The Actress and the Poet (1935)

The Actress and the Poet alkaa varsin räväkkäästi kun nainen jää kiinni uskottomuudesta ja aviomies iskee veitsen hädissään huutavaa neitoa sydämeen. Sitten paljastuukin, että kyseessä on vain Mikio Narusen itseironinen vitsi ja kohtaus olikin vain teatteria. Narusen tulevan vaimon Sachiko Chiban esittämä nainen on elokuvan varsinainen päähenkilö, vähän naismaisen runoilijamiehensa asuva moderni japanitar, joka läpi elokuvan valmistautuu tulevaan rooliinsa perinteisenä kotirouvana.

Kuten jo varmaan edellisen lyhyestä referaatista todennäköisesti huomasi, kyseessä on yllättävä paluu Narusen varhaisvuosien kevyehköjen nansensu-komedioiden pariin. Tällä kertaa koko jutun keskeisin vitsi vain on, että hupaisan dysfunktionaalisessa parisuhteessa elävän kaksikon ainut kosketus perinteiseen avioliittoon on puhtaan fiktion kautta.

Jos tätä nyt haluaa teknisessä mielessä lähteä perkaamaan, niin periaatteessa käsissä on jälleen sujuva ja helposti katsottavissa oleva Narusen varhainen äänielokuva, mutta tälläkin saralla tunnutaan ottaneen harmittavasti askel taaksepäin. Edellisestä narusesta poiketen tässä ei esimerkiksi hyödynnetä enää ollenkaan kertojaääniä tai tausta-ambienssia tai kertojaääniä vaan kyseessä on varsin tavanomainen oman aikansa tuote.

Yleisin kritiikin kohde The Actress and the Poetissa on yleensä nykysilmään turhan konservatiivinen loppu, jossa päähenkilö hyväksyy miehensä talon isäntänä ja alistuu perinteiseen vaimon rooliin, mutta sisäistää samalla roolinsa näytelmässä. Ilmeisesti Naruse halusi tällä sanoa, että modernia naista sitovat tiettyyn rajaan asti vanhat perinteet siinä missä konservatiivisempiakin. Ehkä olen itse vain erilainen, mutta en pahastunut tästä lopetuksesta varsinaisesti ollenkaan.

Koska kyseessä on katkeriin ja synkkiin elokuviin mieltyneen Narusen tuotos, tähänkin on lisätty loppuun tragedia naapuriin muuttaneen parin kaksoisitsemurhan ja vakuutuspetosyrityksen muodossa. Kyseiset itsemurhakeplottelut olivat tekoaikaan tiettävästi varsin tavanomaisia.

Kaiken kaikkiaan, itse pidän jonkin verran tästäkin vaikka niistä parhaista naruseista jonkin verran tasossa jäädäänkin. The Actress and the Poet ei ole mikään uusi Wife! Be Like Rose! tai The Street Without End, mutta kyseessä on silti kaikin puolin kelvollinen komediaelokuva mestarilta.



Arvio: 3.5/5



JOYU TO SHIJIN, 1935 Japani
Ohjaus: Mikio Naruse
Käsikirjoitus: Minoru Nakano, Ryûji Nagami
Näyttelijät: Chizuko Kanda, Haruko Toda, Hideo Saeki, Hiroshi Uruki, Kamatari Fujiwara, Kinba Sanyûtei, Sachiko Chiba

Three Sisters with Maiden Hearts (1935)

Sanotaan nyt ensialkuun vaikka näin, että saamattomuus on perkeleestä. Vaikka tässä on viikon päivät pitänyt tarttua jälleen Mikio Narusen elokuvien ihmeelliseen maailmaan, olen jostain syystä löytänyt vain itseni pelaamasta jotain netin monista tappavan koukuttavista massiivimoninpeleistä. Toisaalta ohjaajien siirtymät mykkäelokuvista äänitekniikkaan tuntien tämän katsominen ei oikein ajatuksenakaan innostanut, mutta tehtävä on mikä tehtävä on.

Three Sisters with Maiden Hearts on siis samanaikaisesti Mikio Narusen ensimmäinen äänielokuva että ensimmäinen kymmenestä ohjaustyöstä uudella studiolla. Tiettävästi yksi Narusen monista kiistanaiheista edellisen studion, Shochikun, kanssa liittyikin osin juuri äänielokuvien tekoon, mistä syystä ohjaajan debyytin kanssa menikin verrattain myöhäiseksi.

Hämmentävästi ja yllättäen tämä elokuva kuitenkin jatkaa tyylillisesti käytännössä suoraan siitä mihin Naruse Street Without Endissä jäi. Tällä kertaa tarinan tapahtumat sijoittuvat huonomaineiseen Asakusan kaupunginosaan, jossa tyrannimainen sairaalloinen äiti pakottaa tyttärensä tienaamaan katusoittajina ja tanssijattarina. Perinteisen narusemaiseen tapaan tälläkin kertaa kyseessä on erittäin synkkä ja masentava tarina. Ohjaajan harmiksi sensori leikkaisikin tästä viimeiset, prostituutioon viittaavat kohtaukset sikseen.

Tiettävästi Narusen äänidebyyttiä pidettiin aikoinaan Japanin siihen asti parhaana äänielokuvana ja vähän poikkeuksellisesti tässä yhtyy vähän itsekin kriitikoiden kehuihin. Narusella on ollut poikkeuksellisella tavalla hallussa ääni siinä missä kuvakin heti ensimmäisellä yrittämällään. Tässä esimerkiksi käytetään kerronnassa jo täysin saumattomasti musiikkia sekä erilaisia taustaääniä ja -hälyä - eräässä kohtaa nähdään jopa kertojaäänella varustettu flashback!

Allekirjoittaneella ei edelleenkään ole minkäänlaisia erityisiä ongelmia Mikio Narusen teosten kanssa eikä Three Sisters with Maiden Heartsissakaan mitään erityisen vialla ole, mutta sitä vain toivoisi että näitä pystyisi oikeasti katsomaan muutenkin kuin vanhoilta ja huonolaatuisilta bootleg-kaseteilta.



Arvio: 4/5



OTOME GOKORO SANNIN SHIMAI, 1935 Japani
Ohjaus: Mikio Naruse
Käsikirjoitus: Mikio Naruse, Yasunari Kawabata
Näyttelijät: Chikako Hosokawa, Chisato Matsumoto, Chitose Hayashi, Kamatari Fujiwara, Mariyo Matsumoto, Masako Sanjo, Masako Tsutsumi, Ryuko Umezono

Don Quijote (1933)

Maailmassa löytyy varmaan sellainenkin luonnonlaki, että kuta enemmän katsoo ja kirjoittaa elokuvista, sen suuremmalla todennäköisyydellä vastaan astelee ainakin yksi Don Quijoten monista filmatisoinneista. Itselleni tämä on oikeasti jo toinen sen vuoden 2000 klassisen televisioelokuvan lisäksi, mutta ensimmäinen josta jaksaa alkaa riviäkään raapustamaan.

Don Quijoten keskiaikaista ritariromantiikkaa satirisoiva tarina itsessään lienee useimmille ainakin kursorisesti tuttu: ritariromaaneja ahmiva höperö ukko päättää panna ranttaliksi ja ratsastaa yksinkertaisen aisaparinsa kanssa "uroteosta" toiseen kauniin Dulcinean nimissä. Kuuluisimmassa kohtauksessa rohkea ritari taistelee jättiläisiksi luulemiaan tuulimyllyjä vastaan - ja häviää.

