Kuningas Lear (1971)

Kuningas Learia katsoessa ei voinut välttyä vertailemasta Grigori Kozintsevin suojasään ajan asemaa Akira Kurosawan 80-luvun puolivälin tilanteeseen Japanissa. Kumpikin ohjaaja oli omaa Leariaan ohjatessaan jo pitkän ja kunniakkaan uransa ehtoopuolella, yleisön ja kriitikoiden pitkälle unohtama ja väheksymä. Harva neuvostoliitolainenkaan enää tässä vaiheessa tiesi Kozintsevin alkuaikojen merkkiteoksista eikä Stalinin aikaan juuri uusiakaan syntynyt mistään kansainvälisestä levityksestä nyt puhumattakaan. Siihen tarkoitukseen Kozintsevin varhaistuotantokin oli liian lähellä puhdasta propagandaa, kotimaassaankin niitä pidettiin viralliseen standardiin aivan liian taiteellisina.

Mikäpä muukaan kuin täydellinen pessimismi ja ahdistus voisivatkaan antaa kipinää Kuningas Learin kaltaisen kärsimyksestä ja kaiken kauniin ja hyvän kuolemasta kertovan tragedian kuvaamiselle. Lisäpotkua Kozintseville ainakin antoi Hamletin menestys, jonka saattelemana mestari pääsi kiertämään maailman elokuvafestareita ja kokemaan Akira Kurosawan ja Orson Wellesin kaltaisten nimimiesten harvemmin itänaapurissa näytettyjä merkkiteoksia. Erään kertoman mukaan itse Citizen Kane toimikin Kozintsevin suurena inpiraationa tätä tehdessään, mitä ei kaiken mustavalkoisen taituruuden puolesta tarvitse yhtään käydä epäilemäänkään.

Hauraan ja raihnaisen Jüri Järvetin valinta nimiosaan on ollut Kozintsevilta enemmän kuin nerokas valinta, sellaisella antaumuksella mies roolinsa vetää ja siihen istuu. Hahmo pitkine sekavine tukkineen tuntuu vain kuvastavan itsekin puhdasta mielipuolista kaaosta, johon tämä maailman syöksee jaettuaan valtakuntansa juonittelevien ja petollisten tytärtensä kesken. Ainut Learia helvettiin asti seuraava hahmokin on lopulta vain hovinarri, jonka tehtävänä on solvata ja muistuttaa ironisesti vallasta syöstyä isäntäänsä tämän kuolevaisuudesta vielä tuhon ja kuoleman kynnykselläkin.

Shakespearen eeppisen historiallisen tragedian varmaan luulisi tarjoavan Boris Pasternakin käännöksenäkin tuntikaupalla mitä kauneinta ja samalla uuvuttavinta kielellistä leikittelyä, mutta todellisuudessa Kuningas Lear taitaa olla pelkässä dialogin määrässä vielä Hamletiakin riisutumpi ja positiivisella tavalla tunnelmallisempi tapaus, kuin tekijät olisivat pyrkineetkin viestimään enemmän kaikuvilla taustaäänillä ja post-apokalyptisen kuolleen maailman aavemaisella hiljaisuudella. Tekstin määrään lieneekin vähintään tahattomasti vaikuttanut näyttelijöiden latvialais- ja virolaistaustaisuus, jonka vuoksi vähäkin dialogi on enimmäkseen jouduttu vahvan aksentin vuoksi jälkiäänittämään uudelleen venäjäksi.

Kahdesta Grigori Kozintsevin ohjaamasta Shakespeare-filmatisoinnista Kuningas Lear on ehdottomasti se parempi. Tässä yhdistyy kaikki mikä teki Hamletistakin mahtavan elämyksen Dmitri Šostakovitšin säveltämää musiikkia sekä Jonas Griciusin tyylikästä kuvausta myöden, mutta tällä kertaa mukaan on eksynyt vielä sopivana annoksena apokalyptisen puhdasta toivottomuutta ja hulluutta, jotka jo yksinään riittävät nostamaan tämän taistelemaan harvojen vakavasti otettavien Lear-sovitusten ehdottomasta piikkipaikasta Kurosawan Ranin kanssa.



Arvio: 5/5



KOROL LIR, 1970 Neuvostoliitto
Ohjaus: Grigori Kozintsev
Käsikirjoitus: Boris Pasternak, Grigori Kozintsev, William Shakespeare
Näyttelijät: Aleksandr Orlov, Aleksandr Vokatš, Aleksei Petrenko, Donatas Banionis, Elsa Radzina, Emmanuil Vitogran, Galina Voltšek, Juozas Budraitis, Jüri Järvet, Kārlis Sebris, Leonhard Merzin, Oleg Dal, Regimantas Adomaitis, Roman Gromadski, Valentina Šendrikova, Vladimir Jemeljanov