Tappava totuus (1981)

Amerikan Yhdysvaltojen alamäki on aiheena kuin Metallican kaupallistuminen: jokaisella on selkeä mielipiteensä ilmiön todenperäisyydestä, mutta kukaan ei osaa kertoa yksiselitteisesti, milloin, miten tai mistä onnettomuus saikaan alkunsa. Yhtä hyvin Amerikan historia vallankumouksesta nykypäivään voisikin olla yhtä suurta luisua kohti eskatologisten kristittyjen antaumuksella vartomaa tuomiopäivää ja herramme Jeesuksen paluuta keskuuteemme. Merkkinä moraalisesta rappiosta uskovat pitivät tabuja rikkovan metallimusiikin turmiollisen sanoman leviämistä nuorison keskuudessa etenkin 80-luvun alkuvuosina. Fanaattisimmat hevimiehet taas näkivät Metallican väitetyssä kaupallistumisessa todisteen metallimusiikin itsensäkin rappiosta.

Tappava totuus tarjoaa debatoitavaa sekä ajatuksen aihetta Amerikan Yhdysvaltojen lähestyvästä sekasorrosta ja tuhosta: mondo-elokuvana ja eksploitaationa leffan kestosta suuri osa meneekin ruumishuoneella sekä männävuosien kuuluisia rikostapauksia koskevaa arkistomateriaalia tarkastellessa. Internetin rikos- ja sarjamurhaajadokumentteja katsoneet todennäköisesti tunnistavatkin uutiskuvista editointihetkellä puhuttaneen Ted Bundyn, John Wayne Gacyn sekä muutaman muun ”alan miehen”. Gacy kidutti ja murhasi kymmeniä nuoria miehiä ja hautasi näiden ruumiit talonsa alle, Ted Bundy taas heteromiehenä saalisti naisväkeä. Amerikassa sarjamurhaajat tuskin olivat tuore ilmiö tuolloinkaan, mutta massamedia toi väkivallan ennenäkemättömällä tavalla ihmisten koteihin.

Mielestäni tekijöillä olikin eväät erityisen mielenkiintoiseen ja puhuttelevaan dokumenttiin, mutta tilaisuus vesitettiin liialla shokkikuvastolla. Media ja väkivalta esimerkiksi olisi itsessään ollut jännittävä aihe minkä lajin elokuvalle tahansa, samoin yritys selvittää yleisen turvattomuuden syitä – Tappavalla totuudella olisi tällöin voinut olla yhteiskunnallistakin arvoa. Vaihtoehtoisesti tekijät olisivat voineet keskittyä perinteisen tutkielman tapaan tiettyyn rikolliseen tai rikostyyppiin ja lähteä tarkastelemaan yleisellä tasolla valitsemansa aiheen taustoja. Ilman punaista lankaa tai asiallista argumentaatiota Tappavasta totuudesta onkin nykyisin iloa lähinnä lohduttomana ajankuvana. Laadukkaille rikosdokkareille altistumattomat saattavat saada kylmiä väreitä ja jännityserektioita elokuvan aidosta väkivallasta ja kuolemasta.

Oikeammin sanottuna Tappavan totuuden perimmäinen ongelma eksploitaationa on aikojen ja tapojen muuttuminen. Kasarivuosina true crime ei vielä ollut yleistä kansanhuvia, eikä internetiä edeltävällä ajalla ollut nykyisenkaltaista saumaa päästä käsiksi aitoon kuvamateriaaliin riko- ja onnettomuuspaikoilta. Irtopäitä? Irtoraajoja? Irtopeniksiä? Kaikkea löytyy parilla kuvahaulla, surullista kyllä. Sarjamurhaajien ja kuuluisien väkivaltarikollisten edesottamuksilla yksityiskohtaisesti herkuttelevat dokumentit keräävät järjestään miljoonapäisen yleisön – jopa Ronald Reaganin salamurhaajalla on oma Youtube-kanavansa. Tappava totuus saattoi siis hyssyttelyvuosina olla kutkuttava kurkistus kielletyn hedelmän lumoihin, mutta nykyisin kasarivuosien kauhistuskin on latistunut silkaksi lastenviihteeksi.

Miksi? Miksi Amerikka on tuhon oma? Mikä tauti Amerikkaa vaivaa? Metallimusiikki ei tärvellyt nuorison mielenterveyttä, väkivaltaviihde ei raaistanutkaan yleisöään villieläimen tasolle, eivätkä synnilliset roolipelitkään ajaneet kansaa Saatanan helmoihin ja noituuteen, kuten yhteen aikaan yleisesti pelättiin. Herramme Jeesuskaan ei palannut keskuuteemme, eikä historia loppunutkaan 90-luvun alussa. Amerikkalaisen yhteisöllisyyden murtuminen, sekä akustisen kitaran ilmestyminen Metallican repertuaariin sen sijaan ovat tosiasioita. Black Albumin jättimäinen menestys johti thrash metalin tuhoon, ja uudistuneen metallimusiikin nousuun vanhan tuhkista. Tappava totuus olisi voinut olla kiehtova nuotiotarina Amerikan ajattomasta alennustilasta. Mieluummin kuuntelen vanhaa Metallicaa.


Arvio: 2/5


THE KILLING OF AMERICA, 1981 USA, Japani
Ohjaus: Sheldon Renan
Käsikirjoitus: Leonard Schrader, Cheiko Schrader