Ben-Hur (2016)

Ei pääsiäistä ilman Ben-Huria. Alun perin ei ollut tarkoitus arvostella tätä uusinta remakea, mutta Fred Niblon ja William Wylerin klassiset versiot sopivasti äskettäin katsottuani tulinkin toisiin aatoksiin. Abraham Lincoln: Vampire Hunterin ohjaajan Ben-Hur vuosimallia 2016 muistetaan lähinnä täydellisestä floppauksestaan lippuluukuilla ja yhä säännöllisesti uutisoitavista uusista eeppisen epäonnistumisen rimanalituksistaan; satojen miljoonien budjetista ja markkinointikustannuksista saatiin takaisin vain murto-osa, kriitikoilta ja yleisöltä sataa enimmäkseen negatiivista palautetta ja osa tämän tekijöistä ehti haastaa jo studionkin oikeuteen maksamattomista korvauksista. Miten voi olla mahdollista, että kaikilla mahdollisilla tavoilla ja kaikissa mahdollisissa muodoissa yhdestä maailman rakastetuimmista ja ajattomimmista tarinoista tuli täydellinen fiasko? Otetaan selvää.

Arvatkaapa miten kauan elokuvaa ehti kulumaan ennen kuin itseltäni meni kuppi nurin? 0 sekuntia. Tämä ei ole vitsi. Vuoden 2016 Ben-Hur alkaa trailerista kierrätetyllä kilpa-ajomateriaalilla. Itse tarina kerrotaan takaumina ja kertojana toimii Morgan Freemanin hahmo, joka esitellään varsinaisesti vasta elokuvan puolivälin jälkeen. Katsoja on viimeistään tässä kohtaa jo täysin pyörällä päästään. Oliko tämän päähenkilö Judah Ben Hur vai Morgan Freeman? Mitä ihmettä tämä oikein on?

Varsinainen tarina kertoo pähkinänkuoressa juutalaisesta Judah Ben Hurista ja tämän verivihollisuudesta entisen ystävänsä Messalan kanssa. Elokuvan alussa Ben Hur joutuu orjaksi kaleerille ja Hurin suvun omaisuus takavarikoidaan. Matkan varrella miesten tiet risteävät Jeesuksen kanssa ja lopussa päästään todistamaan pääsiäisen tapahtumia. Näin siis paperilla. Oikeasti Ben-Hurin tarina on niin sekavasti kerrottu ja poukkoilee ajasta ja paikasta toiseen niin holtittomasti, ettei katsojaparka oikeastaan missään vaiheessa täysin tiedä kuka kukin on tai miksi mitäkin tapahtuu vaan kyseessä on pelkästään kaksi tuntia puhdasta sotkua ja sattumanvarainen kasa ohuita juonenpätkiä ilman alkua tai loppua.

Aikaisempiin versioihin verrattuna tämän vähäkin tarina on saksittu täysin pilalle ja kaikki taika ja ajaton eeppisyys tyystin hävitetty. Judah Ben-Hur ei tässä versiossa esimerkiksi ole syyttömänä tuomittu altavastaaja-asemasta matkan varrella sankariksi kasvava jokamies, vaan väkivallalla uhkaileva karannut vanki. Ben Hur ei tässä ansaitse vapauttaan pelastamalla roomalaiskenraalia vaan karkaa ja päätyy välittömästi naurettavalta näyttävän rastatukkaisen Morgan Freemanin huomiin. Pahaksi onneksi Morgan Freemanin hahmolle ei muistettu kirjoittaa minkäänlaista persoonallisuutta tai kiinnostavaa dialogia, joten koko hahmon ja näyttelijän potentiaali on täysin hukkaan heitetty. Ainut asia, jonka hahmosta oikeasti muistaa elokuvan jälkeen, on ne naurettavat rastat.

Käsikirjoittajien aivoituksista tässä kärsii eniten Jeesuksen hahmo, jolle on tässä menty lisäämään turhaa dialogia ja jonka kasvot näytetään. Mainitsin Ben-Hur: A Tale of the Christin arvostelussani miten nykyelokuvissa ei kansainvälisen yleisön vuoksi enää ole lupaa näyttää hengellistä tai moralisoivaa sisältöä. Tässä versiossa Jeesus on riisuttu täysin kaikesta myyttisestä ja hengellisestä; hahmo on vain tavallinen ”edistyksellistä” lähimmäisenrakkautta julistava puuseppä, jonka ristinkuolema kuitenkin sattuu parantamaan kaikki kuolleet ja spitaaliset kuten alkuperäisteoksessa. Käytän tässä kohtaa sanaa ”edistyksellinen”, koska elokuvan hahmot hokevat tätä nimenomaista sanaa kyllästymiseen asti. Jokainen pikku pyhäkoululainen osaa vielä sanoa, että Jeesus saapui Jerusalemiin saarnaamaan oppiaan vasta Johannes Kastajan suorittaman kasteen jälkeen, ei sitä ennen kuten tässä. Aukkoinen käsikirjoitus on aukkoinen ja ohjaus pyllystä.

