keskiviikko 3. helmikuuta 2021

Kolme kovaa omakustannepiirrettyä

Olen viimeiset viitisen vuotta käyttänyt arvokkaan aikani lähinnä suurten studioiden hengentuotosten arvosteluun, kun samaan aikaan tekniikka on kehittynyt siinä määrin, että laadukkaan elokuvan pystyy helposti tekemään ja jakamaan kotikoneeltaan suoraan kohdeyleisölle ilman turhia välikäsiä. Klassinen animaatio on täysin omanlaisenaan genrenä edelleen kallista ja vaikeaa tuottaa, mutta näin joukkorahoituksen sekä youtuben aikakaudella kourallinen lahjakkaita ja tarpeeksi pitkäjänteisiä osaajia on onnistunut lyömään itsensä läpi ja säväyttämään osaamisellaan jopa vanhempaakin genrefania. Tämä kirjoitus on ylistyslaulu kolmelle viime aikojen suosikilleni, joille toivon näiden terveisteni myötä mahdollisimman paljon onnea ja menestystä myös jatkossa.

Long Gone Gulch



Long Gone Gulchin tarina alkaa vuodesta 2010, jolloin Mikki Hiiren ihmeellisestä maailmasta sekä Rick & Mortystä tutut Tara Billinger ja Zach Bellissimo luonnostelivat Genndy Tartakovskille ja Cartoon Networksin 90-luvun lopun klassikkopiirretyille kumartavan nettisarjan ja aloittivat rahoituskampanjan, jota eri vaiheineen kesti aina vuoteen 2016, jolloin sen tavoitteet lyötiin lopullisesti lukkoon, ja itse pilottijaksoa saatiin odottaa piinallisen pitkään, aina alkuvuoteen 2021 asti. Odotus kuitenkin kannatti, sillä alan ammattilaisten kätten jälki on komeaa jälkeä ja toivottavasti poikii myös kokonaisen tuotantokauden verran hubaa.

Lähtöasetelma on Long Gone Gulchissa juurikin mitä sen taustatarinakin lupaa: villin lännen Amerikkaan sijoitettu surrealistinen komedia Tehotyttöjen ja Dexterin laboratorion hengessä. Pääosassa on syrjäisen kyläsen sheriffiduo, joka tyypillisesti merenelävistä koostuvien roistojen viritelmät pysäyttäessään aiheuttaa vähintään yhtä paljon tuhoa ja kaaosta kuin mihin pahikset äärimmillään ikinä pystyisivät. Silkan Tartakovskin palvonnan ohella nähdään tietysti myös otteita Ren & Stimpyn lanseeraamasta groteskimmasta keinovalikoimasta, mistä tietenkin annan tekijöille lisäpisteitä. Tässä vaiheessa sarjan ainut murheenkryyni on laadultaan heittelevä ääninäyttely, mutta moinen mennee vielä tässä vaiheessa lastentautien piikkiin.

Long Gone Gulchin voi katsoa täällä.

Helluva Boss


Helluva Boss on ennen kaikkea Vivien Mendranon eli Viziepopin vetämän nuorista animaattoreista koostuvan tiimin sinnikkyyden loistelias aikaansaannos ja oman genrensä tärkeimpiä suunnannäyttäjiä. Aikaisemmin omien pienempien projektien sekä sarjakuvapiirtäjänä pätevöityneen Andranon projekti sai pilottinsa vuonna 2019 ja ensimmäisen tuotantokautensa se polkaisi käyntiin jo seuraavana vuonna. Animaanisille kumartava aikuisten komedia löysi yleisönsä välittömästi, läpimurtoa seurannutta virallista jatkoa on tähän mennessä saatu nauttia peräti kolmen upean jakson edestä, ja lisäherkkua putoilee aina muutaman viikon välein.

Helluva Bossin tarina sijoittuu pirujen ja furryjen asuttamaan helvetin esikartanoon. I.M.P. eli Immediate Murder Professionals hoitelee manan majoille siirtyneiden vainajain kalavelkoja kuolevaisten maailmassa yleensä tarpeettoman väkivaltaisesti ja kuolonuhreja säästelemättä, mutta tehokkaasti ja halvalla. Huumorin tyyli vaihtelee slapstickin sekä suoranaisen toimistokomedian välillä, animaation ohella ääninäyttely on parasta A-luokkaa, ja mukaan mahtuu aina välillä Mara Wilsonin kaltaisia oman nuoruuteni tunnistettavia supertähtiä.

Omasta puolestani Helluva Boss edustaa kirjoitushetkellä lajinsa terävintä kärkeä maailmassa. Laadullisesti parempia sarjoja todennäköisesti löytyy suurempien studioiden toimesta jokunen, mutta omakustanteena kyseessä on ylittämätön saavutus, jolle toivottavasti saadaan myös jatkoa.

Helluva Bossin löytää täältä.

Hazbin Hotel


Hazbin Hotel oli vuosikausia huhuiltu ja varovaisen luottavaisella asenteella odotettu sarja Viziepopin tiimiltä, joka tuotti samaan aikaan tämän kanssa Helluva Bossin pilottia. Kun Hazbin Hotel lopulta sai ensi-iltansa youtubessa, siitä tuli välitön kansainvälinen ilmiö ja sensaatio, pelkästään katsojia sille kertyi kymmenien miljoonien edestä ja moni alan ammattilainen ylisti sen maasta taivaisiin. Kuitenkin jossain vaiheessa hype taisi osua kipeästi omaan nilkkaansa, sillä samaan aikaan ilmestyneen Helluva Boss -spin-offin poikiessa jatkoa hyvinkin sukkelaan, itse saagan pääteoksen kohtalo oli pitkään auki. Tällä hetkellä sopimus jatkosta on tiettävästi tehty, mutta mitään konkreettista ei tähän maailmaan ole vielä materialisoitunut ja ennen aktiiviset fanisivustotkin alkavat pikkuhiljaa olla kuoliaiksi nääntyneitä.

Itselleni Hazbin Hotel oli ensituntuma Viziepopin animaatiomaailmaan, ja pidän sitä edelleen tämän lupaavan uran todellisena kärkiteoksena. Siksi lupaavan animoidun musikaalin määrittelemättömän pituinen hiljaiselo tuntuukin lähinnä piinaavan tuskalliselta. Vähintään yhtä pelottavalta tuntuu lukea tekijänsä mietteitä sarjan tulevaisuudesta, sillä poliittisen korrektiuden mekassa Kaliforniassa asustava Viziepop tuntuu ulostulojensa perusteella haksahtaneen pahemman kerran aikamme muotivillitykseen painottaa poliittista sanomaa ja tekijätiimin rodullista, sukupuolista tai seksuaalista koostumusta varsinaisen laadun ja osaamisen sijaan. Tämä politisoituminen on mielestäni sotkenut pahemman kerran Hollywoodin elokuvamaailman sekä länsimaisen sarjakuvateollisuuden ja tulee pahimmassa tapauksessa myös sotkemaan tämänkin lupaavan tekijän uran ennen kuin se on ehtinyt alkaakaan.

Hazbin Hotelin pilotin voi katsastaa täällä.

Bloginpitäjä toivoo onnea ja rakkautta kaikille tämän maailman omakustanneanimaattoreille sekä muillekin omaa tietään kulkeville itsenäisille taiteilijoille.

tiistai 2. helmikuuta 2021

Animaaniset: 1. tuotantokausi (2020)

Puhutaanpa vaihteeksi taas vähän nostalgiasta ja sen hyödyntämisestä kaupallisissa tarkoitusperissä. Yksi viime vuosien raivostuttavimmista trendeistä elokuvissa ja niiden ulkopuolella on ollut yhä häiritsevämpi tapa lyödä laimin kaikki sellainen luova ja omaperäinen sisältö, joka tekee visuaalisen viihteen seuraamisesta vähänkään mielenkiintoista. Viimeistään vuoden 2008 talouskriisin jälkeen nimittäin joku kekseliäs markkinointiguru ymmärsi, että ihmisillä on paha taipumus haikailla mennyttä nuoruuttaan ja kyselemättä heittämään rahansa taivaan tuuliin vain saadakseen nauttia mitä tahansa, mikä vain vähääkään saa nämä palaamaan mielessään takaisin noihin kultaisiin loiston päiviin, olipa sitten kyseessä miten luokaton tai laadukas teos hyvänsä.

Alkuperäinen Animaaniset-piirrossarja on jo nyt osa televisioviihteen kanonisoitua pyhää tarinaa, jota jokainen vähänkään alaa tunteva palvoo ehtana genreklassikkona. Steven Spielbergin johdolla kokoontunut huipputiimi onnistui kuin ihmeen kaupalla tuottamaan kymmenien jaksojen edestä aikakauden parasta televisioanimaatiota, joka teknisten avujensa lisäksi onnistui innovoimaan aiempien klassikoiden pohjalta omanlaistaan jäljittelemätöntä huumoria, luomaan kokonaisen katraan verran lapsia ja aikuisia viihdyttäviä hahmoja sekä inspiroimaan pikkutuhmalla komediallaan Twilightin ja Fifty Shades of Greyn kaltaisia nykykirjallisuuden kovia klassikoita. Animaanisten viimeisen jakson päättyessä päättyi samalla yksi kaunis vaihe animaation historiaa, jonka veroista ei toiste ole kyetty toistamaan.