Henkilökohtaisesti voin ainakin röyhistellä rintaani sillä tosiasialla että olen ihan oikeasti lukenut taannoisina kouluvuosinani sen alkuperäisen tiiliskivimäisen romaanin, johon tämäkin elokuva perustuu. Kyseessä on nyky-yleisölle varsin etäinen ja tylsä opus, mutta Pabst onkin elokuvassaan viisaasti leikannut suurimman osan alkuperäistarinasta pois ja sisällyttänyt vain muutaman kaikkein tunnetuimman törmäilyn, mm. sen tuulimyllykohtauksen.

Tiettävästi tästäkin tehtiin aikoinaan versiot enimmäkseen samoilla näyttelijöillä ja useammalla eri kielellä, mutta toisin kuin Pabstin muutama edellistä, tämän elokuvan alkuperäinen saksankielinen versio näyttäisi olevan aikojen saatossa kadonnut, joten ohjaajan vakionäyttelijöitä tai -kuvaajia ei tässä juuri harmittavasti nähdä.

Suurin yllätys tätä katsellessa ainakin itselleni oli musiikin huomattava määrä: Don Quijotea esittävä Feodor Chaliapin oli kuuluisa oopperalaulaja, jolle luonnollisesti kehitettiin muutamia ylimääräisiä lauluja pelkästään taitojensa esittämistä varten. Mies tuntuisikin olevan varsin oivallisessa vedossa vaikkei musiikki itse tarinaan juuri istukaan.

Eräänä erityisen huomattavana seikkana tässä nähdään muutamissa kohtauksissa poikkeuksellisen taidokasta trikkikuvausta, jota itse en juuri katsoessa edes huomannut. Erityisen tunnettu esimerkki tästä on lopun tuulimyllykohtaus, jossa pääosanesittäjä näyttäisi riippuvan myllyn lavasta sekä epilogi, jossa vanhan ukon kirjojen tuhkasta nousee Don Quijoten itsensä romaani.

Eipä tuolle kuitenkaan mitään voi, että kyseessä on tähänastisen Pabstin tuotannon heikoimpia yksilöitä. Don Quijote ei oikein säväyttänyt missään vaiheessa sen enempää ranskaksi kuin englanniksikaan puhuttuna. Jos vain joku jossain löytäisi täydellisen kopion alkuperäisestä saksalaisesta versiosta ja maailma olisi valmis.



Arvio: 2.5/5

DON QUIXOTE, 1933 Ranska, Iso-Britannia
Tuotanto: G. W. Pabst, Nelson Vandor
Ohjaus: G.W. Pabst
Käsikirjoitus: G.W. Pabst, Alexandre Arnoux, John Farrow, Miguel de Cervantes y Saavedra, Paul Morand
Näyttelijät: Feodor Chaliapin Sr., Frank Stanmore, George Robey, Miles Mander, Oscar Asche, René Donnio, Sidney Fox, Wally Patch

Kolmen pennin ooppera (1931)

Omat lomat alkaa olla lusittu, joten lusikka kauniiseen käteen ja takaisin sorvin ääreen.

Tällä kertaa liikutaankin varhaisen äänielokuvan ytimessä, musikaalielokuvan parissa. Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin alkuperäinen Kolmen pennin ooppera on jo itsessään alan suuria klassikoita, mutta siirryttäessä samoihin aikoin mykästä äänielokuviin erilaiset musiikkiteokset ja musikaalielokuvat nousivat hetkellisesti muotiin vähän samaan tapaan kuin 3D uuden vuosituhannen alussa. G.W. Pabstin näkemys ei ole ensimmäinen laatuaan, mutta sitä pidetään edelleen alkuperäisteoksen tavoin yhtenä genrensä klassikoista.

En ole henkilökohtaisesti koskaan päässyt kokemaan alkuperäistä, mutta lukemani perusteella Brecht ja Weill eivät olleet lainkaan yhteistyöhaluisia Pabstin kanssa ja tässä pitäisi pelkästään jo siksi huomattavia eroja tarinan ja laulujen suhteen.

Musikaalin tarina sijoittuu viktoriaaniseen Englantiin gangstereiden, jengien ja kerjäläislaumojen hallitsemille syrjäkujille. Puukko-Mack vie Polly Peachumin vihille, mutta jälkimmäisen kerjäläisisä päättää prostetoida järjestämällä kerjäläisarmeijansa kuningattaren kulkuetta häiritsemään. Lopussa Mackiestä tulee pankinjohtaja ja tämä huomaa pankkikapitalismin olevan gangstailua kätevämpää rötöstelyä.

Kyseessä on toisin sanoen melkoisen vasemmistolainen elokuva, mutta lama-ajan, paikan ja tekijät tuntien tuo tuskin tulee kovinkaan yllätyksenä. Mikäli Pabstin saman ajan muut elokuvat sattuvat olemaan vähänkään tuttuja, tuskin tulee yllätyksenä myöskään miehen tyyli tässäkään. Jälleen Pabst soveltaa omana aikanaan innovatiivista äänenvaimennustekniikkaa ja kameraa liikutellaan vähintään yhtä sujuvasti kuin miehen mykissä klassikoissakin. Aikansa kärkikuvaaja Fritz Arno Wagner vastaa jälleen laadusta ja perinteiseen saksalaiseen tyyliin kadut ovat mukavan pimeitä ja sumuisia kuin myöhemmissä film noir -leffoissa konsanaan.

Tiettävästi tähän ei ole sisällytetty likimainkaan kaikkia alkuperäisiä sävellyksiä, mutta tässäkin kuultavista lienee Puukko-Mackin balladi koko musikaalin kuuluisin yksittäinen kappale, suorastaan yleissivistykseen kuuluva klassikko. Näin siis yhtään koko muuta soundtrackia ollenkaan väheksymättä.

Aikansa tapaan tästäkin on useammalla kielellä kuvattuja kansainvälisiä versioita, mutta ainakin omasta mielestäni saksalainen on niistä helposti paras. Olkoonkin, että kyseinen versiokin on jonkin verran ylipitkä ja sisältää muutaman vähän turhankin hintaan ja seisoskelevan kohtauksen, mutta onhan tämä nyt kuitenkin helposti 30-luvun alun parempia ja kiinnostavampia musiikillisia tuttavuuksia.

Muodossa tai toisessa Brechtin ja Weilin teos pitää kuitenkin nähdä ja kuulla jokaisen vähintään kerran elämässään.



Arvio: 4/5



DIE DREIGROSCHENOPER, 1931 Saksa
Tuotanto: Seymour Nebenzal
Ohjaus: G.W. Pabst
Käsikirjoitus: Bertolt Brecht, Kurt Weill, Béla Balázs, Ladislaus Vajda, Leo Lania
Näyttelijät: Carola Neher, Ernst Busch, Fritz Rasp, Lotte Lenya, Reinhold Schünzel, Rudolf Forster, Valeska Gert

Wife! Be Like Rose! (1935)

Tiedän ettei tämä oikeasti ole Street Without Endiä seuraava Mikio Narusen elokuvista, mutta myöhäisillan ratoksi huijaan itseäni ja menen askelen verran asian edelle. Mikio Naruse siis vahtoi Street Without Endin jälkeen Shochikulta PCL:lle ja samalla mykkä elokuva vaihtui varsin sujuvasti äänisellaisiin; pelkästään vuonna 1935 Naruse ohjasi ainakin viisi elokuvaa, joista tämä on kolmas ja kaikkein kuuluisin. Wife! Be Like Rose on samalla ensimmäinen länsimaissa julkaistu japanilainen elokuva, minkä luulisi jo yksinään kertovan jotain tämän arvostuksesta jo omana aikanaan.

