletaankin käsitellä väkivaltaista parisuhdetta, mielenterveysongelmia tai vastaavia synkkiä ja vakavia aiheita. Erotuksena vaikkapa samoihin aikoihin ilmestyneeseen Helluva Bossiin, Smiling Friendsin tulokulma aiheisiinsa on makaabereimmillaankin täynnä sydäntä ja hyvää mieltä, eikä kirosanoja heitellä, perversioilla herkutella tai syyttömiä kurmuuteta tai nöyryytetä silkka shokkiarvo silmissä kiiluen. Mustan monoliitinkin huumorintajulla on rajansa.

Uniajan tuotoksena luovuus onkin Smiling Friendsissä arvossaan. Internet-ajan omakustanneperinteitä kunnioittaen Hadelin ja Cusackin komediakin on tehty halvalla ja nopeasti, mutta hintalapun kylkiäisenä tulleiden vapauksien ansiosta näiden on ollut mahdollista sekoittaa keskenään lukuisia erilaisia animaatiotekniikoita ja jopa oikeita näyttelijöitä – Gumballinsa tuntevat ymmärtänevät, mitä tarkoitan. Sarjan käsikirjoituskin on taattua Ren & Stimpy -laatua, eli läpeensä skitsofreenista kaaosta. Ihmismielen pimeimmistä ja tutkimattomimmista korpimaista ammentava järjettömyys ja ennalta-arvaamattomuus ovatkin vähintään yhtä tärkeässä osassa Smiling Friendsin identiteettiä kuin ilmaisuvoimaisen karu animaatiokin. Jos Ren & Stimpy on animaation Sex Pistols, on Gumball saman genren Talking Heads ja Smiling Friends vastaavasti televisiopiirrettyjen Devo.

Pim ja Charlie ovat sympaattisuudessaan ja hyväntahtoisuudessaan täydellisiä komediahahmoja, kuin kaksi Chaplinia. Kaksikon edesottamukset toivat mieleeni sosiaali- tai nuorisotyöntekijöiden arjen, mutta kertaluokkaa ehtaa surrealistisempana ja hauskempana kuvattuna – monesti hahmot reagoivat omituisiin käänteisiin ja keskustelevatkin aitojen ihmisten tavoin näyttelijöiden improvisoidessa vuorosanojaan. Taru sormusten herrasta -saagaa nerokkaasti parodioivassa keskivaiheen episodissa päästään vielä haastamaan kaksikon ystävyyttäkin näiden lyöttäytyessä yhteen Ranking-Bassin animaatioista karanneen hobitin kanssa. Sarjan muista hahmoista erityisesti Duckmanin Cornfedia ja Leslie Nielseniä muistuttavalla lakonisella äänellä puhuva Allan on täyden kympin suoritus. Juustoa ja toimistohakasia rakastava Allan onkin mielestäni persoonallisuutena koko sarjan hauskin tuttavuus.

Smiling Friendsin ensimmäinen kausi koostuu yhdeksästä jaksosta, joista kullakin on kestoa karkeasti kymmenisen minuuttia. Tyhjäkäynti ei siis juuri ehdi katsojan nauruhermoja häiritsemään, eikä Smiling Friendsin kaltaisesta absurdiikasta välttämättä pidempiin jaksoihin aineksia olisikaan. Jos ensimmäisestä kaudesta erityisiä ansioita lähtisi luettelemaan, olisivat listan kärkipäässä koomisuudessaan hengenvaaralliset mittasuhteet saavuttavat punchlinet: Pimin ja Charlien asiakkaat eivät aina osaa nauraa vitseille tai ymmärrä muutenkaan hauskanpidon päälle, vaan näitä saattaakin hymyilyttää naapurin tai anopin muilutuksen, poliisiväkivallan tai muun poliittisen epäkorrektiuden todistaminen. Jotain Smiling Friendsin huumorin tasosta ja tyylistä kertonee sarjan jaksojen yhteyteen lisätyt varoitukset itsemurhaan viittaavasta sisällöstä päivystysnumeroineen kaikkineen. Hyi hieroglyfejä.

Voihan juusto!



Arvio: 5/5



SMILING FRIENDS: SEASON ONE, 2020-2022 Australia, USA
Ohjaus:  Michael Cusack, Zach Hadel
Käsikirjoitus:  Michael Cusack, Zach Hadel
Näyttelijät: David Dore, Erica Lindbeck, Joshua Tomar, Marc M., Michael Cusack, Mick Lauer, Zach Hadel

Beastars: viimeinen kausi, osa 1 (2024)

Susipojan elämässä riittää ylä- ja alamäkiä. Vielä hetki sitten Legoshi kävi hyvää koulua ja rakastui valkoiseen kaniiniin, surmasi leijonien mafian johtajan ja ratkaisi murhan. Moraalisen konfliktin keskellä Legoshi päätyi vapauttamaan Louisin traumoistaan pistämällä poskeensa tämän polttomerkityn jalan. Ja kyllä, Beastarsin juoni on kuin saippuaoopperaa suoraan japanilaisista aivonystyröistä ammennettuna. Furryja rakastavalle internet-yleisölle Legoshin elämän ilot ja surut ovat toimineetkin innoittajana valtaville kokoelmille taidetta ja fanifiktiota. Epävarmaan ja olemukseltaan samaistuttavaan Legoshiin kiteytyykin intuitiivisella tavalla aikamme nuorison henkinen levottomuus ja ahdinko… ehkä myös toivo?

Louisin vapautettuaan Legoshi sai rikosrekisteriin merkinnän väkivaltaisesta päällekarkauksesta – vakavaa poliisiasiaa seurasivat lähestymiskielto ja potkut koulusta. Kolmannen kauden aluksi susipoika Legoshi muuttaa asumaan hikiseen itsemurhayksiöön ja löytää töitä nuudeliravintolasta. Pölyn laskeuduttua Paru Itagakin sarjakuvaan perustuva tarina alkaa hiljalleen paljastaa lisää yksityiskohtia Legoshin elämästä ja tämän perheen historiasta: Legoshin isoisä työskenteli kaupungin poliisivoimien palveluksessa ennen perheen perustamista ja asettumista kotinsa ja lastensa vartijaksi. Entisen poliisimiehen tyttären kuolemaan viitattiin jo aiemmin, mutta äidin kuolinsyy paljastetaan vasta Legoshin itsensä käydessä kuoleman porteilla.

Ison pahan teinisuden uudessa elämässä sattuu käännekohta: isoisän entinen aisapari ja superkyttä ottaa tähän yhteyttä ja pyytää palvelusta rikosrekisterin puhdistamista vastaan. Yhtenä kolmannen kauden keskeisenä kysymyksenä on eri eläinten suhde ja pariutuminen. Gasellin ja leopardin ristisiitoksena syntynyt psykopaatti on ottanut metropolin katuja hallintaansa sekä surmannut yksittäisiä kansalaisia rahan ja mielihyvän toivossa. Viimeisimpänä peliliikkeenään Meloniksi ristitty nilkki on alistanut leijonien mafiankin rautasaappaansa alle. Nuudelipoika Legoshin on siis pysäytettävä Melon ansaitakseen takaisin vääryydellä menettämänsä paikan eläinten yhteiskunnassa.