Pääsemme vuoteen 2020. Warner-studioiden päävastaavat laskivat yksi yhteen ja tulivat lopputulokseen, että aika on otollinen ysäripiirrettyjen kuninkaan ja MAD-lehden timanttisimpien irvailujen henkisen vastinkappaleen paluulle. Ei siksi, että sillä olisi varsinaisesti enää ollut mitään uutta ja kiinnostavaa annettavaa tai edes alkuperäisten tekijöiden siunausta, mutta meidän aikanamme viriää kansan mielessä siirtymä kasarinostalgiasta ysäriin, joten mikä tahansa tuona vuosikymmenenä suosittu kelpaa juuri nyt kierrätyskoneen ruuaksi...

Vuoden 2020 Animaaniset ei vain näytä ja kuulosta kuin ilmetyltä alkuperäiseltä itseltään, vaan se on sitä myös hengeltään. Vaikka Tom Rueggerin ja Sherri Stonerin kaltaiset nimet tällä kertaa tekijätiimistä uupuvatkin, ovat uudet tuttavuudet tehneet selvästi läksynsä oikein, sillä sokkotesteissä kahta sarjaa tuskin ilman parempaa tietoa hevin kykenisikään erottamaan toisistaan, sillä suurin osa alkuperäisistä ääninäyttelijöistäkin on saatu palaamaan tuttuihin rooleihinsa, eikä vuosikymmenten väli alkuperäiseen vaikuttaisi kuuluvan missään. Warnerin voimamiehille ja -naisille voi siis ainakin lähtökohtaisesti ojentaa sovinnollisesti kättä näiden hyvästä mausta.

Mitä pidemmälle sarja ehtiikään etenemään, alkavat sen heikkoudet paistaa yhä voimakkaammin läpi. Koska vuoden 2020 näkemys sijoittuu metoon, cancel culturen ja radikaalifeminismin kultaiselle kaudelle, on kaikenlainen pikkutuhma ja luova aikuisempi huumori jouduttu pitkälti poistamaan kokonaan: edes sitä kuuluisaa Hoitsua tai Minervaa ei nähdä kuin enintään vilauksen verran, mutta niiden tilalla paasataan naisten tasa-arvosta ja viljellään nettiajan sosiaalisen median poliittisesti korrektien pundiittien suosimia slangitermejä. Ymmärrän kyllä, että alkuperäinen Animaaniset-sarja oli jo itsessään poliittinen, mutta se ei sentään yrittänyt liiaksi mielistellä tai silittää myötäkarvaan yleisöään, vaan vaikeista ja kielletyistäkin aiheista (seksi, fetissit, kuolema, helvetti ym.) veisteltiin tarvittaessa anarkian hengessä niin veijarimaista huumorin juhlaa, etteivät useimmat aikuiskatsojatkaan varmuudella ymmärrä sitä vieläkään.

Kuohittu ja itseään estotta plagioiva komedia on oma pieni lukunsa tässä saagassa, mutta varsinaiseksi ongelmaksi itselleni muodostuu uuden sarjan keskittyminen pelkästään Warner-hahmoihin sekä Älyyn ja Väläykseen muiden hahmojen jäädessä yhteen pieneen cameoon. Käytännössä jokainen jakso koostuu kahdesta puoliskosta, joista ensimmäisessä kaikkia vanhan kultakauden klassisia animaatiohahmoja edustavat Warnerit päästetään vauhtiin tutun anarkistisen huumorinsa pariin jälkimmäisen keskittyessä laboratoriohiirten klassiseen epäonniseen maailmanvaltaussuunnitelmaan, mitään merkittäviä yllätyksiä ei koko sarjan edetessä nähdä, vaan jokainen jakso tuntuu hyvinkin erilaisista teemoistaan huolimatta lähinnä toistavan itseään. Kun koko sarja vielä keskittyy alkuperäisen kierrätykseen, alkaa vuoden 2020 meno tuntua nopeasti teknisestä loistavuudestaan huolimatta unettavan tylsältä.

Yksi ominaisuus, jota erityisesti inhosin alkuperäisissä Animaanisissa, oli sen yhtä tai kahta lukuun ottamatta täysin tyhjänpäiväset laulukohtaukset, joiden iskiessä tyypillisesti käänsin häpeissäni volyymit kokonaan pois tai suljin television. Jostain syystä tuottajat ilmeisesti luulivat yleisön olevan kuin hulluna musiikkiin, joten vuoden 2020 inkarnaatiossa lähes jokaiseen jaksoon päätettiin ympätä ylimääräisiä musikaalijaksoja, joista yksikään ei ole erityisen mielekäs katsoa tai kuunnella. Tyyli on kirjaimellisesti melkein mitä tahansa, mitä tekijät päättelivät olevan muodissa, joten tämä sarja tuskin tulee vanhenemaan kovinkaan arvokkaasti, sama koskee myös suurta osaa uuden Animaanisten muusta sisällöstä.

Kaikenlaisesta moitteesta huolimatta en kuitenkaan menisi väittämään Herran vuoden 2020 Animaanisia erityisen huonoksi uudelleenlämmittelyksi - oikeastaan kyseessä taitaa näine hyvineenkin olla yksi niistä oikeasti paremmista lajissaan, mutta kyseessä ei loppujen lopuksi ole mikään alkuperäistä vastaava luovan hulluuden multihuipennus jotain yksittäisiä gageja ja jaksonpuolikkaita lukuun ottamatta. Näistä mainittakoon esimerkiksi yksi paljon julkisuutta saanut jakso, jossa klassinen länsimainen animaatio vaihtuu toiminta-animen tyyliin, tämäkin tietysti on ideana suoraan kopioitu alkuperäisestä, jossa leikiteltiin erässä loppupään jaksossa ainakin tusinan verran erilaisilla erikoistekniikoilla ja tyylikeinoilla. Jos mieli malttaa katsoa nostalgiamielessä vuoden 2020 Animaanisia pienemmissä erissä ja harvakseltaan, voi katsomiskokemus olla hyvinkin omaani himpun verran mielekkäämpi.


Arvio: 3/5


ANIMANICAS, 2020 USA
Ohjaus: 
Adriel Garcia, Brett Varon, Erik Knutson, Katie Rice, Scott O'Brien
Käsikirjoitus: 
Andrew Barbot, Ben Warheit, Brad Deprima, Brian Polk, Eric Branscum, Greg White, Jess Lacher, Joe Saunders, Jordan Vandina, Kathleen Chen, Lucas Crandles, Timothy Nash, Wellesley Wild
Näyttelijät: 
Frank Welker, Jess Harnell, Maurice LaMarche, Rob Paulsen, Tress MacNeille

sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Yu Yu Hakusho (1992-1995)


Jokin viikko sitten löysin itseni katsomasta aikani kuluksi tyhmääkin tyhmempiä meemivideoita youtubesta. Yhdessä niistä Dragon Ball Z:n Perfect Cell oli editoitu tappelemaan kahden itselleni tuiki tuntemattoman hahmon kanssa, jotka mitä ilmeisimmin olisivat kuuluneet luonnollisena osana myös omaa animen yleissivistystäni. Koska aikani ei juuri silloin ollut kovinkaan kallisarvoista eikä tuolloin eletylle viikolle varsinaisesti ollut parempaakaan tekemistä, päätin ottaa kerralla haltuuni koko tuon kyseisen saagan, ken tietää vaikka siitä aukenisi kokonaan uudenlaisia näkökulmia animeen ja animaatioon yleensä.

Yu Yu Hakusho tuskin nimenä kovinkaan monelle genreä tuntemattomalle sanoo paljoakaan, mutta kyseessä oli animen kultaisella 90-luvulla kohtalaisen suosittu ns. tappeluanime, jota voinee luonnehtia jonkinasteiseksi yhdistelmäksi Devilmanin ja DragonBallin kaikkein keskeisimpiä ideoita. Mihinkään ajattomaan kuolemattomuuteen asti ei näillä eväillä sarja toki koskaan ole tietenkään noussut, mutta sillä on oman otantani perusteella kansainväliset mittasuhteet saavuttanut fanaattinen ihailijakuntansa yhä tänäkin päivänä.

Tappelusaagan päähenkilö on nuori kapinallinen nimeltä Yusuke Urameshi, joka tunnetaan opinahjossaan lähinnä omapäisestä asenteestaan ja pahasta ajautua mitä erilaisimpiin ongelmatilanteisiin kerta toisensa jälkeen. Heti ensimmäisen episodin aluksi Urameshi jää auton alle uhraten itsensä toisen puolesta. Tuonpuoleisessa harvinaisen epäitsekkään teon katsotaan uhmaavan kohtaloa siinä määrin, että Urameshi saa luvan palata takaisin elävien kirjoihin, samalla tämä pestataan manan majojen omaksi demonietsiväksi, jonka työtehtäviin kuuluu ihmisten suojeleminen henkimaailman pimeämmän puolen ilkiöiden tempuilta ja päähänpistoilta.