Wife! Be Like Rose on tarina keskiluokkaisesta runoilijaäitinsä luona asuvasta aikuisesta Kimikosta, hääseremoniaansa varten erossa asuvaa etäiseksi jäänyttä isäänsä kaipaavasta nuoresta naisesta, jolle selviää isän olevan oikeasti toisen perheen kanssa elävä epäonnistunut haaveilija ja nahjus. Lopulta Kimiko kuitenkin kokee sympatiaa vanhaa miestä kohtaan huomattuaan miten rakastava tämä on uutta perhettään kohtaan sekä ymmärrettyään tämän vaikean suhteen äitiinsä.

Narusen kolmatta äänielokuvaa katsoessa ei todellakaan uskoisi kyseessä olevan niinkin varhaisen uutta teknologiaa hyödyntävän teoksen, niin hienosti Naruse on mykän ajan tekniikkansa saanut istutettua tähänkin. Oikeastaan muiden ohjaajien aiempi tönkköys selittynee ainakin osittain vanhempien kameroiden meluisuudella, jota vaimentamaan luodut viritelmät rajoittivat ilmaisua huomattavasti. Naruse ilmeisesti vaihtoi uudempaan siinä määrin myöhään, että parannuksia oli jo olemassa ja mykän elokuvan kerronnalliset hienoudet saatiin sellaisenaan käännettyä myös äänielokuvan kielelle.

Kuten niin monessa narusessa ennen jälkeen Wifen, tätäkin katsoessa tunteet luisuvat jälleen sujuvasti laidasta laitaan: välillä liikutaan komedian puolella, välillä ollaan menossa melodraamaksi ja välillä tunnelma on hyvinkin alakuloinen. Naruse kuitenkin tavoilleen uskollisesti välttelee tarkoituksella turhaa siirappia leikkaamalla tilaisuuden tullen muualle. Tarina itse on jaettu kolmeen osaan tapahtumapaikan mukaan: kaupungissa elokuva on komediaa, maalla tragediaa. Maalla kohdataan myös yksi japanilaisen elokuvan klassisimmista teemoista: naisen uhrautuminen.

Tyylillisesti Wife! Be Like Rose! on tähänastisista Naruseista kypsin ja teknisesti kaikkein ehein yksilö, leikkaus- ja kuvausteknisesti hyvin monipuolinen, mutta täysin hallittu kokonaisuus. Monelle tämä taitaa olla niitä parhaita naruseja, mutta omalla kohdallani ikivanhan videokasetin kuvan- ja äänenlaatu söivät tältä parhaita tehoja ikävästi.

Toivoa sopii että tästäkin julkaistaisiin vihdoin lännessäkin kunnollinen restauroitu ja teräväpiirtotasoisella kuvalla varustettu uusjulkaisu. Harmittavasti Mikio Naruse vain taitaa ainakin toistaiseksi olla sen verran obksuuri nimi meikäläisillä markkinoilla ettei sellaista ihmettä tule tapahtumaan ainakaan ihan lähiaikoina.



Arvio: 4.5/5



TSUMA YO BARA NO YO NI, 1935 Japani
Ohjaus: Mikio Naruse
Käsikirjoitus: Mikio Naruse, Minoru Nakano
Näyttelijät: Chikako Hosokawa, Heihachirô Ôkawa, Kamatari Fujiwara, Kaoru Itô, Sachiko Chiba, Sadao Maruyama, Setsuko Horikoshi, Toshiko Itô, Yuriko Hanabusa

Street Without End (1934)

Kiireisellä kaupunkikujalla pienessä kahvilassa työskentelee Sugiko-niminen onnellisesta ja yltäkylläisestä elämästä unelmoiva nuori nainen, jolle yllättävän onnettomuuden seurauksena tarjoutuu mahdollisuus naida rikas keskiluokkainen mies. Nopeasti kuitenkin tulee selväksi ettei miehen äveries perhe hyväksy laisinkaan alhaissyntyistä Sugikoa, keskittyypä isäntä itsekin mieluummin vieraiden naisten naurattamiseen.

Kuten jo tässä vaiheessa perinteeksi on muodostunut, Mikio Naruse tuntuu parantavan yhä enemmän ja enemmän otettaan, tämän ollessa pelkästään kuvaus- ja leikkausteknisessä mielessä oma suosikkini miehen mykästä tuotannosta. Jokainen otos, jokainen pieni leikkaus ja jokainen pieni ele tuntuu istuvan vihdoinkin täydellisesti paikalleen eikä minnekään muualle.

Kaikkein kiehtovinta antia tällä kertaa ovat tarinan keskeisintä tapahtumapaikkaa kuvaavat kohtaukset, joista erityisesti alun pitkä montaasi kuppiloista ja kasvottomista jalankulkijoista alusti hienosti itse tarinaa. Narusen elokuvan modernissa kaupunkiympäristössä ihmisillä on vain rajoitetusti valtaa omaan kohtaloonsa ja monet yksilön elämän tärkeät käännekohdat  yksinkertaisesti tapahtuvat sattumalta vaikka sitten onnettomuuksien kautta.

Tarinakin on tällä kertaa jonkin verran edellisiä teoksia moniulotteisempi ja rikkaampi, itse elokuvan sisältäessä varsinaisen ydintarinan lisäksi muutama vaatimattomampaa sivujuonnetta sekä rivien välistä läväyteltyä kritiikkiä porvarillista elämäntapaa sekä perinteistä naisten asemaa kohtaan. Niin hienostunutta ja vähäeleisen tyylikästä kerrontaa että.

Street Without End pääsee silkalla laadullaan niin lähelle Narusen parhaan mykkäelokuvan titteliä kuin mahdollista, mutta Naruse kompastuu viime hetkellä pienoiseen itsensä toistamiseen: moni tämän elokuvan kohtauksista on selvästi kierrätetty suoraan miehen aiemmista elokuvista pienin muutoksin. Tässä esimerkiksi nähdään jo perinteeksi muodostuneita yllättäviä liikenneonnettomuuksia ja sairasvuodekohtauksia jo useammankin kerran lähes kuva kuvalta kopioituna ohjaajan kahdesta edellisestä teoksesta.

Mikio Naruse teki sen jälleen: viittä vaille mestariteoksen. Street Without Endistä tuli lopulta ohjaajan uran merkittäviä käännekohtia, sillä Naruse paitsi siirtyi tämän jälkeen äänielokuvien pariin, myös vaihtoi studiota kyllästyttyään taiteellisiin erimielisyyksiin Shochikun johtokunnan kanssa.



Arvio: 4.5/5



KAGIRINAKI HODO, 1934 Japani
Ohjaus: Mikio Naruse
Käsikirjoitus: Jitsuzô Ikeda, Komatsu Kitamura
Näyttelijät: Akio Isono, Ayako Katsuragi, Chiyoko Katori, Hikaru Yamanouchi, Kôji Mitsui, Nobuko Wakaba, Setsuko Shinobu, Shinichi Himori, Takeshi Sakamoto

Every-Night Dreams (1933)

Tokion vaatimattomilla työväenluokkaisilla asuinalueilla sataman läheisyydessä asustaa yksinhuoltajaäiti Omitsu pienen poikansa Fumion kanssa. Pojan isä on teillä teillä tietämättömillä ja äiti elättää lastaan työskentelemällä iltaisin viihdyttäjänä pimeässä lähikuppilassa. Sitten Fumion isä yllättäen palaakin takaisin ja perheen uusi arki näyttäisi vihdoin hymyilevän, mutta sitten sattu onnettomuus...