 

Paru Itakagakin tarinankerronta kuvaa ehkä tahattomastikin ihmismielen subjektiivista luonnetta. Aivot eivät käsittele kaikkea saatavilla olevaa tai aistien tuottamaa tietoa, vaan odotukset ja toiveet sääntelevät havaintoja. Näin siis keskittyessä yksittäiseen projektiin koko maailma tuntuisi kirjaimellisesti pyörivän keskittymisen kohteen ympärillä. Legoshin elämän tapahtumat heijastavatkin toistuvasti hahmon henkisiä ja moraalisia murheita: Toisella kaudella Legoshi painiskeli lihansyönnin moraalin suhteen ja päätyi ottamaan mittaa ylpeästä lihansyöjästä. Kolmannella kaudella Legoshia taas vaivaa ajatus eri eläinlajien ristisiitoksista sekä omasta parisuhteestaan Harun kanssa, jolloin tämän maailmakin alkaa pyöriä erilaisten sekalajien ympärillä.

 

Beastars-sarjakuvaa lukeneet huomaavatkin, ettei kolmas kausi seuraa ensimmäisen puolikkaan osalta pilkuntarkasti alkuperäisteosta: ensimmäisen osan keskivaiheilla esimerkiksi esitellään lyhyt sivujuoni koskien petoeläimille suunnattua limonadia, johon sarjakuvassa tyydytään vain ohimennen viittaamaan. Ymmärtääkseni filmatisoinnin tekijät olivatkin panneet merkille, kuinka Itagakilla on taipumus esitellä uusia hahmoja ja käsitteitä jatkamatta aiheita pidemmälle. Kolmannella kaudella sarjakuvan lapsuksia onkin siis pyritty täydentämään ja satunnaisia rönsyjä trimmaamaan tiiviimpään muotoon. Kovalta ytimeltään Beastars on eri medioiden välillä lähes identtinen.

 

Yksi pieni muutos tarinassa kuitenkin iski silmääni kivuliaasti kuin tikulla iskettynä: ensimmäinen puolikas loppuu cliffhangeriin, jossa ratkaisevan iskun antaja on vaihdettu. Alkuperäinen asetelma olisi ollut viittaus ensimmäisen tuotantokauden tapahtumiin ja siten kerronnan kannalta merkityksellinen. Muutosten vuoksi jatkoa joudutaan todennäköisesti muokkaamaan vieläkin radikaalimmin, sillä kronologiaan tehtyjen korjausten vuoksi cliffhangerin jälkeen esiteltävä hahmo on mukana kuvioissa jo ensimmäisellä puolikkaalla. Odotan uteliaisuudella, kuinka sarjan tekijät puikkelehtivat kasautuneista ongelmistaan selville vesille. Toivottavasti uusia hahmoja ei kuitenkaan jatkossa unohdeta, sillä Legoshin suhde naapureihinsa ja työtovereihinsa on mielestäni tarinan loppupelin annista sympaattisinta. Olisipa kaikilla nuorilla ja vanhoilla immeisillä susipojan ystävien veroista seuraa.


Arvio: 4/5


BEASTARS: FINAL SEASON PART ONE, 2025 Japani
Ohjaus: Daiki Katō, Mie Ōishi, Shigetaka Ikeda, 
Käsikirjoitus: Nanami Higuchi, Shin'ichi Matsumi, Paru Itagaki
Näyttelijät: Chikahiro Kobayashi, Sayaka Sembongi, Yuki Ono

Helluva Boss: 2. tuotantokausi (2022-2024)

 

No voee heleekutin heleekutti.Helluva Bossin ensimmäisen tuotantokauden ilmestymisen jälkilöylyissä moni ratas liikahti oikeaan suuntaan, ja koko Vivienne Mendranon tuoteryppään tuotantosuunnitelmat pantiin kertarysäyksellä uuteen uskoon. Hazbin Hotelin löydettyä kotinsa Jeff Bezosin hallinnoimasta pahasta korporaatiosta Mendrano löysi tuekseen kokonaisen lauman uusia, indie-tekijöitä ammattimaisempia nimiä sekä rahoittajia. Siinä missä Helluva Bossin ensimmäinen tuotantokausi nojasikin vielä vahvasti sarjan näyttelijöiden kokemukseen ja apuun, päätti Mendrano menestyksensä huumassa vastaisuudessa käsikirjoittaa sarjansa mahdollisimman pitkälle itse.

 

Muutoksen kulissien takana huomaakin välittömästi Helluva Bossin toisen tuotantokauden polkaistessa itsensä käyntiin. Lukija saattaa esimerkiksi muistaa aiemmista jaksoista Stolasin, nelisilmäistä pöllöä muistuttavan Helvetin kuninkaallisen ja Blitzon homorakastajan sekä tämän etäiseksi jääneen angstisen teinitytön. Toisella tuotantokaudella Stolasin ja Blitzon suhdetta syvennetään entisestään, samoin ensimmäisen aviokriisiä hullun ja ilkeän naisen kanssa. Humoristinen slapstick-konsepti salamurhia vainajien piikkiin tehtailevasta pk-firmasta jää näin siis toisen tuotantokauden kuluessa sivujuonteeksi. Jotta tyyliltään poikkeavat kaudet eivät tuntuisi irrallisilta, ovat tekijät ymmärtäneet viitata jälkimmäisen melskeissä myös tiettyihin aiemmissa episodeissa esiteltyihin hahmoihin sekä tapahtumiin.

 

Mendrano on ollut erittäin avoin – jonkun mielestä liiankin – tuotantofilosofiastaan ja ihanteistaan sarjojensa suhteen: pääjehu esimerkiksi on kertonut ihailevansa Bojack Horsemania ja tavoitelleensa omissa tarinoissaan vastaavaa draaman ja komedian ristisiitosta kuin suosikkinsakin. Omiin elimiini Mendranon tarinat kalskahtavat enemmän substanssittomalta South Parkilta – siis pelkältä shokkihuumorilta, homostelulta ja kiroilulta ilman älykästä satiiria. Laskemattakin uskallan väittää lähes jokaisen hahmon olevan tavalla tai toisella seksuaalivähemmistöä tai harrastavan fetissikamaa sarjan kuluessa. Tiedän, sillä Mendranon käsikirjoitukset erikseen painottavat mainittuja yksityiskohtia, ja hekumointia toistellaan monesti dialogeissakin. Ehkä Jeff Bezos ja kumppanit pitävät tällaisesta viihteestä? Mene ja tiedä.

 

Helluva Bossin keskinkertaisuuden rajamailla nojaileva käsikirjoitus jääkin mielestäni tuulisena päivänäkin jälkeen sarjan makoisasta audiovisuaalisesta toteutuksesta: Mendranon hahmodesignit ovat tarpeettomassa monimutkaisuudessaankin mielekkäitä ja uniikkeja katsoa sekä värikäs animaatio erityisesti musikaalikohtauksissa suorastaan herkullista. Erityisen sympaattisiksi en loiheaisi sarjan keskeisiä hahmoja enää tässä vaiheessa luonnehtimaan, mutta ainakin näiden vaiheita on mielenkiintoista seurata silkasta aistielimien auvosta. Verrattuna ensimmäiseen kauteen rima animaation sekä toiminnan laadun suhteen on muutosten pyörteissä saattanut jopa noustakin. Olisipa Helluva Bossin visuaalisesta kunnianhimosta herunut ripaus myös vastaavista käsikirjoitusongelmista kärsivälle Hazbin Hotel -paralle.