Ensimmäiset kymmenisen jaksoa Yu Yu Hakusho ovat jonkinasteista kauhufantasialla leikittelevää etsivätarinaa, minkä jälkeen sen tyyli ja koko genre alkavat pikkuhiljaa valua täysin toiseen suuntaan. Alkupäässä esitellyistä keskeisistä hahmoista voinee ainakin sanoa, että ne noudattavat varsin pitkälle tällaisen keskitien toiminta-animen perinteitä: päähenkilön lisäksi tällä on pakollinen mielitietty, isosiskon roolin saava ylimääräinen naishahmo, yksi kovis (Hiei), yksi herkkä (Kurama) sekä yksi koominen sivuhahmo. Näistä viimeinen, Mamoru Oshiin hengentuotoksista tutun Shigeru Chiban uran huikeimpiin suorituksiin lukeutuva tulkinta inhimillisestä Kuwabarasta keräsi aikoinaan erityiset kehut jopa alkuperäisen sarjakuvan tekijältä itseltään, enkä taatusti ole väärässä, jos veistelisin näin lonkalta kyseisen hahmon olevan yleisön suosikkeja koko sarjassa.

Mitä pidemmälle Yu Yu Hakusho etenee, sitä selkeämmin sen keskeisimmät sudenkuopat alkavat kalvaa katsomiskokemusta. Mitä mielikuvituksellisempia motiiveja sankarilla esimerkiksi välistä onkaan, latistuu kaikki juonellisesti mielenkiintoinen loppujen lopuksi pelkäksi kilpailuksi maailman vahvimman tittelistä. Pahimmillaan enemmän kuin kolmasosa itse sarjan tarinasta on lopulta pelkkää yhtä suurta tappeluturnausta, jossa toinen toistaan mahtavammat soturit pieksevät toisiaan sivuhahmojen vääntäen katsojalle kaikki pienimmätkin käänteet rautalangasta. Hyvin nopeasti käy selväksi, ettei yksikään keskeisistä hahmoista koskaan kuole tai vammaudu pysyvästi, vaan näin käydessä tekijät vetävät jossain vaiheessa jäniksen hatustaan ja paljastavat kerta toisensa jälkeen koko jännitysmomentin pelkäksi katsojan harhautukseksi.

Jokin kumma viehätysvoima kuitenkin piti itseni ruudun ääressä kokonaisen viikon sekä sadan ja kahdentoista jakson edestä. Yu Yu Hakusho saattaa olla kliseekeitossa uitettua itseään, mutta samalla sen katsominen vaikka sitten pienissä pätkissä tuntuu kuin paluulta vanhaan hyvään aikaan, jolloin maailma oli vielä huomattavasti nykyistä yksinkertaisempi paikka ja näin röyhkeän perinteikästä viihdettäkin vielä tehtiin kuin liukuhihnalta. Tätä ihastuttavan nostalgista vaikutelmaa tietenkin edesauttaa kauttaaltaan laadukas ääninäyttely sekä tasaisen laadukas animaatio, mistä etenkin jälkimmäinen ei japanilaisille televisiotuotoksille ollut tähän aikaankaan vielä täysin itsestään selvä juttu.

En katsokaan saaneeni tai oppineeni Yu Yu Hakushon katsomisesta oikein mitään merkittävää uutta, mutta näin jälkikäteen olen iloinen, että tulin vihdoin paikanneeksi tämänkin aukon yleissivistyksessäni. Itse sarjan tasosta voin vain sanoa, että yksinomaan katsojasta riippuu, missä määrin sen sympaattisen ylitsepursuava kliseehumppa pääsee häiritsemään, mutta näin ainakin omasta puolestani olen valmis liputtamaan positiivisemman tulkinnan puolesta. Lukija päätelköön omalla kohdallaan, kannattaako tähän täkyyn tarttua tai saiko tästä tragikoomisesta sepustuksestani irti mitään kovin järjellistä.


Arvio: 4/5


YU YU HAKUSHO, 1992 Japani
Ohjaus: 
Noriyuki Abe
Käsikirjoitus: 
Yoshihiro Togashi, Hiroshi Hashimoto, Katsuyuki Sumizawa, Shinichi Ohnishi, Yukiyoshi Ohashi, Sukehiro Tomita
Näyttelijät: 
Shigeru Chiba, Nozomu Sasaki, Sanae Miyuki, Nobuyuki Hiyama, Megumi Ogata

lauantai 30. tammikuuta 2021

BNA (2020)

Aina siitä päivästä kun Disney julkaisi Zootopiansa puolen vuosikymmentä sitten, meitä eläinfantasian ystäviä on siunattu toinen toistaan laadukkaammilla samaa luovaa aihiota hyödyntävillä viritelmillä, eikä kaikkein vähiten animaatiomaailman herruutta tavoittelevan Netflixin voimin, jonka saimme jo aiemmin nautittavaksemme erinomaisen Beastarsin, jolle toivottavasti myös saadaan jatkoa mahdollisimman pian. Huonoimmillaan taso taas on ollut kirotun Illuminationin ja Singin luokkaa - ja kyllä, tuollekin syöpäkasvaimelle on odotettavissa jatkoa vielä tämän vuoden puolella. Aagghhh!!!!11

Mutta BNA on aivan uudenlainen eläin - tai sellaisena sitä ainakin meille kohdeyleisöön kuuluville mainostetaan. Päällisin puolin kaikki näyttääkin varsin lupaavalta, sillä sen tuottanut Studio Trigger tunnetaan valtavirtayleisön keskuudessa erityisesti Little Witch Academian sekä Kill la Killin kaltaisista uuden ajan klassikoista. Syvällisemmin animaationsa tunteva saattaa olla tuttu myös firman perinteisten paheiden kanssa, jotka tässä vaiheessa jätän tarkoituksella vielä mainitsematta...

BNA kertoo tarinan vaihtoehtoisesta maailmasta, jossa ihmiset ja furryt ovat eläneet rinta rinnan ammoisista ajoista lähtien. Mistään rauhanomaisesta yhteiselosta ei tosin voi puhua, vaan kahden väestöryhmän välillä kytee loputon vainoharhan ja epäluulon täyttämä suhde, jota eläinihmiset pakenevat turvapaikakseen rakentamaansa suurkaupunkiin. Yksi kaupunkiin muuttavista on teini-ikäinen puolitanuki Michiru, joka oman kertomansa mukaan oli joskus tavallinen ihminen. Kuka muutti Michirun furryksi, miten ja miksi, paljastuu tarinan edetessä.

Ensimmäisenä BNA:ssa iskee silmään sen komea visuaalinen tyyli, vauhdikas animaatio sekä näköhermoja hivelevä kirkkaita neonvärejä viljelevä väripaletti kuin suoraan jostain 80-luvun populäärikulttuurin hekumallisimmista luomuksista. Koska BNA:n tarina kuitenkin on pohjimmiltaan yhdistelmä nuorille suunnattua fantasiahenkistä draamaa sekä räjähtävää animetoimintaa, on näyttävään visuaaliseen tyylittelyyn tarkoituksella panostettu, enkä varsinaisesti keksi koko sarjasta minkäänlaista nurinan sijaa ainakaan tässä mielessä sen enempää kuin erinomaisesta hahmodesignistakaan. En esimerkiksi yhtään epäile, etteikö BNA:n susihahmosta olisi jo olemassa kokonaisia omia fanisivustojaan muutenkin kuin sääntö 36:n innoittamana.



Päästän lukijan tässä kohtaa jännityksestä ja paljastan Studio Triggerin tuotoksia lähes säännönmukaisesti vaivaavan sudenkuopan: kyseinen pulju tunnetaan tavastaan panostaa enemmän audiovisuaaliseen tyylittelyyn varsinaisen tarinankerronnan ja käsikirjoituksen kustannuksella, tähän Akilleen kantapäähän myös BNA omalla osaltaan kompastuu. Netflixin sarja esimerkiksi on vain 12 episodia pitkä, mikä animessa on erittäin vähän, mutta siihen on silti eksynyt fillerijaksoja, minkä lisäksi leijonanosa itse tarinasta on pitkälti tiivistetty viimeisiin jaksoihin yhdeksi turhauttavaksi informaatiotulvaksi alkupään jaksojen sohiessa vähän mihin sattuu vailla selkeää päämäärää.