Mikio Naruse ei tiettävästi pitänyt itse elokuviaan minään kovin vakavana taiteena vaan enimmilläänkin kertakäyttöisenä nopeasti sarjatuotantona kuvattuna viihteenä, joka unohdettinkin muutamien viikkojen ja kuukausien jälkeen. Every-Night Dreamskin ilmestyi vain muutamia viikkoja miehen edellisen, Apart from Youn jälkeen ja monessa lähteessä tähän onkin viitattu jonkinlaiseen kyseisen leffan sisarteoksena tai löyhänä prequelina.

Taisin aiemmin mainita pitäneeni Apart from Youta Mikio Narusen parhaana mykän ajan tuotoksena, mutta uudella katselukerralla muuttaneeni mieleni. Nyt Every-Night Dreamsin tapauksessa alkoi sittenkin tuntua että taisin muinoin vain sekoittaa elokuvat keskenään, sillä kyseessä on tällä kertaa joka suhteessa edellistä parempi teos.

Teknisessä mielessä tämän kohdalla "näkymätöntä" leikkausta on hiottu huomattavasti sitten Apart from Youn ja vaikka Narusen tyyli vielä hakeekin selvästi itseään, miehen tuotosta on jo tässä vaiheessa poikkeuksellisen sujuvaa ja häiriötöntä katsella. Edelleen kehitetty narusemaisen melankolinen tarina on synkkä, mutta liukuu tutun chaplinmaisen sujuvasti kepeän draamaan, komedian ja lopulta tragedian välimaastossa.

Erityisen mieleenjääviä ovat baariin sijoittuvat kamera-ajoja ja nopeita leikkauksia hyödyntävät jaksot, joissa kuvat yksinään kertovat oikeaoppisesti enemmän kuin dialogi koko kohtauksessa. Samaa tasoa on oikeastaan koko lopun elokuvan muukin kerronta, erityisesti Narusen suosimat mielenkiintoiset monitulkintaiset lelumetaforat joita mies ainakin tässä vaiheessa uraansa tapasi vielä viljellä säännöllisesti jokaisessa teoksessaan.

Every-Night Dreams on jälleen loistava suoritus Mikio Naruselta, ehkä miehen tähänastisista elokuvista kaikkein paras. Silti, vieläkin on varaa parantaa. Ja Narusehan paransi!



Arvio: 4.5/5



YOGOTO NO YUME, 1933 Japani
Ohjaus: Mikio Naruse
Käsikirjoitus: Mikio Naruse, Tadao Ikeda
Näyttelijät: Atsushi Arai, Chôko Iida, Mitsuko Yoshikawa, Sumiko Kurishima, Tatsuo Saitō, Teruko Kojima

Szamanka (1996)

Näin tässä taas kävi. Juuri kun luulin nähneeni kaiken näkemisen arvoisen Andrzej Zulawskilta ja kuvittelin miehen vanhemmiten jo rauhoittuneen, isketään pöytään tällainen äärimmäistäkin äärimmäisempi taide-elämys, joka onnistuu lyömään itsellenikin niin tehokkaasti jauhot suuhun ettei sitä varmaan ulkopuolinen ihan heti ymmärräkään. Szamankaa päräyttävämpää mindfuck-elokuvaa ei ihan heti tule mieleenkään.

Tämän elokuvan punaisen langan löytäminen oli vähän vaikeaa - jos sellaista nyt ylipäätään onkaan - mutta yritän parhaani. Juonellisessa mielessä tässä seurataan puolalaista antropologia, joka kehittää pakkomielteen sekä suosta nostettuun muumioituneeseen ruumiiseen että salaperäiseen hulluun naiseen, joka jälkimmäisessä tapauksessa realisoituu rajuna ja väkivaltaisena seksinä läpi elokuvan.

Se vähä mitä tästä nyt kykenin järjellä ymmärtämään, kyseessä on jonkinlainen kertomus päähenkilönsä konfliktista alitajuisten eläimellisten himojensa sekä inhimillisen järkensä välillä. Salaperäinen suosta löytyneeseen ruumiiseen rinnastuva vaarallinen villi nainen, "shamaani" vetoaa alhaisella tavalla päähenkilöä ja vetää tätä yhä syvemmällle siekailemattoman lihallisuuden poluille, lopulta aina kuolemaan asti. 

Possessionin ja Yön kolmanneksen mieleen tuovalla kolealla väri- ja äänimaailmalla Zulawski on ilmeisesti halunnut vielä korostaa "suhteen" rakkaudettomuutta. On vain seksi ja kuolema. Tiettävästi salaperäistä naista esittävä Iwona Petry koki elokuvan niin ahdistavaksi ja nöyryyttäväksi, että lopetti tyystin näyttelemisen ja katosi kokonaan julkisuudesta. Kyseessä oli vielä Petryn ensimmäinen isompi elokuvarooli.

Tämän enempää sanottavaa ei Szamankasta oikeasti keksikään. Kyseessä on jälleen yksi Zulawskin takuupimahtaneista art house -katselmuksista, josta todennäköisesti pitävät ainakin miehen aiempien töiden innokkaimmat ihailijat. Mainstream-yleisölle tällainen taidehäröily lienee yksinkertaisesti liikaa.



Arvio: 4/5



SZAMANKA, 1996 Puola, Sveitsi, Ranska
Tuotanto: Jacky Ouaknine
Ohjaus: Andrzej Zulawski
Käsikirjoitus: Manuela Gretkowska
Näyttelijät: Agnieszka Wagner, Bogusław Linda, Iwona Petry, Paweł Burczyk, Paweł Deląg, Piotr Machalica, Zdzisław Wardejn

Elämäni yliopistot (1940)

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Tällä kertaa käsissä on Mark Donskoin Gorki-trilogian viimeinen ja monen mielestä heikoin osa niin elokuvana kuin alkuperäisenä kirjanakin. Itse olin monen muun tavoin samoilla linjoilla ensimmäisellä katsomiskerralla, mutta nyt uudella silmällä katsastettuna pidin tästä oikeastaan vielä enemmän, lähes yhtä paljon kuin kahdesta edellisestäkin.

Tällä kertaa on kulunut joitakin vuosia edellisen elokuvan tapahtumista ja Venäjää ristiin rastiin kiertänyt Aleksei asuu Kazanissa köyhissä oloissa. Nimessä esiintyvä "yliopisto" ei tässä tapauksessa varsinaisesti viittaa mihinkään kaksisiin akateemisiin opintoihin vaan elämänkouluun: Aleksei nähdään tässä tavallisen rahvaan ja kouluttamattoman parissa työpajoissa, telakalla ja leipomossa oppimassa oikeaa elämää.

Erona kahteen edelliseen tässä ei enää liikuta lapsuudenmaisemissa ja propaganda on sen mukaista. Nuoruuteen ehtineen Aleksein maailma on korostetun masentava ja liioitellun epäoikeudenmukainen paikka, jossa syytön kärsii jatkuvasti tarkoituksetonta julmuutta, luokkasota repii ihmisiä toisiaan vastaan ja tsaarin urkkijoiden paineessa vallankumoukselliset aatteet kypsyvät alistettujen ihmisten mielissä. Stalinistista romantiikkaa toisin sanoen.

Mikäli edellisen pieni masentava ote ei pääse häiritsemään, tämä kuitenkin on jälleen Mark Donskoin taattua audiovisuaalista runoutta ja parasta.

Ehkä eniten tässä tuntuu mielipiteitä jakavan viimeinen kymmenminuuttinen, jota monessa lähteessä tunnutaan kritisoivan silkasta tökeryydestä. Ironisesti tulkinnat siitäkin kuitenkin vaihtelevat kirjoittajasta riippuen rajusti: osa näkee siinä kaikuja puhtaasta isänmaallisesta propagandasta, toisaalla sitä on kehuttu kuvaukseksi ympäröivän elämän kauneuden ymmärtämisestä, mutta itse näin siinä symbolisen kuvauksen kuolemasta ja uudestisyntymästä.