Kriittiset äänet ovat antaneet ymmärtää Mendranon kirjallisista aivoituksista kyllästetyn toisen tuotantokauden kaatuvan rähmälleen kuin ankka ajotiellä. Puheet Helluva Bossin ennenaikaisesta kuolemasta kalskahtavat korvaani liioittelulta, vaikka yksittäiset episodit tehdyistä muutoksista kärsivätkin. Itse näen kolmannen tuotantokauden Mendranon todellisena kohtalonhetkenä: aiemmin tämä oli vielä kokeillut siipiensä kantavuutta ja maksellut oppirahoja, mutta ellei kurssia onnistuta korjaamaan kolmannellakaan yrittämällä, perii Mendranon ainakin omissa silmissäni hukka. Rehellisyyden nimissä haluan kuitenkin korostaa, etten liiemmin lämmennyt Bojack Horsemanillekään. ”Makuasioita”, sanoi koira kun pallejaan nuoli, vai miten se vanha sanonta menikään? Ej heleekutti kuitenkin. Apuva!


Arvio: 3/5


HELLUVA BOSS: SEASON 2, 2022-2024 USA
Ohjaus: Vivienne Mendrano
Käsikirjoitus: Vivienne Mendrano, Adam Neylan

Näyttelijät: Brandon Rogers, Vivan Nixon, Erica Lindbeck, Bryce Pinkham 

Hurja jengi 2 (2025)

Hymyä, olet piilokamerassa! Valehtelin. Olitkin varmasti vääntämässä hymyä naamallesi ennen paljastustani. Voin antaa iloiselle virneelle kuitenkin syytä viihteen ja taiteenkin saralta: DreamWorksin Hurja jengi 2 nimittäin ilmestyi vastikään kotimaisiin teattereihin. Ocean’s Eleven puhuvien eläinten voimin realisoituna oli idea, johon en itsekään olisi uskonut tykästyväni, mutta minkäpä mies tunteilleen mahtaa. Ensimmäisen Hurjan jengin juoni ei tyhjentänyt pajatsoa omaperäisyydellään. Puuttuvan kaunokirjallisen luovuuden ja intohimon paikkaajaksi riitti hauska hahmokatras, jonka remuamista olisi lukenut vaikka puhelinluettelon sivuilta korvasta toiseen yltävä hymy naamallaan.
 

Työttömyys ei ole iloinen asia. Vanha jengi päätti edellisen keikkansa jälkeen etsiä rehellistä jopia, mutta ex-konnina nämä ovat vähäisimpienkin naurismaiden mustalla listalla. Keikoilta kertynyt kellertävä ja vihreäkin on jo syöty, eivätkä laskutkaan maksa itseään. Hurjan jengin ongelmat eivät rahaan rajoitu: toinen ryhmittymä on alkanut tehtailla rikoksia aidon ja oikean nimissä. Tapansa parantanut äijäkööri alkaakin yhteistyöhön poliisin kanssa saadakseen elkeitään imitoivan koplan käpälälautaan. Uusia yrittäjiä ymmärtääkseen kuvernöörillä vahvistunut remmi tarvitsee myös ensimmäisestä osasta tutun, elokuvien välillä itsensä muodottomaksi bodanneen tohtori Marmeladin tietämystä.

 

Mysteeri kantaakin elokuvan puoliväliin asti. Viimeisen kolmanneksen pyörähtäessä käyntiin katsoja huomaakin Hurjan jengin jatko-osan juonen olevan liiaksikin kierrätysmateriaalia ensimmäisestä: tälläkin kertaa rikollisen neron suunnitelmana on käyttää vanhan hyvän ajan konnakoplaa hyväkseen. Tarinan roistolla on hallussaan todisteet kuvernöörin rikollisesta alter egosta, joten auttamalla antagonistia tapansa parantaneet ex-rosmot suojelevat samalla ystäväänsä skandaalilta. Tuoreena lisäyksenä hahmojen välisiä suhteita onkin syvennetty: pitkästä aikaa Hollywood-animaation hahmoillakin voi olla tarinan kannalta merkityksellistä romantiikkaa ja parisuhde.

 

Juonen kannalta ongelmallisin käänne oli mielestäni antagonistin rikollinen suunnitelma: maailman kunnianhimoisin ryöstö saa spektaakkelina lähes kyynelehtimään ilosta, mutta vähänkään ajatuslihaksiaan rasittamalla kupru paljastuukin saippuakuplaksi, mihin roistot esimerkiksi menisivät kaikki varastamansa arvotavarat mukanaan jäämättä kiinni? Itsensä plagioinnista huolimatta jännittävän käsikirjoituksen luonut Etan Cohen luultavasti järkeili sankaria ja tämän mielitiettyä ylivertaisemman roiston olevan myös ahneudessa omaa luokkaansa. Ehkä suuren pankkiryöstäjän saaliinhimo saavuttaakin kliimaksissa niin tähtitieteelliset mittasuhteet, ettei tämän järkikään enää pysy kullanjanon perässä? Saatan myös analysoida asiaa liikaa…

 

Joko hymyilyttää? Itse virittelin Hurjan jengin uuden tulemisen nähtyäni kiitosvirsiäni ja rasvasin kenkiäni kiitosmarssia varten. Hurja jengi 2 onkin perinteisessä mielessä mitä parahin jatko-osa, tarjoaahan elokuva kirjaimellisestikin samaa kuin ensimmäinenkin, mutta maistuvammin. Näilläkin salatieteillä iloa ja viihdettä piisaa, vaikka salaa toivoinkin saagan ottavan jatko-osassa Saapasjalkakissan viimeisen toivomuksen hengessä rohkeamman ja kunnianhimoisemman askeleen kohti tuntematonta. Mikäli Hurjan jengin kaavaillun trilogian päätös vielä noudattaa ensimmäisestä tuttua kaavaa, kääntyy hymyni virneeksi, virneestä irvistykseksi, avaan suuni, syön itseni, ja lopulta lakkaan olemasta olemassa. Valehtelin. Hymyä!


Arvio: 3.5/5


BAD GUYS 2, 2025 USA
Ohjaus: Pierre Perifel
Käsikirjoitus: Ethan Cohen, Yoni Brenner
Näyttelijät: Sam Rockwell, Marc Maron, Craig Robinson, Awkwafina

Helluva Boss: 1. tuotantokausi (2020-2021)

 

Rikoo on riskillä ruma. Mutta Mikko Alatalolla ei onneksi ole Helluva Bossin kanssa mitään tekemistä. Rivisotilaasta tähtiin raketoinut Vivienne Mendrano oli yhteen aikaan todellinen indie-animaation kultasormi. Muistan kuulleeni Mendranon tuotannosta ensimmäistä kertaa Hazbin Hotelin pilottijakson ilmestymisen aikoihin, jolloin Youtuben käyttäjäyhteisössä kuhisi televisiotasoisen omakustanneanimaation ilmestymisestä alustalle. Kyseinen tuotos keräsikin kymmeniä, jopa satakunta miljoonaa uteliasta silmäparia sekä alan ammattilaisten kehut päälle. Projekti ei vain millään edennyt pilotista eteenpäin, joten hypen laannuttua yleisön käteen ei näyttänyt alkuun jäävän kuin lupaus laadukkaasta sarjasta.

 

Yleisön yllätykseksi Mendrano julkaisikin pian Hazbin Hotelin jälkeen pilotin toisestakin sarjastaan, Hazbinin universumiin sijoittuvasta Helluva Bossista. Kahdesta ensimmäisen päädyttyä vuosikausiksi pölyä keräämään Mendrano tiimeineen keskittyikin hiomaan spin-offiaan julkaisukuntoon. Vuoden vierähdettyä oli valmiin sarjan debyytin aika koittanut, ja internetin kollektiivinen tajunta räjähti riemusta. Muistan vieläkin, kuinka jännittävää ja hauskaa ensimmäisen jakson katsominen oli: jouduin monessa kohtaa pysäyttämään katsomisen tukehtuessani nauruuni. Enkä ollut kokemuksineni yksin, sillä sarjan debyyttijakso on kirjoitushetkeen mennessä kerännyt likemmäs satamiljoonaa katsojaa, ja monen mielestä aloitus olikin parasta koko sarjassa.