Tässäkin mielessä Triggerin väki on kuitenkin onnistunut nimenomaan hahmojen osalta, joista jo aiemmin mainitun susimiehen lisäksi erityisen mieleen jäävä hahmo itselleni oli Michirun identiteettikriisinsä kanssa painiva ystävä, joka niin ikään muuttuu yllättäen kettutytöksi ja päätyy petomiesten palvomaksi uskonnolliseksi kulttihahmoksi. Kahden hahmon välinen kemia yksinään riitti ylläpitämään mielenkiintoani, mutta mytologian ja historian vetäminen mukaan tarinaan avasi vielä täysin uudenlaisia koukkuja, joilla matto olisi voitu onnistuessaan vetää lopullisesti katsojan alta. Triggerin luomus olisi viimein samalla löytänyt oman persoonallisuutensa silkan Zootopia-palvonnan sijaan, mutta lopulta pikaista loppua kohti laukatessa tämäkin mahdollisuus lässähtää tyypilliseksi animedraamaksi tyypillisine loppuratkaisuineen.

Näin kuuluu siis tuomioni: BNA on hyvä sarja, muttei räjäytä sen enempää tajuntaa kuin kukkaroakaan, jälkimmäistä ehkä onneksi. Huolitellummalla käsikirjoituksella ja rohkeammalla riskinotolla siitä olisi voinut kasvaa genressään erinomainen taideteos, mutta tällä erää furryily kaatuu tekijöidensä omimpaan, mutta alaa tuntevalle vähintäänkin ymmärrettävään kauneusvirheeseen. En ainakaan vielä ole nähnyt ilmoitusta saagan jatkosta, mutta olisi sääli hylätä näinkin mielenkiintoisia hahmoja sekä maailmaa yhden lyhyen kauden jälkeen vain jonkin epämääräisen puolivillaisen käsiksen vuoksi.


Arvio: 3.5/5


BNA, Japani 2020
Ohjaus: 
Yoh Yoshinari
Käsikirjoitus: 
Kazuki Nakashima
Näyttelijät: 
Gara Takashima, Hiroshi Naka, Kenji Nomura, Michiyo Murase, Sumire Morohoshi, Yoshimasa Hosoya

perjantai 29. tammikuuta 2021

Blood of Zeus: 1. tuotantokausi (2020)

Antiikin Kreikan tarustoa on joku viisas joskus luonnehtinut eräänlaiseksi aikansa vastineeksi nykyajan höhlälle supersankarivillitykselle, sillä erotuksella tietenkin, että hellaan kansan tarinat ovat vuosien varrella innoittaneet ja inspiroineet mestaritaiteilijoita sekä ajattelijoita lähes joka alalla aina meidän päiviimme asti, eikä vähiten elokuva-alalla, jossa tietyt antiikkiset tarinankerronnan perusrakenteet - jopa kliseet - tuntuvat elävän sitkeästi omaa elämäänsä eri muodoissaan aihetta suoraan käsittelevien teosten ulkopuolellakin.

Antiikin suullisen ja kirjallisen perinnön vaikutusvallan tuntien onkin hyvin kummallista huomata, ettei klassinen kreikkalainen kulttuuri ole tainnut ikinä poikia kovinkaan montaa vakavasti otettavaa animoitua elokuvaa tai televisiosarjaa Disneyn Herkuleksen lisäksi jotain yksittäisiä halpiksia lukuun ottamatta. Muutama vuosi sitten teilaamani Death Noten näytellyn version käsikirjoittanut puuhapari Charley & Vlas Parlapanides on kuitenkin nyt päättänyt iskeä Netflixin tuella tähän alalla ammottavaan henkiseen aukkoon omalla toiminnallisemmalla seikkailullaan, johon tekijöiden itsensä mukaan on jo kirjoitettu viiden tuotantokauden edes materiaalia. Tuon käsikirjoituksen varsinaista tasoa sopii toki arvailla, mutta näillä näkymin toinen kausi tullee ulos vielä tämän vuoden aikana jos animaation jumalat ovat meille suopeita.

Blood of Zeusin tarina alkaa juuri siten kuin tällaiset tarinat nyt yleensä tuppaavat käynnistyä: Olympoksen jumalten kuningas saattaa hellaan julman sotapäällikön nuoren vaimon raskaaksi. Lopulta isäntä kuitenkin saa vaimonsa kiinni tämän uskottomuudesta ja vastasyntynyt poikavauva on saada surmansa miehen kynsissä, kun ukkosenjumala yllättäen puuttuu peliin ja sotapäällikkö putoaa kuolemaansa. Vuosikausia myöhemmin vanha nainen elää aikuiseksi kasvaneen poikansa kanssa Kreikan köyhällä maaseudulla peläten jumalatar Heran kostoa. Kansan suussa vanhaa vaimoa perheineen pelätään ja kartetaan kuin tautia, sillä näiden sanotaan tuovan mukanaan vain onnettomuuden ja jumalten vihan. Samaan aikaan hellaan väkeä ahdistelee salaperäinen demoniarmeija, joka etsii käsiinsä mystistä vanhaa naista ja tämän sinisilmäistä poikaa...

Jos on ikinä eläessään sattunut seuraamaan animaatiomaailman ilmiöitä, tunnistaa jo ensimmäisten sekuntien perusteella näiden kavereiden käyttäneen inspiraation lähteenään toiminta- ja kauhufantasiaan erikoistuneen Yoshiaki Kawajirin klassisia töitä, kuten Wicked Cityä, Ninja Scrollia ja Vampire Hunter D: Bloodlustia. Kawajirilla on nimittäin perinteisen kauhua ja erotiikkaa yhdistelevän tyylinsä ohella tietty ihmishahmojen vakiodesign, jota myös tässä animeksi leimatussa länkkärisarjassa on suoraan apinoitu sellaisenaan. Jo näin kättelyssä sanottakoon, ettei Blood of Zeus yllä missään mielessä aiemmin mainittujen teosten tai Kawajirin parempien töiden tasolle ylipäänsä. Positiivisempana nuottina jäljittelyn kohde on tällä kertaa kuitenkin valittu viisaasti, sillä toiminnan mestarin tyyli sopii tällaiseen tarinaan vähintäänkin erinomaisesti ainakin ajatustasolla.

Blood of Zeusin tuotantohistoriasta on saatavilla poikkeuksellisen vähän konkreettista tietoa, mutta sarjan yleisen jäljen perusteella uskoisin tekijöiden olleen sitä tehdessään vielä hyvin epävarmoja tarinan jatkosta, minkä vuoksi eeppiseksi suunniteltu kertomus rakkaudesta ja kostosta tuntuu loppuvan aivan liian nopeasti, eikä katsojalle anneta missään kohtaa juuri tilaa hengittää tai henkilöhahmoille mahdollisuutta kasvaa. Jos Zeusin poika esimerkiksi lähtee kumppaneidensa kanssa sarjan alussa suurelle matkalle, tempaistaan tämä jo heti aluksi muista erilleen ja itse matkakin kohtaa päämääränsä jo heti seuraavassa jaksossa, minkä jälkeen koko juttu jo unohtuukin, eikä kumppaneilla ole lopun sarjan kuluessa juuri merkitystä, sillä koko spektaakkeli muuttuukin yhtäkkiä perinteisestä fantasiaseikkailusta tarinaksi kaikkivoivan isän ja inhimillisen heikon pojan välisestä vaikeasta suhteesta.

Kirjallisessa mielessä Parlapanideen poikien kyhäelmä ei kyllä juuri kiitoksen sanaa ole ansainnut, sillä kaikki vähänkään juonellinen anti tuntuu sinkoutuvan paikasta toiseen ilman kunnollista fokusta. Kaikkein pahin sudenkuoppa - täydellinen tylsyys - loistaa tällä kertaa kuitenkin poissaolollaan, sillä kaikesta epämääräisyydestä huolimatta animesta ammentava antiikkinen toimintafantasia kuitenkin näyttää ja kuulostaa ainakin parhaimmillaan pätevähköltä ja kaikesta sillisalaattimaisuudesta huolimatta tietyt seuraamista helpottavat perusrakenteet veljesvihasta, kohtalokkaasta ennustuksesta ja äidinmurhasta lähtien ovat juuri niille kuuluvilla paikoillaan. Jos pystyy antamaan anteeksi budjetin rajoitteiden vuoksi vähän töksähteleväksi jääneen animaation, tämän kahdeksan episodin pituisen minisarjan pystyy katsomaan helposti yhdellä istumalla vilkuilematta kertaakaan kelloa.

Blood of Zeus ei siis ole sen enempää mestariteos kuin floppikaan, mutta parantamisen varaa jäi tuleviin tuotantokausiin vielä vaikka kuinka. Jos antiikkiaiheiset elokuvat, pelit ja televisiosarjat noin yleensä ovat lähellä sydäntä, kannattaa Zeuksen pojan seikkailuja katsoessa pitää silmät ja korvat avoinna, sillä aina silloin tällöin tekijöillä on tapana heittää valppaille katsojille tarkoitettuja viittauksia muihin vastaaviin luomuksiin vuosien varrelta, parhaimmillaan hahmot jopa toistavat sanasta sanaan muiden historiallisten elokuvien kuuluisia repliikkejä. Meneekö tämäkin sitten apinoinnin vai kunnianosoituksen puoleen, riippuu kai katsojasta, mutta itse koin tällaisen velmuilun lähinnä huvittavana.