Aleksein tarina on viimein tullut päätökseensä ja kaikki sillat lapsuuteen on nyt katkaistu. Viimeisessä kuvassa Aleksei Peshkov ei enää haikaile horisonttiin vaan päinvastoin kävelee kameraa kohti kuin merkkinä erään vaiheen päätöksestä ja uuden alkamisesta. Maksim Gorki on syntynyt.



Arvio: 4.5/5



MOI UNIVERSITETY, 1940 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mark Donskoi
Käsikirjoitus: Ilya Gruzdev, Maksim Gorki, Mark Donskoi
Näyttelijät: Daniil Sagal, Lev Sverdlin, Mikhail Povolotsky, Nikolai Dorokhin, Nikolai Plotnikov, Nikolai Valbert, Pavel Shpringfeld, Stepan Kayukov, Vladimir Maruta

Maailmalla (1939)

Selaillessani internetin syövereistä materiaalia tätä arviotani varten tein hassun, mutta hyvinkin ymmärrettävän huomion. Yleensä kun joku jossain on erehtynyt kirjoittamaan riviäkään näistä Mark Donskoin Gorki-trilogian elokuvista, ei sama käyttäjä ole koskaan iljennyt kirjoittaa, monesti edes kommentoida toista vaikka pisteyttänyt olisikin. Syy lienee juurikiin siinä tosiasiassa, että nämä kolme teosta ovat niin samanlaisia keskenään että kun yhdestä on jotain sanonut, ei muihin enää riitä mainittavaa uutta sisältöä. Tällä kertaa koetan kuitenkin itse panna paremmaksi ja saada edes jotain aikaiseksi vaikka sitten henki menisi.

Tietämättömille siis kertauksena, että kyseessä on Maksim Gorkin elämänkerrallisen trilogian pohjalta tekoaikaan juuri kuolleen kirjailijan kunniaksi kuvattu elokuvakolmikko, joka monissa kirjoissa ja kansissa on yleensä tapana nostaa kaikkien aikojen parhaiden elokuvatrilogioiden joukkoon - myös omissani.

Edellisessä osassa Aleksei Peshkov lähti pienestä köyhästä kotikylästään maailmalle oppimaan ja näkemään ihmisiä sekä elämää, elämän tarkoitusta. Maailmalla alkaa kun Aleksei asuu vieraan perheen luona arkkitehtipojan opissa, mutta vihamielisessä ympäristössä opiskelusta ei suinkaan tule mitään.

Niinpä Aleksei lopulta päättääkin jatkaa matkaansa aina jokilaivan apupojaksi, ikonimaalarien luokse ja lopulta takaisin kotikyläänsä, rakkaan isoäitinsä luo. Näillä näkymin myös nähdään koko elokuvatrilogian kaunein ja ehkäpä kaikkein oleellisin kohtaus, jossa Aleksei katsoo toiveikkaana auringonlaskuun ja kauas horisonttiin, etualalla komeilevien lintuhäkkien kuvastaessa pojan tuntoja vankilamaisen kotipitäjänsä suhteen.

Maksim Gorki -trilogia on sikäli hyvin mielenkiintoinen tapaus, että siinä missä monissa aiemmissa neuvostoliittolaisissa korostettiin kasvottomien ihmismassojen ja -joukkojen merkitystä, keskittyy Donskoin elokuvakolmikko yhteen ainoaan ihmiseen ja tämän kasvuun sekä itsensä löytämiseen erilaisten kohtaamiensa yksilöllisten persoonallisuuksien kautta. Tämä on vieläpä tehty neuvostoliittolaisen naturalismin aikaan, jolloin elokuvien suhteen vielä ainakin pyrittiin jonkinlaiseen erityiseen totuudellisuuteen - etenkin kun kyseessä on tarina kasvusta lapsesta aikuiseksi. Neuvostoliittossa ei ollut tapana laittaa politiikkaa lasten suuhun.

Moni Aleksein kohtaamista ihmisistä purkaa pahaa oloaan heikompiinsa ja yhteiskunnallisesti alempiinsa, mutta aina silloin tällöin vastaan tulee myös myötätuntoisempia ja avarakatseisempia persoonallisuuksia, joilta Aleksei oppii sanojen ja kirjallisuuden vapauttavasta, keinotekoiset rajat ja kiellot ylittävästä voimasta. Alamme lähestyä sitä Maksim Gorkia, jonka myöhempi maailma tuntee ja rakastaa.

Mutta Aleksein matka ja persoonallisuuden muotoutuminen eivät kuitenkaan vielä ole ohi vaan matka jatkuu edelleen kolmannessa ja viimeisessä osassa. Tällä kertaa Alekseilla ei enää ole paluuta entiseen, vaan jokilaivan liukuessa hitaasti horisonttiin ja isovanhemmilleen jättämiensä hyvästien jälkeen Aleksei on jälleen askelen lähempänä haikailemaansa auringonlaskua, todellista vapautta.



Arvio: 5/5



V LYUDYAKH, 1939 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mark Donskoi
Käsikirjoitus: Mark Donskoi, Maksim Gorki, Ilya Gruzdev
Näyttelijät: Aleksei Lyarsky, Darya Zerkalova, Irina Zarubina, Ivan Kudryavtsev, Nadezhda Berezovskaya, Varvara Massalitinova, Ye. Lilina, Ye. Seleznyov

Ukonilma (1934)

Ukonilma alkaa vanhan ajan kansanomaisilla venäläisillä hääjuhlilla, jossa yksinkertainen maalaistyttö Katja ja pikkuporvarillinen Tihon saavat vihdoin toisensa. Esiripun laskeuduttua ja kansan hälvettyä selviää että kyseessä onkin järjestetty avioliitto eikä Katja rakasta vanhan äitinsä komennossa elävää miestään sen enempää kuin tämä vaimoaankaan. Jonkin ajan kuluttua Katja alkaa ystävänsä Varvaran kautta tapailla salaa todellista rakkauttaan Borista, mutta perheen matriarkan tyrannimaista otetta pakoon on vain yksi tie eikä se ole onnellinen.

Vladimir Petrov ei liene enää nyky-yleisölle kovinkaan tunnettu nimi, mutta todellisuudessa kyseessä lienee vähintäänkin keskivertoa tasokkaampi neuvostoliittolainen osaaja, jonka teoksia on aikoinaan näytetty paljon Suomessa asti. Olen samalta kaverilta arvostellut jo kovasti pitämäni Pietari Suuren jatko-osineen eikä Ukonilma kyseisistä teoksista juuri jälkeen jää. Itse asiassa tämä taitaa olla jopa ripauksen verran parempi.

Itse tarina edustaa "kriittistä realismia" ja se perustuu Aleksandr Ostrovskin, venäläisen näytelmäkirjallisuuden isän ilmestymisaikanaan juuri maaorjien vapauttamisen ja erilaisten radikaalien poliittisten ideologioiden nousun aikaan hyvin kohuttuun sensorin silmätikuksi joutuneeseen teokseen, jonka keskeisenä teemana ovat rahan ja uskonnon ihmisiä sitovat ja alistavat rakenteet. Täydellistä materiaalia 30-luvun neuvostoliittlaiselle elokuvalle siis.