 

Helluva Bossin tapahtumat sijoittuvat savolaisittain Helevettiin. Alemman tason sirkuspirulaisesta kieroksi liikemieheksi kasvaneen Blitzon johtama iskuryhmä hoitelee katkerien vainajien kostokeikkoja talossa ja puutarhassa. Ensimmäisessä episodissa ysärileffojen söpöstä pikkutytöstä kiukkuiseksi emännäksi kasvaneen Mara Wilsonin äänellä puhuva vainaja haluaa kostaa petolliselle miehelleen ja tämän salarakkaalle. Ensimmäisen kauden neljännessä ja kyynisimmässä episodissa Blitzo kumppaneineen taas yrittävät sabotoida enkelten yrityksiä osoittaa moraalittomalle liikemiehelle maailman ja ihmisten hyvyyden. Neljäs jakso sisältää myös hauskan viittauksen ilmestymisaikaan puhuttaneeseen karmeaan Cats-musikaaliin.

 

 Hyviä, hyviä muistoja. Korkeasta laadustaan huolimatta Helluva Bossin myöhemmät perusongelmat alkoivat nostaa karvaista ja sarvekasta päätään jo alkutahdeissa. Mendrano ei esimerkiksi vielä tässä vaiheessa täysin ymmärtänyt, mihin halusi luomuksessaan keskittyä, ja tarinoiden tyyli heitteleekin slapstick-komediasta draamaan ja musikaaliin. Erityisesti kuudetta episodia katsoessa tulinkin huomanneeksi, kuinka lahjakkaita sarjan tuntemattomat näyttelijät ovatkaan paitsi puherooleissaan, mutta myös laulajina. Modernista popista perinteisempään Broadway-tyyliin venyvien laulujen monipuolisuuskin ihastutti ainakin itseäni, eikä silmäkarkkikaan pahitteeksi ollut. Pääjehu Mendrano animoikin kisällivuosinaan myös musiikkivideoita.

 

Ammottavampia ongelmia löytyy sarjan käsikirjoituksesta: Helluva Bossin tekijöillä on mm. paha tapa painottaa dialogissaan liikaa pinnallista kiroilua mielenkiintoisen puhetulvan kustannuksella – ratkaisua on perusteltu sarjan luojan Seth Rogen -fanituksella. Vivienne Mendrano ei ymmärtääkseni tässä vaiheessa kirjoittanutkaan sarjaansa itse, vaan Blitzoa näyttelevä Brandon Rogers auttoi käsisten työstämisessä, ja asiansa osaavat näyttelijät myös täydensivät sarjan dialogia improvisaatioillaan. Mendranon myöhemmät edesottamukset tuntien Helluva Bossin näyttelijöiden vaivannäkö todennäköisesti pelastikin ensimmäisen tuotantokauden perikadolta. Alatalon Mikon sanoin: ”loistavaa”.

Koko sarja katsottavissa täällä.

Arvio: 4/5


HELLUVA BOSS: SEASON 1, 2020 USA
Ohjaus: Vivienne Mendrano
Käsikirjoitus: Vivienne Mendrano, Brandon Rogers
Näyttelijät: Brandon Rogers, Vivian Nixon, Richard Steven Horwitz

K-popparit demonien jäljillä (2025)

 

 

Matematiikka. Moderni kulttuuri ja etiikka perustuvat harvojen ja valittujen ilmiöiden kvantifioitavuudelle. Onnellisuutta esimerkiksi on abstraktina ilmiönä mahdotonta suoraan muuttaa numeroiksi, toisin kuin kukkaron paksuutta tai seksin ja autotallissa komeilevien mersujen määrää. Näin ollen klassinen määritelmä onnellisuudelle on yleisesti korvattu keinotekoisella, loputtomaan kulutukseen ja hamstraukseen pohjautuvalla maailmankuvalla. Sonyn ja Netflixin uunituore K-popparit demonien jäljillä yhdisteleekin kaupallisen massaviihteen terävimpiä koukkuja animaatiomaailman modernimpiin muotioikkuihin lähes matemaattisella tarkkuudella. Numerot eivät valehtele: Sonyn alkemistit ovat viimein löytäneet viisasten kiven.

 

Kulutusjuhlan ytimessä riekkuva k-pop-trio metsästää luppoaikoinaan ja kesken konserttiensakin fanejaan piinaavia groteskeja demoneja. Korealaisista mytologioista ammentavien mielikuvitusilkiöiden välinen myyttinen sota ihmissukua vastaan onkin kestänyt ikimuistoisista ajoista asti, ja elokuvan sisäisen logiikan mukaan tehokkain lääke pahan kukistamiseen on kolmen nuoren neidon laulama pop-musiikki – ja väkivalta. Hyvien poppareiden vastinkappaleeksi maailmaan ilmestyy demoneiden oma miehisempi pop-poppoo, jolla tietysti on sarvipäisten seuraajiensa keskuudessa kiljuvat ja itkevät fanityttönsä ja -poikansa. Sankareidemme urotöitä voit tukea ostamalla näiden musiikkia digikaupoista ja suoratoistopalveluista. Mikäli taas ajatus ihmissieluja syövien demonien maailmanvalloituksesta saa sinutkin onnesta sekaisin, voit heittää rahasi myös pahiksille.

 

 

Laulettua musiikkia Sonyn elokuvassa onkin riittämiin. K-popparit demonien jäljillä tuokin mieleeni kasarivuosien japanilaiset sekamediatuotokset, joissa valtavirran markkinoille tarkoitetut pop- ja rock-soundtrackit olivat vähintään yhtä tärkeässä osassa animaation ja tarinan kanssa. K-poppareiden kohdalla en ihmettelisikään, vaikka elokuvan tekijät olisivatkin saaneet inspiraation teokseensa suoraan Creamy Mamista tai Bubblegum Crisisistä. Kahdesta jälkimmäisen tavoin myös K-popparit onnistui houkuttelemaan taakseen kokonaisen legioonan verran genrensä nimekkäitä tuottajia ja esittäjiä. Tällä kertaa lakipuolikin näyttäisi olleen asiallisesti hoidettu, eikä k-artistien tarvinnut japanilaisten tavoin työskennellä sopimusteknisistä syistä keksittyjen taiteilijanimien tai bändiviritelmien takaa.

 

Sonyn menestyskonseptilla on jo paperillakin yksi suuri heikkous: joka ei osaa arvostaa soundtrackiä, menettää samalla huomattavan osan elokuvan viehätysvoimasta. Henkilökohtaisesti en esimerkiksi vanhemman polven edustajana ymmärrä k-popin suosiota kuin nykypäivän heikon länsimaisen tarjonnan kautta, joten myös tästä elokuvasta saamani erityinen mielihyvä rajoittuu musiikkitarjonnan ulkopuolelle. Onneksi K-poppareiden animea ja länsimaista 3D-animaatiota fuusioiva visuaalinen tyylittely sentään iskee vinkeästi silmään, eikä Sony ole mennyt ottamaan takapakkia Spiderverse-leffojen värikkäästä ja vauhdikkaasta toiminnastakaan. Mälsästi sankarit vain mätkivät roistoja kuoliaaksi sen sijaan, että nämä joutuisivat keksimään oikeasti luovia ja jännittäviä keinoja saada vihollisiaan satimeen.