Arvio: 3/5


BLOOD OF ZEUS, 2020 USA
Ohjaus: 
Shaunt Nigoghossian
Käsikirjoitus: 
Charley ParlapanidesVlas Parlapanides
Näyttelijät: 
Claudia ChristianDerek PhillipsElias ToufexisJason O'Mara

maanantai 25. tammikuuta 2021

Aggressive Retsuko: 3. tuotantokausi (2020)

Edellisellä tuotantokaudella tylsään toimistotyöhönsä kyllästynyt Retsuko löysi haikailemansa elämänsä miehen, rikkaan ja älykkään Tadanon, mutta jälkimmäisen osoittauduttua itsepäiseksi muuliksi suhde kariutui ja Retsuko päätti pettyneenä palata takaisin entiseen death metalin, oluen ja karaoken höystämään tylsään elämäänsä tuiki tavallisen tokiolaisen firman kasvottomana ja unohdettavana tilintarkastajana. Ehkä Retsuko vielä joskus löytäisi sen oikean, mutta mistä ja milloin?

Aggressive Retsukon kolmas tuotantokausi alkaa romanttisella kohtauksella kuin suoraan Hollywoodin siirappisimmista megatuotannoista: Retsuko on viimein löytänyt itselleen unelmiensa urhon, jonka puolesta tämä on valmis tekemään mitä ikinä tämä kehtaakaan pyytää - kuten ostamaan palveluntarjoajan aggressiivisesti markkinoimia lisävaihtoehtoja yksinäisille naisille suunnatun virtuaalisen unelmapoikaystävän vaateparreksi.

Syötävän kalliin virtuaalitodellisuuden ulkopuolella todellisuuspakoinen Retsuko on ajanut elämänsä täydelliseen umpikujaan: edellisen suhteen jälkeensä jättämät haavat eivät vieläkään ole kasvaneet umpeen, tukalan elämäntilanteen aiheuttama häpeä tekee vähäisestäkin sosiaalisesta toiminnasta vähintäänkin tuskallista. Retsukon peruutettua vahingossa vieraan miehen auton kylkeen pohja näyttäisi viimein tulleen vastaan, mutta päädyttyään etsimään itselleen sivutoimista työpaikkaa maksaakseen aiheuttamansa vahingot tämä tuleekin löytäneeksi sattumalta tien ulos onnettomuudestaan…



Jo neljä vuotta olemme saaneet nauttia Retsukon seikkailuista, mitä ei oikeasti audiovisuaalisella tasolla huomaa laisinkaan: Sanrion nyt jo kovan kulttimaineen länsimaissakin saavuttanut aikuisten piirretty näyttää ja kuulostaa täsmälleen samalta pelkistetyltä itseltään, eikä hyväksi havaittua konseptia ole tälläkään kertaa yritetty turhaan korjailla. Viimeistään kolmannen kauden keräämiä kommentteja selatessani en voinut olla enää kiinnittämättä huomiota niiden perinteisimpien animefanien ilmeiseen inhoon tällaisia sarjoja kohtaan, mutta tavallaan ymmärrän senkin, sillä Aggressive Retsuko ei edes yritä olla perinteisessä mielessä koko kansan viihdettä vaan nimenomaan lapsekkaan yksinkertaista hömppää yli kaksikymppisille aikuisille. Tietty ristiriita sisällön ja muodon välillä tekee Retsukosta harvinaisen erottuvan ja persoonallisen tuttavuuden, jota vanha katsoo mieluummin kuin kymmentä muuta lukioteineistä kertovaa tusina-animea.

Jos Aggressive Retsukon juoni on kahdessa ensimmäisessä ollut hämmentävän kypsä ja synkkä, syöksyy kolmas tuleminen joka suhteessa aivan uusille masennusleveleille, ehkä jopa vähän liiallisuuksiin asti. Sanriohan tunnettiin vanhastaan vähän pelottavampaakin lastenviihdettä tuottavana firmana, mutta Retsuko taitaa silti olla ensimmäinen firman luomuksista, jossa nähdään kaiken muun ohella jopa päähenkilön puukotus ja verta. En ollut uskoa korviani kun tästä etukäteen kuulin vaan luulin sitä ensin jonkinlaiseksi sairaaksi vitsiksi, mutta totta se on. Aggressive Retsukon kolmas tuotantokausi lienee raskainta ja ahdistavinta materiaalia koko Sanrion tuotantohistoriassa.



Itse kolmoskauden ydintarinasta en juuri tohdi kertoa, sillä se on yksinkertaisuudessaan varsin helppo spoilata täysin puhki. Sanotaan nyt kuitenkin, ettei tällä kertaa enää keskitytä kuvaamaan Retsukon työyhteisön elämää, vaan tarinan painopiste on Retsukon uudessa työpaikassa ja päähenkilön pyrkimyksissä suoriutua veloistaan. Tarinassa on toki omat valopilkkunsakin, mutta itselleni tämä kyseinen käänne tuli valtavana pettymyksenä, sillä aiemmissa tuotantokausissa tutuiksi tulleisiin hahmoihin olisin mieluusti palannut kaikenlaisten epämääräisempien uusien tuttavuuksien, kuten hamstereiden muodostaman j-pop-bändin sijaan. Toki lopussa moni asia viimein ratkeaa ja Tadanokin tulee takaisin pienen sivuosan verran, mutta...

Olen käynyt sisäistä painia näitä tuntemuksiani vastaan jo päiväkausia aina siitä asti kun katsoin kolmannen Retsukon. Viimein olen valmis myöntämään, ettei kolmas tuotantokausi ole yhtä hyvä kuin kaksi ensimmäistä ja se piskuinen pilottisarja. Tällä kertaa Sanrio eksyi mielestäni herkuttelemaan liiaksi päähenkilön kurjuudella ja pahalla ololla kykenemättä vastineeksi tarjoamaan tarpeeksi positiivista ratkaisua pelastaakseen kokonaisuutta omalta käsistä karanneelta kyynisyydeltään. Samalla Sanrio on nähtävästi viimein alkanut kärsiä itsekin perinteisestä Disney-taudista, jossa firman luomusten ensisijainen tarkoitus on lähinnä myydä mahdollisimman paljon oheistuotteita ja sarja on siksi suunniteltu kestämään ns. loputtomiin ilman varsinaista alkua tai loppua täysin paikalleen jähmettyneenä etenemättä pitemmällä tähtäimellä mitenkään merkittävästi mihinkään suuntaan.

Kestääkö Retsukon uusi parisuhde viimein seuraavalle tuotantokaudelle asti vai aloitetaanko neljäs kerta jälleen eron aiheuttamasta henkisestä ahdingosta, saamme nähdä sitten kun Sanrio ja Netflix jälleen meitä siunaavat uudella tuotantokaudella ensi syksynä. Toivottavasti tuleva tuotantokausi on edes vähän iloisempi kuin tämä kolmas.


Arvio: 4/5


AGGRESSIVE RETSUKO: SEASON 3, 2020 Japani
Ohjaus: Rareko
Käsikirjoitus: Rareko

tiistai 21. heinäkuuta 2020

Epäiltynä murhasta (1930)


Vuoroin vieraissa, kuten sanonta kuuluu. Juno ja riikinkukko oli laatuunsa nähden hämmästyttävästi todella menestyksekäs elokuva, mutta Alfred Hitchcock kyllä itsekin todennäköisesti ymmärsi, ettei kyseinen teos todellisuudessa ollut mikään enintään keskivertoa ihmeempi suoritus oikein missään mielessä. Ehkä juuri tästä syystä mies vihdoin ymmärsi jo kättelyssä pitäytyä suosiolla pariinkin otteeseen hyväksi havaitsemassaan konseptissa, eli ajattoman muodikkaassa peribrittiläisessä rikos- ja jännitysviihteessä – katsojan onneksi mestari päätti tällä kertaa myös jatkaa ja kehittää sitä eteenpäin enimmäkseen jatkossakin.
Epäiltynä murhasta on nimenomainen rikos- ja oikeussalidraama murhasta epäillystä nuoresta naisesta ja tämän oikeudenkäynnistä. Suoria todisteita naikkosen syyllisyydestä ei koskaan saada, joten tämä päädytään tuomitsemaan epäsuorin todistein. Yksi valamiehistä kuitenkin päätyy epäilemään tuomion pitävyyttä, ja ottaa ohjat omiin käsiinsä selvittääkseen totuuden koko murhavyyhdistä. Lopulta totuus löydetään ironisesti puhtaan fiktion, luovan mielikuvituksen ja teatterin avulla.

