Devils on the Doorstep (2000)

En vaivalla ja harkinnallakaan saa palautettua mieleeni kovin montaa toiseen maailmansotaan sijoittuvaa komediaa. Tai no, ehkä nykypäivänä löytyy jonkilaisia screwball-sotilasfarsseja ja jokunen komediaa ja tragediaa sekoittava sotavuosiin sijoittuva melodraama, mutta jonkun Jerry Lewisin The Day the Clown Criedin lisäksi mieleen ei juuri tule ainuttakaan vakavalla aiheellaan suoraan irvailevaa komediaa, edes pikimustaa sellaista. Tässä mielessä kiinalainen Devils on the Doorstep lieneekin lajissaan harvinaislaatuinen yksilö paitsi hilpeän tummanpuhuvan tyylilajinsa edustajana, mutta myös poikkeuksellisen laatunsa puolesta.

Devils on the Doorstep alkaa kuin mikä tahansa mustavalkoinen sotaelokuva kohtauksella Kiinan maaperällä marssivista japanilaisista sotilaista. Tästä leikataankin edelleen Kiinan muurin juurella nököttävään pieneen syrjäkyläseen, jossa nimellä "minä" tunnettu muukalainen tunkeutuu köyhän talonpojan (ohjaaja itse) kotiin ja saa tämän uhkailemalla suostumaan majoittamaan matalaan majaansa kaksi japanilaista sotavankia aina seuraavaan uuteen vuoteen asti, jolloin "minä" saapuisi hakemaan miehet mukaansa.

Kuukaudet vierivät, mutta "minä" ei koskaan saavu hakemaan taakseen jättämiään resuisia vankeja. Ikävään välikäteen joutuneet kyläläiset päättävätkin ratkaista tilanteen tapattamalla vangit itse ja vaikenemalla koko jupakasta. Likaiseen työhön päädytäänkin lopulta palkkaamaan legendaarinen keisarillinen pyöveli "yhden lyönnin Liu", jonka sivalluksen sanotaan tuntuvan tuulen henkäykseltä ja irtopäänkin osoittavan kiitollisuuttaan kierahtamalla maassa yhdeksän kertaa, iskemällä silmää kolmesti ja hymyilemällä kivuttomuuden merkiksi.

Edellinen on siis vasta alkua mahdollisesti omalaatuisimmalle koskaan näkemälleni sotakomedialle. Selvästi Jiang Wen on tiimeineen katsonut Kon Ichikawan ja Masaki Kobayashin mustavalkoiset sotaklassikot tarkkaan, sillä miehen ohjaustyyli ja ironinen huumori tuovat huomattavasti enemmän mieleen nimenomaan japanilaiset kuin esimerkiksi honkkarileffat. Mielenkiintoisinta oli huomata Wennin löytäneen kerrankin erilaisen ja luovan tavan käsitella esikuviensa vakavahkoja sodan ja ihmisyyden teemoja räiskyvän humoristisella otteella menemättä kuitenkaan missään kohtaa huonon maun tai aiheeseen sopimattoman puhtaan slapstickin puolelle.

Ohjaajan itsensä mukaan hänen ensisijaisena pyrkimyksenään oli murtaa klassinen kuva toisesta maailmansodasta pelkkänä yksinkertaisena hyvän ja pahan välisenä taisteluna, jossa tietyt kansat nähdään vain ilkeinä sortajina ja toiset silkkoina passiivisina uhreina. Eräänä Devils on the Doorstepin keskeisenä pointtina onkin selvästi ollut kuvata sota pelkkänä kasvottomana tappamisena, jossa hyveiden, veljeyden tai moraalin kaltaisilla pikkujutuilla ei ole mitään todellista merkitystä vaan sankarin ja roiston roolit voivat tilanteesta riippuen heitellä absurdisti aivan miten sattuu ja kiinalainen alkuperäisväestökin osaa tarvittaessa olla vähintään yhtä hullua sakkia kuin japanilaiset miehittäjätkin. Loppu on kuitenkin onnellinen, sillä maassa kierivä irtopää muistaa iskeä pyövelilleen kolmesti silmää ja hymyillä kiitollisuudesta.

Ei ehkä kovinkaan yllättäen Jiangin sotahupailu kiellettiin aikoinaan kotimaassaa suoralta kädeltä eikä tätä syystä tai toisesta nähty aikoinaan juuri länsimaissakaan joitain yksittäisiä festarinäytöksiä lukuun ottamatta. Japanissa Jiangin visio sen sijaan sai huomattavasti positiivisemman vastaanoton ja keräsikin saarivaltakunnassa koko joukon erisuuruisia elokuva-alan palkintoja. Omasta mielestäni myös ihan ansaitusti.



Arvio: 5/5



GUIZI LAI LE, 2000 Kiina
Ohjaus: Jiang Wen
Käsikirjoitus: Jiang Wen, Li Haiying, Liu Xing, Shi Jianquan, Shu Ping, You Fengwei
Näyttelijät: Cong Zhijun, Jiang Wen, Jiang Yihong, Kenya Sawada, Teruyuki Kagawa, Xi Zi, Yuan Ding