 

K-poppareiden häpeilemättömän kulutusluonteen tuntien moni katsoja tuleekin varmasti hämmästelleeksi elokuvan kerrontaan ja henkilöhahmoihin nähtyä vaivaa. Taiston tuoksinassa tietyt hahmot joutuvatkin käymään läpi myös kielletyn romanssin ja identiteettikriisin kaltaisia klassisia käänteitä, ja tyttöbändin sisäinen koheesio onkin toistuvasti uhattuna. Häpeän, pelon ja epävarmuuden ympärille rakennettu henkilökohtainen konflikti toimiikin hienosti lopun kliimaksin rakennusaineena. Ettei tarina menisi liian haudanvakavaksi, velmuilee pääjuonen ohessa myös mulkosilmäisen demonikissan ja kolmisilmäisen variksen muodostama koominen duo. Mikäli kissan ja variksen seikkailut eivät lähivuosina jatku omassa spin-offissaan, alan vakavissani epäilemään Sonyn ja Netflixin päättäjien mielenterveyttä.

 

Amerikkalaistuneen Sonyn tuottama K-popparit demonien jäljillä on suurilla numeroilla tuotettua erottuvaa massaviihdettä ja tarkoitettu tuottamaan vieläkin suurempia numeroita. Onnistuneen hyperbolan ansiosta lopputuote ei kuitenkaan nostata demonista irvistystä naamalle, enintään päinvastoin. Asteikolla yhdestä viiteen antaisin animaatiolle, tarinalle, huumorille ja hahmoille neljä pistettä, mutta toisaalta koska elokuvan soudtrackillä jytäävä k-pop laukaisee kalkkeutuneissa kuulijoissa lähinnä migreeniä ja epileptisiä kohtauksia, putoaa pistekokonaisuuskin kahteen ja puoleen. Sonyn viisasten kivi kykenee siis muuntamaan lyijyn kullaksi, parantamaan tauteja, myymään hiekkaa beduiineille ja lyömään jopa Disneyn omassa pelissään, muttei peittoamaan henkilökohtaisen musiikkimaun matematiikan rautaisia lakeja.

 

 

Arvio: 4/5 tai 2.5/5

 

 

KPOP DEMON HUNTERS, 2025 USA
Ohjaus: Chris Appelhans, Maggie Kang
Käsikirjoitus: Maggie Kang, Danya Jimenez, Hannah McMechan, Chris Appelhans
Näyttelijät: Arden Cho, May Hong, Yunjin Kim, Ken Jeong 

Robin Hood - varkaiden kuningas (1991)

 

 

Aika on hassu ilmiö. Yhteen aikaan harva rohkenikaan vakavissaan suunnitella Hollywood-tason tuotantoa Robin Hoodin seikkailuista – niin kuuluisa ja vaikutusvaltainen Errol Flynnin tähdittämä vuoden 1938 filmatisointi oikeasti on. Jopa ysärivuosien ikivihreää Robin Hoodia käsikirjoittaessa nyrkkisääntönä oli vältellä mainittua iloista Technicolor-seikkailua niin paljon kuin suinkin mahdollista. Toinen tabu oli Indiana Jones: Robin Hood ei metsästä raamatullisia aarteita, pelkää käärmeitä tai taistele natseja vastaan. Ohjaajaksi palkattu Kevin Reynolds aka Tanssii Costnerin kanssa toi äidin ja isän suosikkinäyttelijän mukanaan losin aksentilla puhuvaksi britiksi. Intiaanien ja aitotumaisten ystävä edustaakin arkipäiväisyydessään kuin varjoa Flynnin vanhanaikaisesta teatteri-glamourista.

 

Serpentiini ja glitter eivät sädehdi Locksleyn Robinin seikkailun alkusoinneissakaan: Richard Leijonamielen ristiretkelle osallistunut aristokraatti ja playboy on jäänyt saraseenien vangiksi. Paettuaan takaisin kotimaahansa Robin saakin kuulla vanhan hyvän Englannin joutuneen kuninkuutta tavoittelevan Nottinghamin sheriffin rautasaappaan alle; maassa vallitsee epäoikeudenmukaisuus, eikä kukaan ole uuden isännän mielivallalta turvassa. Vanhan kotilinnansa raunioiden varjoissa Robinia onkin vastassa vain perheen uskollinen palvelija, sheriffin sokeuttama Duncan, joka kertoo sankarillemme tämän kuninkaalle uskollisen isän saaneen surmansa usurpaattoria vastustaessaan.

 

Vallananastaja on tietysti nimeltään Macbeth, jolle noidat tarinan alussa ennustavat Skotlannin kuninkuutta. Ei nyt ehkä kirjaimellisesti, mutta Robin Hoodin lainat Shakespearen draamoista ja Laurence Olivierin elokuvista ovat alusta lähtien selviä kuin uskovat pyhäpäivinä – Nottinghamin sheriffillä on kätyreidensä joukossa jopa ihka oikea noita. Ironian riemuvoittona Sherwoodin omaa Macbethiä näyttelevä Alan Rickman on ammentanut roolisuoritukseensa huomattavat määrät Kevin Klinen ääntä ja vimmaa: vapaat kädet rooliinsa kertoman mukaan saaneen Rickmanin sheriffi on esikuvansa tavoin jatkuvassa liikkeessä, lausuu ajatuksensa aina ääneen ja huitoo ympärilleen kuin salaman iskusta seonnut Duracell-pupu. Niin viihdyttävää seurattavaa Rickmanin riekkuminen on, että tämän ruutuaikaa päädyttiin rajusti leikkaamaankin tuottajien koettua tarinan roiston varastavan koko show’n.

 

Eikä Shakespearea ilman Kurosawaa: Sherwoodin metsiin häpäistyn palvelijansa ja Morgan Freemanin kanssa vetäytyvä Robin Hood kohtaa yksi toisensa jälkeen värikkäitä ja hyväsydämisiä hahmoja, joista tämä värvää itselleen seitsemän samuraita. Vallasta ja yltäkylläisyydestä kansan ahdinkoa ymmärtämään kasvanut Tanssii susien kanssa alkaa ryöstää rikkailta ja jakaa saalistaan vähempiosaisille. Pahaisesta pikkurikollisesta kasvaakin maanvaiva sheriffille ja tämän kätyreille. Niinpä elokuvan kliimaksin lähetessä saammekin seurata Nottinghamin Oton yrityksiä päästä Robin Hoodista iloisine veikkoineen sekä viedä neito Marian vihille vaikka väkisin. Kellon tikittäessä Robinin on keksittävä keino ystäviensä, rakastamansa naisen sekä valtakuntansa pelastamiseksi.

 

Kliseeksi muodostuneen hokeman mukaan tällaisia elokuvia ei enää osata tehdä – eikä taatusti tehtäisi vaikka osattaisiinkin. Kevin Reynoldsin Robin Hood on tyyliltään vähän kuin Sadao Yamanakan holistisemmat elokuvat, joissa ohjaaja yhdisteli spontaanisti tusinan verran vaikutteita eri genreistä ja sai tarinansa elämään ennennäkemättömällä tavalla. Yamanakan visioiden tavoin myös Robin Hood sisältää lähestulkoon kaikkea kauhua ja tieteistarinaa lukuun ottamatta, alkaen vaikkapa vinkeän humoristisesta seikkailusta, jännittävästä toiminnasta, vanhan hyvän ajan romantiikasta sekä satujen noidasta aina eeppisiin klassikkodraamoihin. Kevin Costnerin tähdittämä Robin Hood on kertaluokkaa ryppyotsaisempi näkemys aiheestaan mutta samalla tarinana ajaton ja universaali kuin kaurapuuro voisilmällä.

