Tulikukkia (1997)

Olipas tarkoitukseni ottaa näin torstain ratoksi käsittelyyni muutama auteur-ihme Takeshi Kitanon uudella vuosikymmenellä ohjaamaa ja näyttelemää teosta, mutta koin mokomien irtokarkkien napsimisen siinä määrin tyhmäksi, että päätinkin vetäistä samaan hengenvetoon myös tämän miehen arvostetuimman klassikkoteoksen. Ennen tätä monipuolisesti lahjakkaalla Kitanolla olikin takanaan jo vuosikymmenien ura komedian parissa, mutta miehen ohjaajan ominaisuudessa tuottamia elämyksiä ei juuri pidetty minään harrastelua kummempana. Tulikukkia muutti kaiken voittamalla Kultaisen leijonan ja tekemällä Kitanosta kansainvälisesti puhutun nimen ns. yhdessä yössä. Huumorimies Takeshi Kitano tunnetaankin meillä nykyäänkin nimenomaan arvostettuna ja vakavasti otettavana art house -ohjaajana.

Joka erehtyy katsomaan Tulikukkia pelkkänä toiminnallisena rikosfiktiona, tulee todennäköisesti pettymään karvaasti tämän elokuvan ympärillä vellovaan hypeen. Kyseessä on nimittäin paljon enemmän kuin pelkkä perinteinen toimintaleffa, ennemminkin hyvin hidastempoinen rikos- ja gangsterielokuvien vaikutteita hyödyntävä "taiteellisempi" melodraama muutamilla tarkoituksellisen yllättävillä räjähtävillä ja graafisilla toimintakohtauksilla. Tästä Hana-bin ilotulitteita tarkoittava nimikin osittain tulee, Kitano itse onkin verrannut juurikin tätä kyseistä ohjaustyyliään ilotulitteiden räjähtämiseen.

Tulikukat onkin tarina Kitanon itsensä esittämästä syöpäsairaasta vaimostaan huolehtivasta poliisista, joka eroaa virastaan todistettuaan alaistensa ja tovereidensa kylmäverisen verilöylyn. Yksi ammutuista poliiseista halvaantuu, menettää kävelykykynsä ja lopulta myös uskonsa elämään. Itsetuhoisuuden syövereistä kuitenkin versoo ennenpitkää uudenlainen elämänilo taiteen ja luovuuden muodossa. Kitano itse päättää lähteä viimeiselle matkalle kuolevan vaimonsa kanssa. Sitä ennen tilit järjestelmän kanssa tasataan pankkiryöstön ja sattumanvaraisen väkivallan muodossa.

Mikäli ohjaaja-näyttelijän elämäntarina ei ennestään satu olemaan tuttu, niin Takeshi Kitano joutui vuoden 1994 tienoilla vakavaan onnettomuuteen, mutta selvisi lopulta kuin ihmeen kaupalla hengissä kantaen yhä muistona oikealta puolelta halvaantunutta osaa kasvoistaan. Tästä tosielämän kokemuksesta kumpuaa myös Tulikukkien keskeinen elämän rajallisuudesta kertova perusasetelma, joista kumpikin elämän ja kuoleman rajoilla käyvä puolikas käytännössä kuvastaa Kitanoa itseään. Kuoleman edessä toinen miehistä kyynistyy ja päättää nauttia elämästään sekä rakkaudesta vaimoonsa kun vielä voi, kun taas toinen ymmärtää rajallisen elämänsä kauneuden ja alkaa kuvaamaan kokemustaan taiteellaan. Todellisuudessa elokuvassa nähtävät taideteokset ovatkin Kitanon omaa tuotantoa.

Kitanon mestariteoksesta on tosin syytä huomioida myös sen tekoajankohta, jota edelsi pitkä lama ja menetetty vuosikymmen. Tulikukkien syyllisyyden, syrjäytymisen, ahdistuksen, kauneuden, rakkauden ja kuoleman ympärillä pyörivä tarina kuvastaakin siten samalla oman aikansa nuorison tunnelmia. Kitanon esittämän elämäänsä ja ympäröivään yhteiskuntaan turhautuneen poliisin väkivaltainen purkautuminen sekä virka-asussa suoritettu pankkiryöstökin ovat suoraa kapinaa koko silloista systeemiä kohtaan. Aikansa hengen täydellinen kiteyttäminen todennäköisesti vaikuttikin enemmän tai vähemmän Tulikukkien kansainvälisen kulttiklassikon statuksen muodostumiseen jo heti ilmestyessään.

Tyly lopetus kruunaa luonnollisesti koko elokuvan, mutta se selviää lukijalle vain katsomalla. Loppujen lopuksi elämä on kuin arvaamaton, lopussa tavalla tai toisella räjähtävä ilotulite, vähän kuin Kitanon esittämä potentiaalisen vaarallnen, mutta pohjimmiltaan hyvä tyyppi sekä tämän räväkkä ja väkivaltainen seikkailukin.

Ars longa, vita brevis.



Arvio: 5/5



HANA-BI, 1997 Japani
Ohjaus: Takeshi Kitano
Käsikirjoitus: Takeshi Kitano
Näyttelijät: Kayoko Kishimoto, Ren Osugi, Susuma Terajima, Takeshi Kitano, Tetsu Watanabe