Luonnollisesti säästin jälleen parhaimmat palat aivan loppuun. Lopullinen kuolemansuudelma tälle elokuvalle on susikarmea kuvaus ja leikkaus. Tuntuu kuin koko elokuva olisi kuvattu jollain huojuvalla ja heiluvalla käsikameralla tai kännykällä. Yksikään otos koko elokuvassa ei pysy paikallaan vaan huojuu ja heiluu aivan holtittomasti - ja kun puhun koko elokuvasta myös tarkoitan sitä. Pahimmillaan kuvaus on legendaarisessa kilpa-ajokohtauksessa, joka on enimmäkseen kuvattu POV-otoksina, autoilla kuvatuista liikkuvista ja hevosvaunuihin asetetuista kameroista. Koko kymmenminuuttinen kohtaus on pelkkää hallitsematonta kaaosta, jonka tapahtumista on mahdotonta saada minkäänlaista selkoa. Aiemmista versiosta poiketen tässä on vielä täydennetty kohtausta ylimääräisillä kamalilla cgi-efekteillä, joten sekin puoli on juosten kustu oikein tyylillä. Ymmärsin eräästä ohjaajan haastattelusta, että käsikameroilla haettiin elokuvaan realismia. Ihan ymmärrettävää, mutta mitä pahusta ukko haki niillä hirveillä 300-elokuvan kädettömästä jatko-osasta pöllityillä cgi-tehosteilla? Surrealismia? Höpsismiä?

Puhutaanpa sitten elokuvan leikkauksesta. Se on kamalaa jälkeä. Voin hyvin kuvitella, että tekijöillä oli käsissään jokaista kohtausta kohden tuntikaupalla materiaalia jokaisesta mahdollisesta kulmasta heiluvilla kameroilla Kauniit ja Rohkeat -tyyliin kuvattuna. Tuntuu, että kaikenlaisen suunnitelmallisen kuvauksen ja leikkauksen sijasta tässä on vain leikelty kaikki tuo materiaali pieniksi palasiksi ja kursittu uusiksi kokoon ilman minkäänlaista punaista lankaa. Pahimmillaan Ben-Hur on täydellistä sekasotkua ja audiovisuaalista suttua vailla järjen hiventäkään. Kilpa-ajokohtaus on tässäkin suhteessa ehkä pahin kaikista; koko kohtauksessa ei tunnu olevan mitään päätä tai häntää. Kun joissain kohdin vihdoin tunnutaan pääsevän asiaan, ohjaaja päättääkin leikata yleisön keskellä nököttävään Morgan Freemaniin ja toiminnan fokus häviää sen siliän tien. Olen kuullut ja lukenut tämän teatterissa nähneiden ihmisten kommenteista, että kaoottinen kuvaus yhdistettynä täysin hanskasta lähteneeseen leikkaukseen ja 3D-efekteihin aiheuttaa pelkästään pahoinvointia ja päänsärkyä. En ihmettele.

Viimeinen loukkaus, viimeiset naulat Ben-Hurin arkkuun ja samalla viimeinen räkäisy katsojan silmään on tämän elokuvan lopetus, joka on ehkä kaikista filmatisoinneista surkein. En luonnollisesti halua spoilata mitään, mutta tämän elokuvan loppu käytännössä mitätöi kaiken mitä koko tarinan aikana on tapahtunut. Ilmeisesti tekijät halusivat tähän mukaan yllättävän lopputwistin ja jotain lähimmäisenrakkauteen viittavaa pumpulia, mutta lopputulos on aivan käsittämättömän puinen ja kamala. Elokuvataiteellinen tuhotyö viimeistellään soittamalla loppuun kaupallinen pop-kappale.

Toistan.

Listapoppia.

Historiallisessa elokuvassa.

Aaaaaaarrrrrrrrrrghhhhhhhhhhhheagfhdadfgjiosdnbguefjbeefio!!!!!!!!!!

Totisesti. Ben-Hur vuosimallia 2016 on täydellinen kasa haisevaa hevosen ulostetta, tyylipuhdas ison rahan elokuvataiteellinen punchline ja audiovisuaalinen syylä, joka ottaa turpiin jopa vuoden 1907 ensimmäiseltä armollisen lyhyeltä kökköfilmatisoinnilta. Tuntuu uskomattomalta, että näin isolla budjetilla ja näin hyvällä lähdemateriaalilla voi edes saada jotain näin uskomattoman kuppaista aikaiseksi. Aiheesta olisi saanut upean elokuvan pelkästään kopioimalla kahta aikaisempaa klassisempaa versiota vaikka kuvasta kuvaan ja antamalla homma jonkun osaavan ohjaajan ja leikkaajan käsiin. Tämä on kamala elokuva, täydellinen rimanalitus ja vitsi, joka ei edes naurata. Floppi mikä floppi.

Aamen.


Arvio: 0.5/5

BEN-HUR, 2016 USA
Tuotanto: Sean Daniel, Joni Levin, Duncan Henderson
Ohjaus: Timur Bekmambetov
Käsikirjoitus: John Ridley, Keit Clarke Lew Wallacen alkuperäisteoksen pohjalta.
Näyttelijät: Jack Huston, Morgan Freeman, Nazanin Boniadi, Rodrigo Santoro, Toby Kebbell