 

Suoratoistopalveluihin tottuneet tuskin kykenevät ymmärtämään, kuinka valtava ilmiö Robin Hood ilmestyessään olikaan: lukuisat silminnäkijäkertomukset todistavat täysien katsomoiden eläytyneen näkemäänsä, nostaneen spontaanisti käsiään ilmaan, hurranneen ja taputtaneen elokuvan tapahtumien mukana. Mainetta ja mammonaa Robin Hood tuottikin tekijöilleen enemmän kuin laki sallii, ja Bryan Adamsin ähisemästä tunnusmusiikistakin kasvoi Costnerin seikkailun siivittämänä yksi kautta aikain hiteistä. Robin Hood – varkaiden ruhtinas onkin mielestäni vuosikymmenen avainelokuvia: jos hahmoon oli aiemmin arkailtu kajota, täyttyivät viestimet pään avauduttua vuosikausiksi jos minkälaisista jäljittelijöistä ja parodioista. Siinä missä useimmat myöhemmistä yrittäjistä ovatkin jo ammoin hukkuneet ajan virtoihin, on aito ja oikea Varkaiden ruhtinas kestänyt kertyneitä vuosia laadukkaan viinin tavoin.


Arvio: 5/5


ROBIN HOOD: PRINCE OF THIEVES, 1991 USA
Ohjaus: Kevin Reynolds
Käsikirjoitus: Pen Densham, John Watson
Näyttelijät: Kevin Costner, Alan Rickman, Morgan Freeman, Christian Slater

Kala nimeltä Wanda (1988)

 

Kissan kuolema ei ole naurun asia. Kala nimeltä Wanda virnuileekin kaikelle mahdolliselle – paitsi kuolleille kissoille. Omille teilleen erkaantuneen Monty Pythonin ydinjäsenten tuottama huumoritykitys pureutuukin yleisöönsä niin ihon alle, että muuan tanskalaisen vanhuksen tiedetään nauraneenkin itsensä hengiltä. Kohtalokkaaksi osoittautuneessa kohtauksessa Kevin Kline työntää ranskalaisia perunoita Michael Palinin nenään. Niin sensitiivinen aihe nenästä törröttävät ranskanperunat aikoinaan olivatkin, että vielä vuosikausia John Cleesen ja kumppaneiden hupailun teatteriensi-illan jälkeenkin amerikkalaiset televisiokanavat sensuroivat tai leikkasivat kyseisen kohtauksen esityksistään. Voiko komedialle parempaa mainosta ollakaan?

 

 Mutta miksi ranskalaisia perunoita – tai englantilaisittani chipsejä? Hyvin yksinkertaista: Tarinan alussa nelihenkinen rosvojoukko jää käpälälautaan timanttiryöstön jäljiltä, ja koplan pomon päädyttyä poseen ryhmän muut jäsenet kukin tahollaan pyrkivät saamaan helyt käsiinsä. Saaliin kätköpaikasta tietävä herrasmies on kuitenkin matkalla veden ja leivän äärelle, joten Jamie Lee Curtisin esittämän vampin on määrä vietellä pomon asianajaja (John Cleese) saadakseen tältä tietoa timanttien olinpaikasta. Curtisin hahmon rakastaja Otto (Kline) taas on luihin ja ytimiin asti ironinen, omaa typeryyttään älykköpuheella ja mesoamisella kompensoiva pyhä hullu. Koska tarinan tapahtumat sijoittuvat Britanniaan, maistavat hahmot toisinaan myös ”fish and chipsiä”.

 

Kalaa ja ranskalaisia – muttei kuolleita mirrejä. Veret seisauttavan repäisevää ironiaa Wandassa onkin sitten niinkin kanssa, että vakavissani hämmästelen kuolonuhrien vähäistä määrää; jos ikinä löytäisin itseni kirjoittamasta kokonaista kirjaa aiheesta, löytäisin taatusti kaiken tarpeellisen informaation pelkästään tästä elokuvasta. Kuulkaapa esimerkiksi seuraavaa kuviota: Alussa Otto pakottaa Archien pyytämään anteeksi, ja vähän myöhemmin Otto päätyykin pahoittelemaan käytöstään Archielle. Matkallaan Archien residenssiin timanttivaras Otto tuleekin napanneeksi tämän kotiin iskeneen murtovarkaan. Mukiloituaan naamioituneelta murtomieheltä tajun kankaalle Otto tunnistaakin tämän Archieksi, pyytää tältä anteeksi ja livistää rikospaikalta.

 

 Kevin Klinen esittämä Otto on aivan omanlaisensa luku komedian historiassa. Ajatuksen tasolla Otto on vain klassinen stereotypia meluisasta ja keskittymiskyvyttömästä amerikkalaisesta. Kuin sähköiskun saanut Kline kuitenkin vie hektisyydessään hahmon elkeet yksinkertaista sivuhahmoa huomattavasti pidemmälle: yliampuvaa piirroshahmoa muistuttavassa Otossa henkilöityy kokonainen uuden ajan komiikan arkkityyppi. Jos Kala nimeltä Wanda näytettäisiin rinnan vaikkapa Ren & Stimpyn kanssa, yleisö tuskin huomaisi kahden välillä paljoakaan eroa. Oton hahmossa yhdistyvät amerikkalainen levottomuus, italialainen megalomania sekä viehättävän lurjusmainen vihjeettömyys – jopa hahmon kuolema tihkuu itkettävän hauskaa ironiaa.

Sääli Michael Palinia ja Michael Palinin klyyvaria. Jos Otto edustaa uuden ajan piirrettyjä, löytyy Palinin esittämän Kenin esikuva kaukaa menneisyydestä, aina Amerikasta asti. Rikollisjengin ollessa timanttikeikalla muuan vanhus sattui kävelyttämään koiriaan ja näkemään vilauksen koplan johtajasta. Oikeudenkäynnin lähestyessä Kenin olisi tarkoitus hoidella harmaahapsi päiviltä, mutta eläinrakas saalistaja tuleekin kerta toisensa jälkeen sotkeutuneeksi ansoihinsa tai teloneeksi viattomia luontokappaleita. Kenin sokeus vikojaan kohtaan on vähintään Oton tasoa, onhan hahmo valmis surmaamaan akvaariokalan vuoksi miehen, kun tämä itse taas tappaa tai vammauttaa tarinan tuiskeissa vahingossa lähemmäs puolen tusinaa eläintä.

 

 Ei siis sovi työnnellä kitusiinsa sen enempää perunoita kuin herneitäkään, Kala nimeltä Wanda nimittäin on kautta aikain hauskimpia komedioita. Kysykää vaikka Jamie Lee Curtisilta: monessa kohtauksessa Curtis pidättelee selvästi nauruaan, ja alun kuuluisassa rakastelukohtauksessa tämä onkin peittänyt kasvonsa tyynyllä kameran ulkopuolella. Pelkästään jo ironian määrä ja laatu ovat Wandassa häkellyttävän mestarillista jälkeä, mutta vielä huomioitaessa Atlantin toiselta puolen tuodut herkulliset vaikutteet sekä nimettömiä sivuhahmoja myöten ikimuistoiset persoonallisuudet aina Kevin Klinen Oscarin arvoiseen kokovartaloroolisuoritukseen asti, on koossa kuolettavan vaarallinen naurutykitys ihan kirjaimellisestikin. Brittiveteraani Charles Crichtonille Kala nimeltä Wanda oli samalla komean uran kruunannut jäähyväisteos. Crichton eläköityi maailman huipulla. 

