Goodbye, Dragon Inn (2003)

Kiinalaisessa kulttuuripiirissä käytetään nimitystä "wu wei" eräänlaisesta ei-tekemisestä, tahdottomasta luonnollisten voimien mukana virtaamisesta kuin planeettojen asettumisesta kiertämään omille radoilleen. Tämä kyseinen taolainen ihanne on tiettävästi edelleen vaikuttanut zeniläisen suuntauksen ja sitä kautta minimalistisen aasialaisen taiteen syntymiseen sekä myöhempään kehittymiseen nykyiseen muotoonsa. Länsimaissa tällainen monimutkainen virtauskäsitys ja omituiselta kalskahtava termi ovat tietysti kovin vieraita, mutta yritin ainakin parhaani.

Wu wei, zen ja itämainen minimalistinen taide olivatkin täsmälleen ensimmäisiä asioita, jotka Goodbye, Dragon Inniä katsoessa tulivat mieleeni. Kyseessä kun on käytännössä lähes täysin juoneton ja draamaton omaan tahtiinsa etenevä elokuva, joka perustuu vain kaikkein yksinkertaisimpien tekniikoiden avulla luodulle puhtaalle tunnelmalle. Dialogia tästä löytää vain muutaman lauseen verran ja hahmojen nimetkin aukeavat sikäli kun niitä nyt jaksaa jostain erikseen alkaa kaivelemaan.

Mutta tämäpä ei suinkaan tarkoita etteikö Goodbye, Dragon Innissä olisi jonkinlaista teemaa, tarinaa tai sanomaa, sillä niitä tässä todella riittää yllättävänkin kanssa. Pienimuotoistakin pienimuotoisemman tarinan tapahtumat sijoittuvat piskuiseen viimeistä näytöstään sateisena iltana pitävään taipeilaiseen elokuvateatteriin. Viimeiseen näytökseen on tietysti valittu nimessäkin esiintyvä King Hun Dragon Inn, jota katsomaan tyhjään teatteriin on saapunut yksi sen vanhoista tähdistä sukulaispoikansa kanssa. Teatterin käytävillä tikettejä myyvä ontuva nainen yrittää etsiä käsiinsä projektorinkäyttäjää sekä japanilainen turisti saada seuraa itseään esittävästä Chen Chao-jungista. Loppujen lopuksi suurempi osa kuolevan vanhan teatterin käytävillä aavemaisesti vaeltelevasta väestäkin on todellisuudessa kiinnostuneempi toisistaan kuin itse näytöksestä.

Koska en ole aiemmin tutustunut Ming-liang Tsain tuotantoon, en osaa sanoa missä määrin Goodbye, Dragon Inn edustaa miehen tavanomaista tyyliä, mutta olen kuullut Tsain itse olleen pienimuotoiseen tunnelmapalaansa aivan erityisen tyytyväinen ja omasta mielestäni myös ihan syystä, sillä kyseessä on poikkeuksellisen voimakkaalla melankolis-nostalgisella eetoksella varustettu rikas ja velmu pieni taideteos, jollaisia nousee esiin ikävän harvoin aasialaisenkaan elokuvan parista, siitäkin huolimatta että vähäeleinen tyylitajuisuus tuntuu idän ihmemiehillä parhaimmillaan olevan enemmän kuin verissä.

Ymmärtääkseni Tsai lieneekin halunnut ohjaustyöllään kertoa jotain hyvin oleellista maallisesta katoavaisuudesta ja vanhan teatterikulttuurin näivettymisestä, mutta myös juhlistaa samalla kotimaansa kunniakkaita alan perinteitä ja sen mestareita. King Hun dramaattinen ja jännittävä wuxia-klassikkokin on samalla hivenen ironinen valinta täysin rennon eleettömään ja rauhalliseen ambienssiin keskittyvän tahdottoman ja pakottamattoman olemisen realisoituman taustalle. Kulttuuri saattaa muuttua ja välineet vaihtua, mutta klassikot ovat ikuisia.

Pienen elokuvateatterin viimeisen näytöksen tarina ei kuitenkaan pääty vielä tähän. Kuvauspaikkana toiminut taipeilainen teatteri nimittäin myös lopetti toimintansa ihan oikeassakin elämässä vain muutamia viikkoja ennen Goodbye, Dragon Innin ensi-iltaa, ilmeisesti puhtaan sattuman kautta ja Tsain teoksen fiktiivisestä tarinasta täysin riippumatta.



Arvio: 5/5



BU SAN, 2003 Taiwan
Ohjaus: Ming-liang Tsai
Käsikirjoitus: Ming-liang Tsai
Näyttelijät: Kang-sheng Lee, Kiyonobu Mitamura, Shiang-chyi Chen