Leviathan (2014)

Jostain käsittämättömästä syystä en ennen tätä joulua ja lomaani ollut juuri tullut katsoneeksi uuden vuosituhannen venäläistä elokuvaa, vaikka sen varsin tasokkaaksi tiedänkin. Ehkä olen vain ollut kiinnostuneempi vanhan ajan neuvostotuotoksista tai sitten näiden saatavuus on aiemmin ollut meikäläisillä toreilla ja markkinoilla erityisen huonoa, mene ja tiedä. Itse asiassa suunnittelin yhdessä vaiheessa huvikseni käyväni vielä vodkamaan tämän hetken kärkiohjaajiin lukeutuvun Andrei Zvjagintsevin koko vähäisen tuotannonkin ennen aattoa, mutta suunnitelmat kariutuivat ylitsepääsemättömiin aikatauluongelmiin.

Nyt pitää tyytymän siis vain tyhmästi näihin muutamiin helmileffoihin, mutta positiivisena puolena nämä harvatkin ovat sitten sitä luokkaa että päässä vallan huippaa. Kuten jokainen valistunut cinefiili jo tässä vaiheessa on varmaan jo huomannutkin, tämä kyseinen teoskin keräsi muutama vuosi sittten ansiokkaasti kriitikoiden kehuja ja kultapyttyjä ympäri maailmaa. Venäläisten uutuuksien pyöriminen myös suomalaisissa teattereissa kaiken Putin-hysterian keskelläkin on tapaus, jonka pitäisi jo yksinään sanoa jotain Leviathanin nauttimasta arvostuksesta.

Toisaalta mikäli suomalaisille voisi näyttää vain yhden ainoan elokuvan venäläisen ihmisen ahdingosta ja pahasta olosta, se voisi yhtä hyvin olla Leviathan. Kuten varmaan jo niin monessa muussa arvostelussakin on jo tullut mainittua, Jobin kirjasta ammentava louhimiesmäisen masentavan ja kyynisen leffan nimi tarkoittaa Raamatusta tuttua vesihirviötä, jota yhteiskuntafilosofi Thomas Hobbes vertasi samannimisessä klassikkoteoksessaan valtioon, tuohon yleismaallisen välttämättömään pahaan.

Venäjän valtion karvaisten kourien isälliseen syleilyyn päätyy tällä kertaa perheensä kanssa onnettomassa vodkalla ja kalalla elävässä tuppukylässä komealla paikalla asustava Kolja, jota paikallinen poropormestari yrittää houkutella kauppaamaan tonttia reiluun alihintaan omia suunnitelmiaan varten. Koska kyseessä on tarjous josta ei voi kieltäytyä, seuraa alunperin toverillista ehdotusta pian koko joukko kovempia otteita, jotka pakottavat Koljan pyytämään avukseen lakimiesystäväänsä Dimaa. Lopulta kaikki mikä Koljan elämässä voi mennä pieleen, myös menee.

En muistakaan nähneeni toista yhtä toivotonta ja pessimististä elokuvaa sitten joidenkin sodanjälkeisten italialaisten. Koljan elämässä edes ystäviin tai kylänmiehiin ei voi luottaa, kaikki poliitikot ovat korruptoituneita ja kirkkokin vedättää kansaa minkä ehtii. Itse asiassa tämä taitaa jo olla melkein liiankin kyyninen omaan makuuni muutamista pakollisista humoristisiksi tarkoitetuista kohtauksista huolimatta. Venäjällä tätä onkin kritisoitu äänekkäästi vääristyneen helvetillisen kuvan antamisesta sikäläisestä elämänmenosta ja voin ainakin mielikuvatasolla yhtyä kriitikoihin vaikken mikään suurempi asiantuntija tässä asiassa olekaan.

Jos edellisen taas ei turhaan anna häiritä itseään, on luvassa kerrankin oikeasti todella tasokasta ja loppuun asti mietittyä yhteiskunnallisempaa draamaa. Erityisen paljon etenkin itse pidin Zvjagintsevin itsensä Oleg Negin kanssa kynäilemästä käsikirjoituksesta, joka pelkän yhteiskunnallisen pohdiskelun sijaan menee vähän hengellisenkin puolelle tutkimalla kirkon ja valtion sekä ihmisen ja Jumalan suhdetta. Kaikki tarinan huijarit ja roistothan esimerkiksi ovat korostetusti uskovia kristittyjä ja pormestarillakin löytyy läheinen suhde paikallisen kirkon johtomiehiin. Jos ihminen on Jumalan kuva, minkälaista olentoa nämä ketkut sitten mahtavat palvella? Leviathan pokkasikin aikoinaan Cannesista parhaan käsikirjoituksen palkinnon, omasta mielestäni myös ihan syystä.

En tiedä mitä muuta enää tähän loppuun lisäämään kuin että Leviathan on oikein hyvää tekoa ja ehdottomasti katsottavissa jos vain kärsivällisyys riittää reilun kaksituntisen verran hidasta kerrontaa ja armottoman kyynistä synkistelyä vähemmän onnellisella loppuratkaisulla. Kurjuuden maksimointiin ja koleisiin tragedioihin perinteisesti mieltyneen suomalaisen yleisön ainakin luulisi ottavan Zvjagintsevin teoksenkin enemmän kuin omakseen.



Arvio: 4.5/5



LEVIAFAN, 2014 Venäjä
Ohjaus: Andrey Zvjagintsev
Käsikirjoitus: Andrey Zvjagintsev, Oleg Negin
Näyttelijät: Aleksey Serebryakov, Elena Lyadova, Lesya Kudryashova, Roman Madyanov, Vladimir Vdovichenkov