 

 

Arvio: 5/5

A FISH CALLED WANDA, 1988 USA, Iso-Britannia

Ohjaus: Charles Crichton
Käsikirjoitus: Charles Crichton, John Cleese

Näyttelijät: John Cleese, Jamie Lee Curtis, Michael Palin, Kevin Kline 

Odotapas vain! (1969-)

 

Tandem, tandem. Kylmän sodan vuosina kaikesta oli länsi- ja itämainen versionsa – jopa Looney Tunesista. Nu pogodin eli Odotapas vain sai alkunsa rautaesiripun nurjemman puolen viranomaisten pantua merkille länsimaisen animaation ylivertaisuuden. Ainoan sallitun puolueen napamiesten mahtikäskystä Soyuzmultfilmin päättäjät määrättiinkin tuottamaan tutunoloista ajojahtikomediaa paikallismaustein. Ensimmäinen, rujompi versio suden ja jäniksen välisestä petosaalissuhteesta ei kuitenkaan läpäissyt sensuuria, joten työ jouduttiin aloittamaan alusta osittain uudella miehistöllä. Firman sisällä tuhoon tuomituksi miellettyä projektia kartettiin kuin kulkutautia.

 

Nu, pogodin uutta yritystä ohjaamaan värvätyn Vjatšeslav Kotjonotškinin ensimmäiseksi tehtäväksi tulikin animaation ulkoasun muokkaaminen graffitimaisen raa’asta ja suodattamattomasta piirrosjäljestä värityskirjamaisempaan suuntaan. Kotjonotškin onkin kertonut keksineensä suurisilmäisen ja söpön jäniksen hahmon välittömästi toimeen tartuttuaan, suden hahmo taas tuotti tälle ongelmia. Inspiraation hahmoon mies on kertonut saaneensa eräästä lyhtypylvääseen nojaavasta, mahorkkaa imuttelevasta pitkätukkaisesta rakkarista, jonka tämä sattumalta näki kerran työpaikkansa ikkunasta. Sarjassa jänis edustaakin moraalisesti hyvää hahmoa, tätä jahtaava pimeiltä markkinoilta ostettuihin farkkuihin pukeutuva susi taas virallisen opin näkökulmasta huligaania ja pahantekijää.  

 

Tietyistä pinnallisista yhtäläisyyksistä huolimatta Warnerin piirrettyjen kaltaisesta slapstickistä ei Nu, pogodin kohdalla kuitenkaan ole laisinkaan kysymys. Neukkulaisen ajojahdin toiminnan keskiössä on ironian pilke silmäkulmassa kiiltäen aikansa ihmisten ajanvietto sekä muodikas kansankulttuuri: yritteliäs susi ajaa jänistä takaa niin sirkuksessa, aurinkorannalla, museossa kuin luistinradallakin saaden lopulta vain kuonoonsa. Jokaisen episodin taustalla soi tekohetkellä trendikästä musiikkia, kuten Vladimir Visotskia ja Alla Pugatšovaa. Jokainen jakso myös päättyy suden huutoon ”nu zajats, nu pogodi!” eli ”odotapas vain!.

 

Henkilökohtainen suosikkini sarjan episodeista rikkoo annettua kaavaa sijoittamalla tarinan Baba Jagan mökkiin. Tämä kyseinen episodi on hauska paitsi erilaisuudellaan, mutta myös arvaamattomuudellaan: episodissa nähdään taikuutta ja muodonmuutoksia, ja tarinan gagit ovatkin arkisen elämän sijasta ymmärtääkseni viittauksia erilaisiin satuihin ja kansantarinoihin – jakson lopussa iso paha susi muuttuukin karitsaksi. Paras yksittäinen punchline taas löytyy rakennustyömaalle sijoittuvasta episodista, jonka lopussa susi päätyykin sairaalaan. Jäniksen ilmestyessä ovelle kukkakimpun kanssa susi käskeekin tätä painumaan tiehensä – huutaen heti perään vakiofraasinsa. Nu, pogodi onkin hauskimmillaan veistellessään ironista huumoria.

Koska animaatiotuotanto oli Neuvostoliitossa katastrofaalisen kallista ja suorastaan epidemologisen tehotonta, venyi yksittäisten episodien julkaisukin kuukausista vuosiksi. Hahmot maailmoineen elivät aikansa mukana: 90-luvulle sijoittuvissa episodeissa susikin on muuttunut vanhan ajan neukkulaisesta muotileijonasta poninhäntäpäiseksi uusrikkaaksi. Meidän päiviimme Nu, pogodia on tuotettu kaikkiaan 22 episodia, joista ensimmäiset 16 lasketaan sarjan kultakauteen kuuluviksi – jaksoista viimeisimmät ovat Kotjonotškin pojan käsialaa. Venäläisyleisön rakkautta suden ja jäniksen ajojahtia kohtaan ei sovikaan lainkaan vähättelemän: Nu, pogodin oheistuotteita näkee Suomessa asuvien emigranttienkin niskassa harva se päivä. Meikäläisittäin useimmat sarjan vitsit todennäköisesti menevät yli hilseen ihan jo kulttuurierojenkin vuoksi, mutta itse ainakin olen aina mieltänyt Nu, pogodin erittäin viehättäväksi piirretyksi.

Sarjan 16 ensimmäistä jaksoa voi katsoa täällä.

 

Arvio: 4/5

 

NU, POGODI! 1969- Neuvostoliitto, Venäjä 
Ohjaus: Vjatšeslav Kotjonotškin, Aleksei Kotjonotškin, Vladimir Tarasov, Juri Butyrin
Käsikirjoitus: Arkadi Khait, Felix Kamov, Aleksandr Kurljanski
Näyttelijät: Anatoli Papanov, Klara Rumjanova 

Kuolema pukee häntä (1992)

 

Kaikista ihmisistä ei ole Hollywood-tähdiksi. Henkilökohtaisesti olen kuullutkin useamman kriittisen äänen toteavan, kuinka nämä eivät ikipäivänä maksaisi nähdäkseen tavallisen tallaajan näköisiä elokuvatähtiä. Jotkin ihmiset kuulevatkin silmillään. Muoti- ja kosmetiikkateollisuus kuittaavatkin vuosittain miljardeja ihmisten ulkonäköpaineilla ja epävarmuuksilla. Mammona tai mittava vaatekaappikaan eivät tee Hollywood-tähteä, mutta pelko ulkonäön menetyksestä pystyy ajamaan rikkaat ja kuuluisatkin hulluuden partaalle kuin Auringonlaskun kadun ikääntyneen kaunottaren, jolta Hollywood otti kaiken, minkä antoikin – ja enemmänkin. Billy Wilderin elokuva tähtineen saavutti kuolemattomuuden, mutta vain vertauskuvallisella tasolla. 