Ajan ja tekstin tuntien onkin aika yllättävää ettei tämä tuntunut alun yliampuvaa viittausta uskonnosta massojen oopiumina lukuun ottamatta samanlaiselta paksulta propagandatuotokselta kuin tällaiselta voisi helposti luulla. Itse asiassa Ukonilma lähentelee jopa enemmän romanttista tragediaa keskivertoa hienovaraisemmalla otteella ja eleillä kuin mitä tällaiselta aatteellisemmalta tuotokselta yleensä näkee ja kuulee. Usein näyttelijöiden reaktiot sekä käsien ja pään asento kertovat enemmän dialogi samaisessa kohtauksessa - mikä ei toisaalta ole ihme, sillä Petrov tiettävästi valikoi näyttelijänsä aivan erityisen tarkkaan ajan parhaiden osaajien joukosta. 

Omaa suosikkikuvastoani Ukonilmassa on Katjan tyrannimainen elämä sisällä klaustrofobisessa puutalossa. Kun Katja vihdoin pääsee ulos, on tämä puettu siveellisyyttä viittaaviin huiveihin ja uniformumaisiin hamosiin herraskaisen väen pukeutuessa rennosti silkkipyttyihin. Elokuvan ainut romanttinen kohtaus nautitaan vapaana järven rannalla auringonlaskua katsoen. Katjan lopun symbolinen pakopaikka löytyykin juuri samoista maisemista.

Olen yllättänyt, että tämän elokuvan katsomiseen meni oikeasti näinkin kauan, sillä olin kuullut runsaasti kehuja Petrovin teoksesta jo kauan ennen koko neuvostomaratonin aloittamista. Ehkä tekijöiden tuntemattomuus hämäsi itseäni tai sitten vain satuin unohtamaan, mutta onpa oma häpeäni. Ukonilma on loistava klassikko, joka jokaisen neuvostoelokuvan ystävän soisi ehdottomasti tarkastaman ainakin kerran elämänsä aikana.



Arvio: 4/5



GROZA, 1934 Neuvostoliitto
Ohjaus: Vladimir Petrov
Käsikirjoitus: Aleksandr Ostrovski, Vladimir Petrov
Näyttelijät: Alla Tarasova, Irina Zarubina, Ivan Chuvelyov, Mikhail Tarkhanov, Mikhail Tsaryov, Mikhail Zharov, Varvara Massalitinova, Yekaterina Korchagina-Aleksandrovskaya

An Inn in Tokyo (1935)

Koditon ja rahaton Kihachi kiertää lapsineen Tokion laitamilla ränsistyvää teollisuusaluetta töitä etsien. Miekkosella ei ole rahaa sen enempää ruokaan kuin majoitukseenkaan, joten kolmikko päättää lopulta alkaa metsästää karanneita koiria palkkion toivossa. Sittenkään varat eivät riitä kuin ruokaan, yöt mies lapsineen joutuu viettämään ulkona. Kuin kohtalon oikusta Kihachi onnistuu löytämään itselleen töitä ja lapsilleen yösijan vanhan tuttavansa kautta, mutta ystävän ahdinko ajaa lopulta Kihachin rikokseen.

An Inn in Tokyon aikaan Japanissa elettiin vielä muun maailman tavoin syvää lama-aikaa, jolloin kunnolliset työpaikat olivat vielä kortilla eikä Yasujiro Ozullakaan mennyt yhtään sen paremmin. Kriitikoiden kehuista huolimatta ohjaajan elokuvat eivät olleet kaksisia menestyksiä eikä Shochikultakaan herunut kovinkaan ihmeellisiä tuloja. Viimeistään Ozun isän kuolema ja hautajaiset nielaisivat ohjaajalta vähänkin varallisuuden sikseen. An Inn in Tokyon käsikirjoittajaksi onkin merkitty leikkisästi Uinzato Mone, joka karkeasti käännettynä tarkoittaa "ei oo rahhoo".

Mutta kuten jo kaikesta edellä mainitusta voinee päätellä, kyseessä on jälleen jotakuinkin synkimpiä Ozu-elokuvia ja todennäköisesti lohduttomin ainakin miehen mykistä teoksista. Aiheen ja surullisen yleistunnelman puolesta tässä liikutaankin jo äärimmäisen lähellä myöhempien italialaisten neorealististen elokuvien reviiriä eikä lopussa odota edes yksiselitteisen onnellista loppua.

Tällainen synkistely on aina etenkin Ozu-elokuvissa ollut omaan mieleeni, mutta jotenkin tuntuu että tässä kaikki muu on ripauksen verran heikkolaatuisempaa kuin miehen paremmissa teoksissa. Suurin osa An Inn in Tokyosta esimerkiksi on kuvattu poikkeukselliseti pitkälti ulkosalla rapistuvalla teollisuusalueella ja pimeillä kujilla, joten tämä tuntuu ehkä jo siksi kauhean erilaiselta. Itse uskon taloudellisten ongelmien muutenkin heijastuneen muuallekin kuin tarinaan ja kuivaan huumoriin, sillä tästä puuttuu selvästi miehen parhaiden ohjaustöiden huolellinen viimeistely ja neron kosketus. Ehkä Ozulla ei vain ollut varaa tehdä sellaista mestarityötä kuin olisi halunnut ja homma jäi siksi vähän puolitiehen.

Omasta mielestäni kyseessä on kuitenkin varsin hyvä, joskin Ozun saman ajan mestariteoksista selvästi jälkeen jäävä, hätkähdyttävän realistinen ja lohduton lamakuvaus jolta olisin ainakin itse odottanut enemmän kuin mitä lopulta sain. Välityöltä tämä maistuu ja haiskahtaa, hyvältä välityöltä. Samalla kyseessä on Yasujiro Ozun viimeinen mykkä elokuva.



Arvio: 4/5



TOKYO NO YADO, 1935 Japani
Ohjaus: Yasujiro Ozu
Käsikirjoitus: Uinzato Mone
Näyttelijät: Chishû Ryû, Chôko Iida, Kazuko Ojima, Takayuki Suematsu, Takeshi Sakamoto, Tomio Aoki, Yoshiko Okada

A Mother Should be Loved (1934)

Sikäli kun olen lähteeni oikein lukenut, idea tähän elokuvaan saatiin isän ja pohjan suhdetta kuvaavien Haihtuvien kuvitelmien ja A Story of Floating Weedsin aikoihin, jolloin sama kuvio päätettiin kääntää aikansa muodin mukaiseksi äidin jo poikien vastaavaksi. Ennen kuin käsikirjoitusta saatiin valmiiksi, Yasujiro Ozu itse kuuli isänsä kuolleen, mikä vaikutti oleellisesti myös lopulliseen teokseen. Nykyään tästä ei taida olla mitään omaa julkaisuaan meillä olemassakaan vaan A Mother Should be Lovedin löytää Myöhäisen syksyn julkaisun lisämateriaaleista.

Tarina kertoo kahdesta veljeksestä, jotka kuulevat koulussa ollessaan isänsä kuolleen ja poikien jäävän yksin äitinsä huollettavaksi. Myöhemmin kuitenkin selviää, että toinen pojista onkin edesmenneen isänsä aiemmasta avioliitosta ja katkera nuori mies päättää katkaista välit kasvattiäitiinsä sekä veljeensä. Lopussa veli kuitenkin tulee toisiin aatoksiin.

Tätä elokuvaa on sikäli vähän vaikea lähteä arvioimaan, että tästä puuttuu yhteensä kahden kelan verran eli parisenkymmentä minuuttia materiaalia alusta ja lopusta. Käytännössä puuttuvia kohtauksia on vaihtelevalla menestyksellä kyetty korvaamaan juonen käänteitä selittävillä väliteksteillä, mutta varsinaisen loppuratkaisun puuttuminen syö tätä kuitenkin pahasti.