Hitchcockin elokuva on ainakin paperilla mitä tyypillisin genrensä edustaja, mutta siinä on yksi vinkeä idea, joka erottaa sen käytännössä kaikista muista vastaavista teoksista: Hitchcockin murhamysteerissä yhdistellään järjestelmällisesti elokuvan sisäistä teatterimaailmaa varsinaiseen lavastettuun elokuvaan ja leikitellään näin katsojan oman todellisuudentajun kanssa. Ajatuksena Hitchcockin hämmentävä identiteettikikkailu on mitä mainioin, mutta itse koin sen lähinnä kokonaisuutta sekoittavana mielenkiintoisena turhakkeena, joka ei loppujen lopuksi tuo aiheeseen mitään pintapuolista näpräilyä syvempää sisältöä.
Junoon ja riikinkukkoon verrattuna Hitchcock tiimeineen tuntuukin ottaneen tätä tehdessään valtavan askelen taaksepäin kohti onnistuneempia tuotoksiaan, mikä näkyy jälleen etenkin loisteliaaseen ruotuunsa asettuneena kameratyöskentelynä sekä ohjaajansa taatun rautaisena tarinankuljetuksena. Nykypäivän katsojan vinkkelistä Hitchin murhamysteerin suurin synti onkin siinä, että se tuntuu niin kauhean vanhanaikaiselta verrattuna mestarin myöhempiin luomuksiin. Yllättäen Epäiltynä murhasta -elokuvan muistettavimmaksi anniksi jääkin siis juuri siinä harrastettu poikkeuksellinen kerronnallinen temppuilu.


Arvio: 3/5


MURDER!, 1930 Iso-Britannia
Ohjaus: 
Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: 
Clemence DaneHelen Simpson, Alfred Hitchcock, Walter C. MycroftAlma Reville
Näyttelijät: 
Edward Chapman, Herbert Marshall, Miles Mander, Nora Baring, Phyllis Konstam

Juno ja riikinkukko (1930)


Puhtauden lunnaiden jälkeen Alfred Hitchcock nousi suoralta kädeltä osaavimpiin ja kiinnostavimpiin varhaisen äänielokuvan osaajiin – ja ihan syystä: edellisessä teoksessaan mestari oli osoittanut hallitsevansa uuden tekniikan sellaisella taidolla ja näkemyksellä, ettei vastaavaan monipuolisesti nerokkaaseen modernin elokuvan taiteeseen ylletty vuosikausiin edes kotimaassaan. Jos siis voinkin suositella suppeammille Hitch-maratoneille täytettä, sopii tuota kyseistä teosta harkita ehdottomasti, eikä vain antaa sen hautautua tekijänsä saman ajan keskinkertaisempien tuotosten alle.
Juno ja riikinkukko taas on jotain aivan muuta. Puhtauden lunnaiden jälkeisen ajan kuvioista löysin hyvin vähän varmaa tietoa, mutta vaikuttaisi siltä, että Hitchcock taustajoukkoineen oli suunnitellut ehkä jo taloudellisista ja sopimussyistäkin seuraavaksi produktioksi jonkinlaista helppoa ja tuottoisaa teatterifilmatisointia valikoidusta aikansa suositusta näytelmästä. Valinta osui lopulta Juno ja riikinkukkoon, tuohon Sean O’Caseyn kynäilemään klassiseen irkkumusikaaliin ja moraliteettiin rahan mahdista sekä köyhän perheen kovasta kohtalosta.
Mitään ylimääräistä spoilaamatta lienee vain tarpeen sanoa, ettei kyseessä taaskaan ole ”Hitchcock-elokuva” sanan varsinaisessa merkityksessä, en sanoisi sitä kovin onnistuneeksi teokseksi muutenkaan, sillä tällä kertaa jännityksen mestari sukeltaa jo niin syvälle kauas pois omista vahvuuksistaan, ettei lopputulos voisikaan tylsyytensä ja mitäänsanomattomuutensa vuoksi olla mitään muuta kuin täydellinen floppi. Tämä taitaakin olla harvoja tekijänsä hengentuotoksia, jota ei juuri olekaan mahdollista katsoa bootleg-viritelmiä ihmeemmistä lähteistä, edes kunnollista restaurointia ei liene koskaan suoritettu alkuperäisnegatiivin säilymisestä huolimatta.
Ainut mielenkiintoinen aspekti koko tässä unohdettavassa epäonnistumissa kiteytyy Hitchcockin ja Jack Coxin kokeiluihin pitkien staattisten ottojen kanssa, mutta tässä tapauksessa sekin taitaa olla enemmän rasite kuin mikään etu – näin innottoman ja hengettömän teatterimaisen savijalkaisen elokuvan nimittäin soisikin etenevän reippaammalla otteella ja loppuvan mahdollisimman nopeasti. Vaikka suuri ja mahtava Alfred Hitchcock ohjasi tämänkin jälkeen urallaan muutaman heikomman teoksen, en jaksa uskoa, että yksikään niistä yltää kankeimmillaankaan näihin mittasuhteisiin.


Arvio: 1/5


JUNO AND THE PAYCOCK, 1930 Iso-Britannia
Ohjaus: 
Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: 
Alfred Hitchcock, Alma Reville, Sean O'Casey
Näyttelijät: 
Edward Chapman, Sara Allgood, Sydney Morgan

lauantai 18. heinäkuuta 2020

Puhtauden lunnaat (1929)


Jos Alfred Hitchcockin uralta pitäisi nimetä yksi ainut elokuva, jossa mies todellakin löysi itsensä ja oman tyylinsä, menisi valinta vaikeaksi Vuokralaisen ja Puhtauden lunnaiden välillä. Toki ensimmäisestä voi jo löytää roppakaupalla tekijänsä myöhemmällä uralla nähtäviä ja edelleen täydellisyyteensä jatkokehiteltyjä oivalluksia, mutta toisaalta Puhtauden lunnaissa mies oli jo kasvanut ulos aikansa muodikkaista tyylikeinosta kohti omaa taiteilijapersoonallisuuttaan ja kuvakieltään, jotka tulisivat leimaamaan koko tämän myöhempää uraa hamaan loppuun asti.
Olennaisin syy Puhtauden lunnaiden muikeudelle piilee luonnollisesti sen genressä: jännityksen mestari ymmärsi viimein palata jo aiemmin äärimmäisen menestyksekkäästi käsittelemänsä lajityypin parin kaikenlaisten turhien kokeilujen sijaan. Itse tarinakin tietysti sisältää lähes jokaisen tekijänsä tyypillisen perusteeman himosta ja murhasta, epäilyksestä sekä velvollisuuden ja rakkauden väliltä; tällä kertaa kudelma on koottu murhaan syyllistyneen naisen, tätä metsästävän poliisin sekä Muukalainen junassa - klassikon roiston mieleen tuovan salaperäisen kiristäjän ympärille. Jopa Hitchcockin kuuluisaa jännityksen määritelmää sovelletaan luovasti jo tässä vaiheessa.

Vaikka {i]Puhtauden lunnaat muistetaankin tekijänsä ensimmäisenä menestyksekkäänä kokeiluna, oli se alkujaan toteutettu nimenomaan mykkänä. Vasta saatuaan kuvauksensa valmiiksi Hitchcock nimittäin sai kuulla tuotantoyhtiön hankkineen välineet äänityksiä varten, jolloin koko tuotantoprosessi päätettiin aloittaa alusta. Lopulta markkinoille asti päätyikin kaksi versiota täysin samasta elokuvasta: toinen oli mykkä, toinen ääniraidalla varustettu. Näistä jälkimmäinen on jäänyt elokuvan historiaan ensimmäisenä menestyksekkäänä eurooppalaisena äänielokuvana sekä koko myöhemmän trillerigenren suunnannäyttäjänä.
Hitchcockin poikkeuksellista saavutusta Puhtauden lunnaissa vain entisestään korostaa tieto ajan hankaluuksista äänieristyksen suhteen, jonka vuoksi moni elokuva kuvattiin yksinkertaisesti erityisessä studiossa paikallaan pysyvän kankean erityiskameran voimin ennen käytännönläheisempien liikuteltavien äänieristysratkaisujen keksimistä. Hitchcokin ja tämän työryhmän työskentelyssä moisista ongelmista ei ole tietoakaan, vaan kamera liikkuu ja elää tapahtumien mukana siinä missä mykän elokuvan aikaankin, tietysti jälleen kerran niin mestarillisella otteella, etteivät puheet aikaansa vuosikausia edellä olevasta toteutuksesta ole täysin tuulesta temmattuja.