 

Robert Zemeckisin elokuvassa niin ulkonäköpaineille kuin kuolemallekin annetaan lapiosta jakaukseen niin että lapaluutkin natisevat liitoksistaan. Tarinassa toisistaan mittaa ottavat Helen ja Madeleine, kaksi turhamaista ja ahnetta naista, joiden kissamaisen kilvoittelun kohteeksi joutunut Bruce Williskin tarttuu turhautuneena pulloon. Tarinan alkupuolella masentuneesta ja ylipainoisesta kuin taikaiskusta seksikkääksi missiksi muuttunut Helen yrittää vakuuttaa Brucen murhaamaan vaimonsa ja lavastamaan kuoleman onnettomuudeksi. Juoni kuitenkin epäonnistuu, ja Bruce huomaakin astuneensa hullujen naisten virittämään rotanloukkuun – ja miesparka saattaakin joutua elämään emäntien ehostajana kunnes musta aurinko nousee. 

 

 

Valistunut lukija varmasti yhdistää vielä Zemeckisin nimen Tales from the Cryptiin, tuohon vanhoista kauhusarjiksista ammentavaan, rajoja rikkovaan helmeen televisiosarjojen joukossa. Tales from the Cryptin tarinoiden rakenne on hupaisan yksinkertainen: jokaisessa episodissa nähdään yliampuvan paha tai muuten luonteeltaan viallinen hahmo, jolle koituu lopussa hirtehisen ironinen kosminen rangaistus. Jos tarinan päähenkilö siis esimerkiksi maksaa itsensä kipeäksi saavuttaakseen naisen huomiota, saattaa lopulta paljastua kieron naaraan halunneenkin koko ajan vain rahaa – jota päähenkilöllä ei enää ole. Kuolema pukee häntä oli alkujaan tarkoitus olla vain kuvatunlainen episodi tuota kyseistä klassikkoa, mutta ohjaaja-tuottaja Zemeckisin aloitteesta konsepti laajennettiinkin kokonaiseksi elokuvaksi. 

 

Roger Rabbitistä selvinneen Zemeckisin ydinosaamisen tuntien erikoistehosteet ovat tämänkin kauhukomedian ydintä. Meryl Streep onkin kuvaillut Zemeckisin tekniikkademon kuvauksia kuin hammaslääkärikäynniksi: toisinaan tämä joutui vääntäytymään tehosteiden edellyttämiin omituisiin asentoihin tai kävelemään takaperin blue screen -maski takaraivossaan. Viimeistä huutoa olleilla tietokone-efekteillä tämän hahmo nähdäänkin vääntämässä niskaansa jos minkälaisiin mahdottomiin kulmiin, välillä Madeleine taas kuikuilee ympäriinsä porsaanmentävä reikä vatsassaan. Nykysilmään tietokoneella parannellut osat tietty paistavat läpi, mutta ilmestyessään Kuolema pukee häntä oli ensimmäisiä teoksia, joissa ihoa kyettiin animoimaan uskottavasti tietokoneiden avulla. Samoja tekniikoita hyödynnettiin vähän myöhemmin Jurassic Parkissa. 

 Kuolema pukee häntä kävi läpi useita muutoksia jo käsikirjoitusvaiheessa, ja monesta elokuvan hahmosta ja kohtauksesta onkin olemassa paperilla vaihtoehtoisia skenaarioita ja paljastuksia. Madeleine ja Helen esimerkiksi ostivat alkuperäisvedoksessa eliksiirinsä kuolemattomuuden ja ikuisen kauneuden salat selvittäneeltä Kleopatralta. Syystä tai toisesta käsikirjoittajat muuttivat hahmon nimen lopullisessa versiossa, vaikka viittaukset muinaiseen Egyptiin jätettiinkin. Samoin jäivät elokuvaan itämaisen seksisymbolin palvelijoina nähtävät bodatut miesmallit – tarkkasilmäisempi voi löytää joukosta jopa liehuvalettisen Fabion. Aidon femme fatalen tapaan Zemeckisin elokuvan kuolettavan kauniit naisetkin käyttävät miehiä pelkästään hyväkseen. Seksi on vaarallista ja tappaa. 

 

Huomattavimman muutoksen kaikista koki elokuvan päätöskohtaus: alkuperäisessä muodossaan kuoliaaksi elämäänsä kyllästyneet Helen ja Madeleine istuvat puistonpenkillä katsellen vanhan miehen rakkautta vaimonsa kanssa. Epäonnistuneen testinäytöksen jälkeen loppu päädyttiin kuvaamaan uudelleen, mutta tarkkasilmäisempi voi silti löytää lopullisestakin epilogista vihjauksia alkuperäiseen. Itse pidän kuulemaani skenaariota enemmän teatteriversion lopusta, jossa televisiosarjan pikimusta ironiakin pääsee leikkauspöydälle jätettyä paremmin kunniaansa: kahdelle toisiaan vihaavalle naiselle pahin mahdollinen rangaistus onkin lopulta elinikäinen riippuvuus toisistaan. Elämä on.

 

 

Arvio: 4/5 

 

 

DEATH BECOMES HER, 1992 USA 

Ohjaus: Robert Zemeckis 

Käsikirjoitus: Martin Donovan, David Koepp

Näyttelijät: Bruce Willis, Goldie Dawn, Meryl Streep 

Paluu blogosfäärin puolelle

Viimeisimmässä postauksessani taisin puhua huonosta motivaatiostani. Kesäkuussa aloittamani kirjan kirjoittaminen antoi samalla muullekin elokuva- ja kirjoitusharrastukselleni valtavat määrät uutta kipinää, ja viimeisen puolentoista kuukauden aikana olenkin kynäillyt kaikkiaan kolmisenkymmentä arvostelua ja risat Leffatykin puolelle. Mielestäni kirjoitusteni laatu on ollut keskimäärin korkeampi kuin koskaan, ja olen alkanut järjestelmällisesti tietotaitoani kehittämäänkin. Uskon siis pystyväni vieläkin parantamaan juoksuani vaikka kuinka paljon.

Seuraavaksi aion tehdä paluun myös tänne blogin puolelle. Leffatykki on itselleni aina ollut rakas lapsi, mutta viime aikoina alustalla on esiintynyt ns. yskintää. Viimeksi kun keskustelin sivuston moderaattorin kanssa, tämä kertoi pahoista kiireistä, minkä vuoksi myös Tykin julkaisu- ja päivitystahti on näillä näppäimillä mitä sattuu: tälläkin hetkellä Tykki näyttäisi seisseen paikoillaan sellaiset puolitoista viikkoa, eikä yhteyden ottaminen ylläpitoon näytä luonnistavan lainkaan. Koska tilanne on niin turhauttava, pyrin jatkossa julkaisemaan tuotoksiani ensin täällä blogin puolella, ja Leffatykissä vasta sivuston alkaessa taas päivittyä. 

Strategiani tulee jatkon suhteen olemaan seuraava: En ala enää katsoa tai arvostella jokaista vastaan tulevaa filmografiaa, elokuvaa tai sarjaa, ainoastaan tavanomaista kiinnostavampia tai ansiokkaampia yksilöitä - huonotkin elokuvat ja sarjat voivat siis olla omalla tavallaan mielenkiintoisia. Vanhoja klassikoita saattaa myös silloin tällöin tupsahdella eetteriin, mutta pääpainoni tulee olemaan tukevasti 2020-luvulla. Nykyään kuulee muutenkin marinaa populaarikulttuurin tarjonnan laadusta. Itse uskon negatiivisen asenteen, huomionhakuisten meemiarvostelujen ja jatkuvan valittamisen olevan osa ongelmaa, lue: "rage-baiting". 

Toivon mukaan positiivisten esimerkkien nostaminen framille auttaisikin kohentamaan ilmapiiriä tai peräti inspiroimaan tuottamaan lisää herkkua kansalle.