Tiettävästi Ozu itse piti A Mother Should be Lovedia yhtenä unohdettavammista ja heikommista teoksistaan, eikä mieheen voi tässä mielessä kuin yhtyä. Tämä elokuva vain tuntuu huomattavasti heppoisemmalla otteella tehdyltä ja keskivertoa melodramaattisemmalta Ozulta kuin mihin yleensä on tottunut. Toki tästäkin pystyy bongaamaan miehen elokuville tyypillisiä savupiippu- ja pyykkinaruotoksia, mutta kokonaisuus ontuu selvästi.

Kaikkein kiinnostavinta tässä on huomata kaikenlaisia vanhoja elokuvajulisteita, joita ohjaaja mielellään viljeli etenkin näissä vanhemmissa töissään. Tästä pystyy esimerkiksi löytämään ainakin G.W. Pabstin Don Quijoten, Lewis Milestonen Sadeajan sekä Julien Duvivierin Porkkanapään julisteet. Mikäli kyseiset teokset sattuvat vielä olemaan tuttuja,todennäköisesti ymmärtää jokaisen myös liittyvän tavalla tai toisella tämänkin elokuvan keskeisiin teemoihin.

A Mother Should be Loved lienee suositeltavissa lähinnä ohjaajan varhaistuotannosta kiinnostuneille aktiiviharrastajille, jotka ovat jo ennestään tehneet tuttavuutta Ozun muiden teosten kanssa. Ei huono tämäkään, mutta Ozu ei selvästi ollut tätä tehdessään täysin oikeassa mielentilassa.



Arvio: 3.5/5



HAHA O KOWAZUYA, 1934 Japani
Ohjaus: Yasujiro Ozu
Käsikirjoitus: Yasujiro Ozu, Kôgo Noda, Masao Arata, Tadao Ikeda
Näyttelijät: Chishû Ryû, Den Obinata, Kôji Mitsui, Kyôko Mitsukawa, Mitsuko Yoshikawa, Seiichi Kato, Shinobu Aoki, Shin'yô Nara, Shusei Nomura, Yûkichi Iwata

Syksyinen iltapäivä (1962)

Yazujiro Ozu jos kuka tunnettiin miehenä, joka mielellään kierrätti vanhaa rekvisiittaa ja vanhoja näyttelijöitään elokuvasta toiseen pitkin vuosikymmeniä kestäneen uransa. Joku minua viisaampi on laskenut, että pelkästään samoja teeastiastoja, kuppeja ja lavasteiden lankunpätkiä mies on käyttänyt yli kahdessakymmenessä teoksessaan - ja sekin lienee alakanttiin.

Ohjaajan tavoille sopivasti myös itse tarina on käytännössä kierrätystä kaikista miehen edellisellä vuosikymmenillä ohjaamista nuorison aviopuuhia käsittelevistä teosista, erityisesti Päiväntasaajan kukasta sekä Myöhäisestä keväästä. Tälläkin kertaa Chishu Ryun, Ozun vakionäyttelijän jo mykän elokuvan ajalta esittämä vanha leskeksi jäänyt isäukko ymmärtää oman kuolevaisuutensa ja pyrkii turvaamaan luonaan asuvan aikuisen tyttärensä tulevaisuuden saattamalla tämän hyviin naimisiin.

Syksyisen iltapäivän pystyy karkeasti jakamaan kahteen osaan: alun harmaaseen ja viralliseen sekä lopun värikkääseen ja intiimiin. Tämä elokuva alkaa hyvin hitaasti, paljastaen ensin päähenkilöiden harmaan tylsää julkisivua ja hivuttautuen pikkuhiljaa sisään perheen värikkääseen elämään. Näin siis elokuvan värien käyttö ihan kirjaimellisestikin menee. Alun mälsän harmauden ei toisin sanoen kannata antaa karkottaa pois tämän ääreltä, sillä sitä kestää vain rajoitetun ajan.

Kuvausmielessä Syksyinen iltapäivä on tyyliltään puhtainta mahdollista Ozua ja täysin itsestäänselvää kauraa miehen elokuvia nähneille. Jokainen kuva koko elokuvassa on niin äärimmilleen hiottu ja täydellinen kuin mahdollista. Moni kohtaus on ozumaiseen tyyliin kuvattu muutaman metrin etäisyydeltä ja pienen pallin päältä tai tatamilta, yleensä pienessä kulmassa. Yleensä henkilöiden ja kameran väliin on asetettu esineitä vielä entisestään tehostamaan syvyysvaikutelmaan. Henkilöt puhuvat aina suoraan kameraan ja yleisölle; tarinan yksittäiset tapahtumat ja kuvat toistuvat elokuvan aikana jatkuvasti antaen kokonaisuudelle merkityksellisyyden tunnun. Täydellisyyttä.

Jos on kuvaus täydellisintä mahdollista Ozua, niin sitä on myös itse tarina ja sen sentimentaalisuutta ja melankolista fatalismia yhdistelevä yleistunnelma. Erona Myöhäiseen kevääseen tämän tarina sijoittuu jo huomattavasti länsimaisempaan 60-luvun Japaniin, jossa uudet omituiset tavat ovat jo vakiintuneet ja syrjäyttäneet vanhojen hyvien aikojen moraalin ja maailmankuvan. Vanhan maailman katoaminen näkyy kaikkialla: tienvarret ovat jo täynnä englanninkielisiä kylttejä ja tienviittoja, kapakassa on japanilaisten pullojen vierellä ulkomaista viinaa ja nuorisokin käyttää ihmeellistä vieraskielistä slangia. Vanhojen ukkojen kohtalona on istua keskenään kapakassa, muistella armeijavuosiaan ja laulaa keskenään vanhoja sotilaslauluja kauan sitten kadonneelta aikakaudelta.

Yasujiro Ozun pitkän ja hedelmällisen uran haikeaksi joutsenlauluksi jäänyt Syksyinen iltapäivä on tyylipuhdas nerokkaan ohjaajansa elokuva ja haikea kunnianosoitus maailmalle ja ihmisille, joita ei meidän aikanamme enää ole laisinkaan olemassa. Kun mielellään voisikin tätä elokuvaa lähteä suosittelemaan, mutta tällä kertaa täytyy kuitenkin myöntää ettei näin pitkä ja hidas draama todennäköisesti sovi helpolla kenellekään muille kuin Ozun tyyliin jo ennestään tottuneille. Ensimmäiseksi Ozuksi tätä ei kaiketi voi ihan helpolla suositella, mutta kokeneemmille ozumaanikoille tämä on pakollista katseltavaa.

Tästä muuten pystyy bongaamaan yhdestä kohtaa Masaki Kobayashin Harakirin julisteenkin. Kyseinen klassikko ilmestyi samana vuonna tämän kanssa.

Arvio: 5/5



SANMA NO AJI, 1962 Japani
Tuotanto: Shizuo Yamanouchi
Ohjaus: Yasujiro Ozu
Käsikirjoitus: Kogo Noda, Yasujiro Ozu
Näyttelijät: Chishû Ryû, Keiji Sada, Shima Iwashita, Shinichirô Mikami

Perhetarina (1961)

Taisin jo Syksyisen iltapäivän arvostelussani mainita Yazujiro Ozun mielellään kierrättäneen rekvisiittaa, näyttelijöitä ja ideoita loputtomasti elokuvasta toiseen? Hyvä, sillä mies toistelee tässäkin armottomasti aikaisempien klassikkoelokuviensa temppuja pienin eri variaatioin. Mitenkään toisto ei tätäkään varsinaisesti heikennä saati pilaa, sillä kyseessä on ainakin omasta ja monen muunkin mielestä jälleen yksi Ozun paremmista leffoista.