Varsinainen kuvaustekniikka ei kuitenkaan ollut ainut tekninen haaste Puhtauden lunnaita tehtäessä. Mykän elokuvan aikaan näyttelijöiden käyttämillä aksenteilla tai kielillä ei ollut niin merkitystä korostuneen fyysisen näyttelyn vuoksi, mutta äänen tulon myötä katsojat alkoivat vaatia täydellistä kielitaitoa. Pääosaa esittävälle puolalais-tsekkiläistaustaiselle Anny Ondralle päädyttiin siksi palkkaamaan oma erillinen ääninäyttelijänsä, joka luki tämän repliikit kameran ulkopuolella. Kuten useimmat äänisuunnitteluun liittyvät tekniset ratkaisut, myös edellinen on hoidettu tekoaikaan ennennäkemättömällä ammattitaidolla ja hienostuneisuudella – jopa niinkin hyvin, ettei keskivertokatsoja todennäköisesti huomaisikaan asiaa, ellei siitä erikseen joku mainitsisi.
Päätän siis tämänkertaisen epistolani positiivisella nuotilla. Puhtauden lunnaat on varhaisen äänielokuvan suuria ja merkittäviä teoksia, Hitchcockin uran alkupään kulmakiviä ja muutenkin erittäin nautittava ja katsottava hyvällä maulla ja toteutettu rikosjännäri, vuosikymmenen kärkeä lajissaan.


Arvio: 4.5/5


BLACKMAIL, 1929 Iso-Britannia
Ohjaus: 
Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: 
Alfred Hitchcock, Benn W. Levy, Charles Bennett
Näyttelijät:
Anny Ondra, Charles Paton, Cyril Ritchard, Donald Calthrop, John Longden, Sara Allgood

perjantai 17. heinäkuuta 2020

Man-saaren tuomari (1929)


Olette todennäköisesti kuulleet tarinan ennenkin miljoona kertaa: Alussa oli tyttö ja poika ja pojalla kaveri. Sitten toinen poika sattuu sopivasti katoamaan, jolloin toinen poika ottaa tytön omakseen. Myöhemmin ensimmäinen poika kuitenkin palaa kotiinsa vain huomatakseen entisen heilansa menneen toisen miehen matkaan. Poikien ystävyyskin ja vaimon uskollisuuskin siinä sitten joutuu koetukselle, sillä jokainen osapuoli on muassaan toiminut mielestään moraalisesti oikeaksi katsomallaan tavalla. Ratkaisu tyypillisesti on luokkaa ystävyyden eheytyminen, ellei peräti toisen miehen tai kaikkien kolmen karu kuolema.
Tällainen toisin sanoen on myös Alfred Hitchcockin kuvankauniin Man-saaren ihastuttavaan kalastajayhteisöön tosielämässä sijoittuva romanttinen kolmiodraama, jonka tarinan silkka kliseisyys ja hengettömyys painii jo sellaisissa pohjamudissa, ettei siihen eloa olisi itse Hitchcockaan osannut taikoa. Alkujaanhan Hall Cainen romaaniin perustuva filmatisointi aiottiinkin kuvata autenttisissa olosuhteissa, mutta kirjailijan itsensä jatkuvan tuotantoprosessiin puuttumisen vuoksi käytännön likainen työ päätettiin suosiolla vaihtaa mahdollisimman kauas alkuperäisestä.

Alfred Hitchcock ei tiettävästi itsekään arvostanut Man-saaren tuomaria juuri miksikään, eikä periaatteessa ihme olekaan kokonaisuuden velloessa näin pahasti pitkäveteisyyden ja keskinkertaisuuden suossa. Ainut pelastava tekijä tässä suhteessa on jälleen Hitchcockin brittivuosien hovikuvaaja Jack Coxin tälläkin kertaa taatun upea työnjälki, joka kykenee kilpailemaan tasaveroisesti lähes minkä tahansa mykän elokuvan komeammankin kuvallisen tykityksen kanssa. Yhdistettynä Hitchcokin nerokkaaseen tarinankertojan intuitioon Man-saaren tuomari voisi yhtä hyvin ollakin vuosikymmen myöhemmin tuotettu mykkäelokuvaksi naamioitu prameampi Hollywood-melodraama.
Jos siis välttämättä haluttaa alkaa katsoa näitä vanhoja Hitchcock-leffoja, kai Man-saaren tuomarikin menee siinä muutkin. Täysin mykkien Hitchin teosten kaanonissa tämä elämys jäi kuitenkin viimeiseksi täysiveriseksi lajissaan, sillä ohjaajamestari ymmärsi jo varhain uuden ääniteknologian suomat mahdollisuudet ja lähti soveltamaan osaamistaan jo samana vuonna ilmestyneessä Puhtauden lunnaissa varsin muikealla menestyksellä.


Arvio: 2.5/5


THE MANXMAN, 1929, Iso-Britannia
Ohjaus: 
Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: 
Eliot Stannard, Hall Caine
Näyttelijät: 
Anny Ondra, Carl Brisson, Claire Greet, Malcolm Keen, Randle Ayrton

Naistenmies (1928)


Ja niin haihtui taivaan tuuliin Harry Langdonin lyhyeksi jäänyt maineen sekä kunnian kulta-aika. Tekijätiiminsä erottamisen ja Isä avuttoman täystuhon jälkeen koomikolle jäi käteen vain musta pekka, eikä vanha menestyskään enää koskaan tullut takaisin. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta tässäkään tapauksessa, vaan virheistään oppinut Langdon jatkoi uraansa ainakin vähemmän juhlavassa mittakaavassa vielä taiteellisen itsemurhansa jälkeenkin aina kuolemaansa asti 40-luvun puolivälin tietämille. Langdonin kolmesta mykästä ohjaustyöstä vain kaksi on säilynyt meidän päiviimme asti, joten miehen uran ruotiminen on lienee viisainta päättää tähän joutsenlauluun.
Lapsenkasvoinen Harry nähdään tällä kertaa eksentrisen aviomiehen roolissa. Emäntä kärsii tuon tuostakin miehensä omituisista ja itsekeskeisistä päähänpistoista, eikä anopinkaan kanssa ole elämä kovin autuasta. Kyllästyneen vaimon jätettyä avioeroanomuksen tuomari kuitenkin päättää asettaa molemmat osapuolet vaihtamaan sukupuolirooleja samaan tapaan kuin muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneessä Carl Theodor Dreyerin Kunnioita vaimoasi -klassikossa. Tarina ei varsinaisesti kerro, oliko kyseessä ehkä jonkinlainen aikansa yleinen muodikas puheenaihe vai tunsiko Langdon Dreyerin teoksen entuudestaan.

Varmaan itse kukin odotti allekirjoittaneelta Isä avuttoman teilaamisen perusteella melkoista tulta ja tulikiveä tätä teosta kohtaan, mutta omasta mielestäni Langdon todellakin oppi aiemmista virheistään ja jälki on jo siksi huomattavasti parempaa kuin pahamaineisessa edeltäjässään. Isä avuttoman kohdalla esimerkiksi moitin kömpelöä leikkausta, joka jätti kokonaisuuteen epäloogisuuksia, aukkoja ja ylimääräisiä sivujuonteita, mutta Naistenmieheen ei moisia ole jäänyt karvankaan vertaa, vaan leikkaus on tällä kertaa hoidettu ammattimaisen johdonmukaisella otteella.
Mitä taas Langdonin huumoriin itseensä tulee, luonnehtisin sitä itse jonkinasteiseksi ”epä-komediaksi”, joka ei tunnu noudattavan perinteistä genrensä kaavaa oikein missään mielessä. Tyypillistä slapstickiä tai sanailua Langdon ei esimerkiksi harrasta alkuunkaan, vaan kerta toisensa jälkeen gagin kuin gagin jännitys tuntuu kasvavan minuuttikaupalla saamatta missään kohtaa kunnollista kliimaksiaan, vaan jäävän joko täysin kesken tai laskeutuen hitaasti kohti normaalitilaa. Tyyli on tuttu Isä avuttomasta, mutta toisin kuin siinä, tällä kertaa omituisella tavalla nyrjähtänyt kokonaisuus myös toimii, jos katsoja vain on oikeassa mielentilassa.

Yhtenä muistettavimmista vitseistä nyrkin ja hellan väliin joutunut Harry esimerkiksi pukee tässä kaapista löytämänsä hameen päälleen, minkä seurauksena koko kulmakunnan miehet yrittävät iskeä tätä, vaikka kyseessä on selvästi vain suttuisen hameenriekaleen päälleen pukenut mies. Seuraavaksi tietysti huomataan, että myös tämän pikkutakkiin ja krakaan pukeutunut vaimokin on kaikkien kaupungin naisten piirittämä. Joillain ihmisilllä on vähän omituinen taipumus tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä toisista pelkkien vaatteiden perusteella.

Komeista kohtauksista taas mainittakoon esimerkiksi alkupään pitkä kamera-ajo, jossa Langdon kävelee talonsa halki huone kerrallaan anoppi kintereillään aina vaatekomeroon, josta Langdon itse puikahtaa nalkuttavan ulos ja lyö oven perässään anopin mentyä lukkoon. Lopussa vastaavasti nähdään huikea kliimaksi, jossa Harry vyöryy mäenrinnettä alas rikkinäisen auton kyydissä. Viimeistään jälkimmäisen nähtyään ei voi kuin todeta, että lapsenkasvoisen Harry Langdonin tähti sammui aivan liian aikaisin, sillä miehellä olisi selvästi ollut maailmalle paljon annettavaa myös kameran toisella puolella.


