Vihan päivä (1943)

Vaikka Carl Theodor Dreyerin Jeanne d'Arcin kärsimys ja Vampyr kumpikin ovat nykyisin juhlittuja klassikoita, toisin oli asiain laita niiden ilmestyessä. Ensimmäinen oli omalta osaltaan ajamassa kokonaista elokuvastudiota konkurssiin ja lopulta kalliiksi sekä vaivalloiseksi osoittautunut filmikin paloi kopioineen taivaan lopulta tuuliin peräti kahdesti. Jälkimmäisen kohdalla tie nousi pystyyn yleisön ja kriitikoiden haukuttua yleiseen makuun liiankin taiteellisen kauhuelokuvan kauniisti sanottuna maan rakoon ja pysyvästi.

Niinpä mestarin tie veikin lopulta takaisin kotimaahansa Tanskaan ja alkuperäisen toimittajan leipätyönsä pariin. Näihin aikohin Dreyer varmasti itsekin uskoi merkittävimmän ohjaajan uransa olleen jo takanapäin, mutta toisinpa kävi. Natsi-Saksan miehitettyä Tanskan Dreyerille aukesi yli kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen tilaisuus perinteisiä suosikkiteemojaan käsittelevän Hans Wiers-Jenssenin noitavainoista kertovan melodraaman pohjalta suunnittelemansa filmatisoinnin toteuttamiseen.

Luonnollisesti kyseessä on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä kristillinen draamaelokuva. Kyseessä onkin ennen kaikkea kuvaus elämästä totalitaarisen järjestelmän ikeessä, ikään kuin hienostuneena viiittauksena aikansa armottomaan saksalaiseen miehityshallintoon. Vihan päivän hallitsijat ovat kuitenkin kristillisiä symbolejaan ja vaatteitaan uniformujen tavoin pitäviä fanaattisia tanskalaisia puritaaneja, joiden yhteisössä jokainen auktoriteettien ja virallisten oppien vastainen tulkitaan herkästi paholaisen työksi, tunnustukset saadaan kiduttamalla ja tuomion viimeistelee polttorovion katku.

Tyylitajuisen hitaasti ja eleettömästi kerrotun tarinan päähenkilönä nähdään vanhan Absalomin nainut nuori nainen, joka todellisuudessa onkin rakastunut vanhan miehen ikäiseensä poikaan. Kaksikon kielletty, mutta puhdas rakkaus on kuitenkin mahdollista vain yhteisön ulkopuolella metsissä ja aistillisten heinikkojen suojissa, vaikka kaiken aikaa lähestyvän tuhon ja kuoleman ilmapiiri ennustaakin romanssin voivan päättyä vain yhdellä tapaa.

Dreyerin vuosien varrella kypsynyttä ohjaustyyliä on perinteisesti ollut tapana moittia kauhean raskaaksi ja ikäväksi katsoa, mutta itse olen huomannut vain pitäväni miehen hidastempoisemmasta kerronnasta useamman katselukerran jälkeen aina vain enemmän ja enemmän. Dreyerin hitaiden pitkien kamera-ajojen, huolellisesti suunnitellun valaistuksen, taitavan näyttelijäohjauksen sekä hengellisen sanoman yhdistelmä on tässä vaiheessa oikeasti jo niin lähellä jotain Andrei Tarkovskia kuin vain olla voi. Eipä oikeasti ihmekään että jälkimmäinen myös nimesi muinoin Dreyerin yhdeksi suosikeistaan ja esikuvistaan. Mikäli siis Tarkovskin teokset sattuvat olemaan lähellä sydäntä kuten itselläni, tiedät mitä katsoa seuraavaksi.

Henkilökohtaisella tasolla Vihan päivässä vahvimmin mieleen on jokaisella katselukerralla jäänyt kumajamaan juonikuvion huutava ironia siitä miten uhrejaan valovuosia kauempana Jeesuksen esimerkistä elävät puhdasoppisina kristittyinä itseään pitävät moraalinvartijat ja fanaatikot ovatkin luoneet itse helvetin maan päälle. Kyse ei siis toisin sanoen ole aiheestaan huolimatta laisinkaan kristittyihin tai kristinuskoon vihamielisesti suhtautuvasta teoksesta vaan kuvaus äärimmäisyyksiin viedyn aatteellisuuden väistämättömästi synnyttämästä maanpäällisestä kärsimyksestä.

Vihan päivää on yleensä ollut tapana jo ensijulkaisunsa jälkeen tulkita ohjaajansa ilmiselvänä kritiikkinä natsien ja miehityshallinnon otteita vastaan ohjaajansa nimenomaisista kielloista huolimatta. Jopa Tanskan vastarintaliike koki Dreyerin teoksen symbolisesti erityisen tärkeäksi ja onkin hyvin mahdollista että mestari alitajuisesti aikansa ympäröivästä maailmasta vaikutteita saikin. Dreyer päätti kuitenkin itse paeta ensi-illan jälkeen Ruotsiin, ihan vain varmuuden vuoksi.



Arvio: 5/5



VREDENS DAG, 1943 Tanska
Ohjaus: Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: Carl Theodor Dreyer, Mogens Skot-Hansen, Poul Knudsen
Näyttelijät: Albert Høeberg, Anna Svierkier, Lisbeth Movin, Olaf Ussing, Pheben Lerdorff-Rye, Sigrid Neiiendam, Thorkild Roose