Perhetarina seuraa nimensä mukaisesti kiotolaisen Kohayagawan panimonpitäjäperheen kolmen sukupolven elämää sodan jälkeisessä Japanissa. Perheen pää on jo eläkeikään ehtinyt Manbei, joka mielellään karkailee tapaamaan vanhaa nuoruudenaikojensa rakkautta ja tämän aviotonta tytärtä. Manbein kolmesta aikuisesta lapsesta ainoastaan vanhin, Hisao on naimisissa ja kaksi muuta, Akiko ja Noriko, ovat vielä omillaan. Vanhan ukon päivät alkavat pikkuhiljaa olla kortilla eikä alkoholin tuotantokaan kanna täysin leiville, joten Manbei toivoo tytärtensä menevän hyviin naimisiin taatakseen itselleen hyvän toimeentulon vanhuksen siirryttyä ajasta ikuisuuteen.

Mitä tulee tarinan tyyliin ja sanomaan, Ozu paljastaa niiden osalta korttinsa jo aivan ensimmäisissä kuvissa: elokuva nimittäin alkaa kuvilla neonvalojen ja länsimaisten suuryritysten logojen täyttämästä suurkaupungin räiskyvästä julkisivusta. Useat ihmiset pukeutuvat länsimaisesti, käyttävät länsimaisia tuotteita ja laulavat länsimaisia lauluja. Yhdessä kohtaa nähdään jopa japanilainen nainen länsimaisen miehen kanssa! Vanhan hyvän ajan tunnistettava Japani on kadotettu jo aikapäiviä sitten.

Toisin kuin alun puolesta voisi kuvitella, tämä ei suinkaan ole mikään sentimentaalinen tai länsivihamielinen draama vaan omanlaisensa sekoitus komediaa ja tragediaa. Kumpaakin edustaa Manbein hilpeä hahmo, joka on samaan aikaan sekä huvittavan iloinen, että omalla tavallaan synkkä ja surullinen vanhus. Vanha ukkohan on esimerkiksi rakastunut itseään nuorempaan naiseen, mutta katsojalle paljastetaankin naisen tyttärensä ajattelevan enemmän yritystään pyörittävän ukon rahoja kuin varsinaista rakkautta. Tarinassa nähdään Ozulle varsin poikkeuksellisesti kuolemaakin. Suurin twisti tässä elokuvassa taitaa kuitenkin olla, ettei vanhaa ukkoa esitä Chishu Ryu vaan Kiertolaisista tuttu Ganjiro Nakamura.

Ozun kuvauksesta voisi jälleen vääntää vaikka kuinka pitkän litanian, mutta tällä kertaa riittää varmaan sanoa, että se on jälleen täydellistä jälkeä. Koko elokuvassa ei ole ainuttakaan epäonnistunutta tai edes keskinkertaista kuvaa; kaikki on ozumaisen tarkkaan harkittua täydellisyyttä. Mikäli näitä perinteisimpiä ozuismeja nyt haluaa tästäkin lähteä metsästämään, kannattaa aloittaa vaikka tarkkailemalla kuvakulmia ja miettiä mihin kamera on kulloinkin asetettu sekä miten Ozu hyödyntää syvyysvaikutelmaa. Kannattaa lisäksi tarkkailla mihin näyttelijät katsovat puhuessaan, miten paljon samoja kuvia ja sommitelmia toistetaan pitkin elokuvaa ym. Näillä pääsee jo ihan hyvään alkuun.

Kuten jo aiemmin totesin, Perhetarina on jälleen kerran Ozua lähes parhaimmillaan. Itse asiassa tämä taitaa olla omasta mielestäni osin vielä Syksyistä iltapäivääkin parempi elokuva; periaatteessa tässä on paljon samoja näyttelijöitä ja tässäkin kierrätetään kyseisessä elokuvassa nähtäviä ideoita ja aineksia, mutta tämä tuntuu kokonaisuutena vain huomattavasti mielekkäämmältä ja vaivattomammalta katsoa kuin vähän turhaan harmauteen alkupuolikkaalla hukuttautuvaa Syksyistä iltapäivää. Perhetarina taitaa vielä olla niitä helpompia elokuvia ohjaajan filmografiassa, joten tätä kelpaa jo ihan yleisesti suositellakin.



Arvio: 4.5/5



KOHAYAGAWA-KE NO AKI, 1961 Japani
Tuotanto: Masakatsu Kaneko, Tadahiro Teramoto, Sanezumi Fujimoto
Ohjaus: Yasujiro Ozu
Käsikirjoitus: Kogo Noda, Yasujiro Ozu
Näyttelijät: Chieko Naniwa, Ganjiro Nakamura, Haruko Sugimura, Hisaya Morishige, Keiju Kobayashi, Masahiko Shimazu, Michiyo Aratama, Reiko Dan, Setsuko Hara

Pultava (1938)

Pietari Suuri on täällä jälleen! Edellisessä osassa vähän alusteltiin hahmoa ja tarinan peruskuviota, mutta tällä kertaa päästään heti asiaan Ruotsin ja Venäjän massiivisten tuhatpäisten armeijoiden iskiessä yhteen koko minisarjan komeimmassa yksittäisessä kohtauksessa. Pian hannuhanhet onkin jo kukistettu lopullisesti, on aika kääntää katse sisäisiä vihollisia kohti.

Tässä vaiheessa Pietarin hovi on jo pitkälle länsimaistettu, mikä myös näkyy pukeutumisessa ja käytöstavoissa. Kaikki eivät kuitenkaan ole tyytyväisiä valistuneen hallitsijan päätöksiin vaan suunnittelevat tämän syöksemistä vallasta ja edistyksellisten reformien kumoamista. Selviää, että taantumuksellisia voimia johtaa tsaarin itsensä poika Aleksei (Nikolai Tšerkasov). Tässä Pietari nähdäänkin jo vähän traagisempana hahmona, joka sai muutettua kansansa ja valtionsa, muttei omaa poikaansa.

Yleensä on pelkästään ikävystyttävää alkaa arvostella tällaisia useampiosaisia elokuvia, sillä yleensä tyyli näissä pysyy varsin samanlaisena osasta toiseen ja kaikki olennainen tulee jo sanotuksi ensimmäisen arvostelussa. Sama toistuu jälleen tämänkin kohdalla, sillä Pultava on tyylillisesti käytännössä ensimmäisen osan suora peilikuva kaikkine sen vahvuuksine ja heikkouksineen eikä edelliseen ole oikeasti mitään lisättävää.

Pultavan ehdottomina vahvuuksista tosin mainittakoon tällä kertaa vauhdikkaammat ja runsaammat sotakohtaukset alussa ja lopussa, jotka ainakin omissa kirjoissani riittävät nostamaan tämän ensimmäisen yläpuolelle. Tähän päälle vielä kiinnostava henkilökohtainen tragedia sekä innostava positiivinen loppu ja itse ainakin koin itseni vähintäänkin tyydytetyksi.

Pähkinänkuoressa tämä on siis ainakin omaan makuuni parempi kuin ensimmäinen, muttei vieläkään mikään Iivana Julman kaltainen mestariteos.



Arvio: 4.5/5



PYOTR PERVYY II, 1938 Neuvostoliitto
Ohjaus: Vladimir Petrov
Käsikirjoitus: Aleksei Tolstoi, Nikolay Leshchenko, Vladimir Petrov
Näyttelijät: Alla Tarasova, Nikolai Simonov, Nikolai Tšerkasov