Arvio: 4/5


THE CHASER, 1928 USA
Ohjaus: 
Harry Langdon
Käsikirjoitus: 
Al Giebler, Arthur Ripley, Clarence Hennecke, Harry Langdon, Harry McCoy, Robert Eddy
Näyttelijät: 
Bud Jamison, Charles Thurston, Gladys McConnell, Harry Langdon, Helen Hayward

keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Salamaa ja jyrinää (1923)


Enää tässä vaiheessa en edes välitä selittää kuka tai mikä Harold Lloydin esittämä hahmo kulloisessakin elokuvassa on, sillä kyseessä on vain lähtökohtaisesti Harold itse, Chaplinin kulkurihahmon yläluokkainen vastakohta. Tällä kertaa mies eksyy keskelle eteläisen lomaparatiisin sisäistä kaaosta ja lyöttäytyy yhteen parrakkaan jättiläisen kanssa muodostaen Bud Spencerin ja Terence Hillin kaltaisen pysäyttämättömän vauhtiduon. Huumorimielessä Lloydin tämänkinkertainen teos leijailee miehelle ominaisen vauhdikkaan slapstickin ympärillä, joten aiheesta lienee turha selostaa sen tarkemmin.
Salamaa ja jyrinää onkin pohjimmiltaan isolla rahalla ja osaavammalla otteella tuotettua kertausta Meripojan elämästä, eli rikkaan ja hemmotellun valkoisen miehen seikkailuista villi-ihmisten kansoittamassa eksoottisessa maassa. Alkujaanhan tapahtumien oli tarkoitus sijoittua karikatyyrimäiseen Meksikoon, mutta Lloyd katsoi viisaimmaksi vaihtaa kuvitteelliseen banaanivaltioon välttääkseen loukkaamasta yleisöään. Niin tai näin, itse ainakin pidin Lloydin tavasta kuvata omituisesta hattumuodistaan ja loputtomista väkivaltaisista vallankumouksistaan tekoaikaan tunnettua etelän levotonta naapurimaataan, vaikkakin eri nimen alla. Itse asiassa Lloyd elokuvineen muistuttikin itseäni, miten olin jo unohtanut aloittaa meksikolaisen elokuvan ruotimiseen keskittyvän maratonini vuosia aiemmin. Tähän tullee muutos hyvinkin pian – ainakin toivottavasti!

Nolostuttaa myöntää, että katsoin Loydin elokuvan todellisuudessa jo eilen, mutten ehtinyt kirjoittaa siitä riviäkään ennen kuin vasta äskettäin. Ehkä niin oli myös parempi, sillä hyvin nukutun yön jälkeen mielipiteeni ehti asettua uomiinsa. Kaikenlaisen ruman ja inhottavan sijaan lienee ehkä diplomaattisinta todeta Salaman ja jyrinän asettuvan tekijänsä filmografiassa hyvälle keskinkertaiselle tasolle näyttävien ja kaikin puolin mukavien teosten joukkoon, jotka eivät kuitenkaan pysty kilpailemaan Buster Keatonin ja Charles Chaplinin kaltaisten tekijöiden saman ajan neronleimausten kanssa.
Note to self: Lisänolostuksena huomasin vasta tätä kirjoittaessani, että meninkin kirjoittamaan Lloydin elokuvista kronologisesti väärässä järjestyksessä, ja Turvallisuus viimeiseksi olisi kuulunut tehdä ennen tätä Hal Roachin ja Lloydin viimeisenä merkittävänä yhteistyönä syntynyttä rymysekoilua. Kakka tapahtuu, mutta eiköhän tästäkin toivuta.


Arvio: 3.5/5


WHY WORRY, 1923 USA
Ohjaus: 
Fred C. Newmeyer, Sam Taylor
Käsikirjoitus: 
Sam Taylor, Ted Wilde, Tim Whelan
Näyttelijät: 
Harold Lloyd, Jim Mason, Jobyna Ralston, John Aasen, Leo White, Wallace Howe

Isä avuton (1927)


Tässä tämä nyt sitten on: elokuva, joka tappoi Harry Langdonin loistavan, mutta harmillisen lyhyeksi jääneen uran yhtenä maailman johtavista koomikoista. Aiemman menestyksensä turvin mies onnistui keräämään Isä avutonta varten sievoisen budjetin, mutta koko elokuvansa tuotannon omiin käsiinsä haalinut Langdon onnistui tuhlaamaan siitä melkoisen osan jo hyvän aikaa ennen kuvauksien aloittamista. Sittenkin kömpelö suunnittelu ja loputtomat uusintakuvaukset osoittautuivat niin mammuttimaiseksi rahareiäksi, että olisi tarvittu ihme kertyneen laskun kuittaamiseksi…
Kuten jo aiemmin sanottua, Harry Langdon ihaili yli kaiken Chaplinia ja ylpistyi siinä määrin median vertailtua itseään tähän, että myös vähäisemmän koomikkomestarin hengentuotoskin pyrki pohjimmiltaan imitoimaan esikuvaansa siinä onnistumatta. Tällä kertaa lapsenkasvoinen Harrykin on vain sympaattinen köyhä laitapuolen kulkija, jonka kohdalle ei vain vielä ole osunut sitä oikeaa tosi rakkautta. Edelliseen tietysti tulee muutos raskaana olevan naisen ilmestyttyä talvisena myrsky-yönä tämän matalan majan kotiovelle. Yhtäkkiä Harry huomaakin olevansa osa perhettä, mutta yllättävää onnea ei luonnollisesti voi kestää loputtomiin.

Charles Chaplin muistetaan ennen kaikkea nerokkaasta tavastaan yhdistellä tragedian ja komedian aineksia liukumatta varsinaisesti koskaan pois kummastakaan puhtaaksi nyyhkyelokuvaksi tai naurutykitykseksi. Tähän myös Langdon pyrki Isä avuttomassa, mutta tällä kertaa huumori tai sen ajoitus eivät suurimmalta osaltaan toimi alkuunkaan, vaan molemmat tuntuvat kohtaus toisensa jälkeen ikään kuin loppuvan kesken ennen niiden varsinaista kliimaksia ja punchlinea. Lukija palauttakoon mieleensä vaikka Chaplinin ja Harold Lloydin klassisen viipyilygagin, jossa päähenkilö kiertelee ja kaartelee varsinaisen ”ansan” ympärillä kunnes lopulta tekee jotain odottamatonta ja laukaisee jännityksen jollakin hauskalla ja luovalla tavalla. Langdonin pitkäpiimäisestä ja loputtomasti viipyilevästä komediasta puuttuu järjestelmällisesti tuo viimeinen laukaus, eikä jäljelle jää kuin katsojan hämmennys ja tylsistyminen.
Tarina tietää kertoa, että Isä avuton leikattiin perusteellisesti moneen kertaan uudelleen testiyleisön reaktioiden viittelöityä tulevan katastrofin suuntaan. Luoja yksin tietää, mitä kaikkea tuossa vaiheessa oikeasti menetettiin, mutta monista leikkausvirheistä päätellen kyseinen operaatio suoritettiin pikaisella aikataululla ja huolimattomasti. Valmiiseen elokuvaan on jäänyt puuttuvan ja aikojen saatossa huonojen säilytysolosuhteiden seurauksena katsomiskelvottomaksi mädäntyneen materiaalin vuoksi kirjekyyhkyn ja lelunuken mentäviä aukkoja, jotka eivät välttämättä missään vaiheessa saa kunnon selitystään tai päätöstään. Tähän päälle alusta asti kokonainen nippu mitä räikeämpiä klaffivirheitä, ja aletaan olla jo jännän äärellä. Pelkästään ammattitaitoisella leikkauksella ja entisöinnillä Isä avuttomasta saisi helposti kertaluokkaa tehokkaamman elämyksen koska tahansa.
Olen ymmärtänyt Isä avuttoman nousseen jonkinlaiseen kulttiasemaan mykkäelokuvapiireissä aivan viime vuosina, mistä kunnia heille myös suotakoon, mutta itse en lämmennyt Langdonin ”kirotulle” elokuvalle sitten laisinkaan. Jos väkisin joutuisin siitä jotain positiivista päkertämään, niin lopun unikohtaus sekä legendaarinen gagi, jossa kokonaisen korttelin katuvalot sammuvat Harryn puhallettua oman öljylamppua sammuksiin ovat koko elokuvan parasta antia. Niistä nauttiakseen ei kuitenkaan tarvitse katsoa koko teosta muuten kuin pakon alla tai vain uteliaisuudesta.


Arvio: 1.5/5


THREE'S A CROWD, 1927 USA
Ohjaus: 
Harry Langdon
Käsikirjoitus: 
Arthur Ripley, Harry Langdon, Harry McCoy, James Langdon, Robert Eddy
Näyttelijät: 
Arthur Thalasso, Brooks Benedict, Cornelius Keefe, Gladys McConnell, Harry Langdon, Henry A. Barrows