Ida (2013)

Kello on jo melkein kolme aamuyöllä ja pitäisi varmaan mennä nukkumaan, mutta kun ei vaan jaksa. Pitää vielä tämäkin pahus kirjoittaa ensin valmiiksi kun jo pääsin edellisen arvosteluni lopussa niin uhoamaankin. Pawel Pawlikowskin Ida on siis vuoden 2015 parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin sekä miljoonan muun pystin ja pokaalin vuosien varrella pokannut ilmestys, joka lieneekin kiertänyt maailman turuilla ja toreilla enemmän tai vähemmän vuodesta 2013 lähtien. Nykyään tätä kai pidetään omissa hifistely- ja kriitikkoympyröissään jonkinlaisena uuden vuosituhannen art house -klassikkona ja mestariteoksenakin, mutta yleisön reaktiot tuntuvat yleisesti jakautuneen rajusti puolesta ja vastaan.

Idan tapahtumat sijoittuvat holokaustin ja tuhoisan maailmansodan traumoista yhä edelleen kärsivään Puolan kansantasavaltaan, jossa luostarissa orpotyttönä ikänsä elänyt nimihahmo on vihkiytymäisillään nunnaksi. Luostarin johtajatar kuitenkin toivoo nuoren naisen tutustuvan ensin ulkomaailmaan sekä harvoihin eläviin sukulaisiinsa ennen lopullista päätöstään. Niinpä Idan tie viekin lopulta päihteisiin ja vapaaseen seksiin viehtyneen tätinsä luokse löytämään omat juurensa ja tulemaan myöhemmin sinuiksi perheensä traagisen menneisyyden kanssa.

Oikeastaan Idan tarinaa voisi luonnehtia jonkinlaiseksi itsensä löytämisen, tuskan ja syyllisyyden teeman ympärillä pyöriväksi uskonnolliseksi dekkariksi. Luostarin ulkopuolla nuorta naista odottaa vain kuollut maisema lihallisine iloineen ja maallisine synteineen. Monessa kohtaa taustalla soiva jazz-musiikki lienee paitsi viittaus ajankohdan himmeisiin länsimaisiin vaikutteisiin ja film noiriin, myös kiellettyihin iloihin ja huvituksiin joihin kyseinen musiikkityyli vanhaan aikaan yleensä liitettiin. Elokuvan loppupuolella päädytäänkin lopulta klassiseen konfliktiin rakkauden ja lihallisten tuntojen sekä omantunnon välillä. Kumpi lopulta vie voiton, sitä en tietenkään tässä kerro.

Eipä vaan olekaan kauhean vaikea huomata, miksi Ida on niin monen kriitikon suuressa suosiossa. Selvästi Pawlikowski on hakenut elokuvaansa vaikutteita Robert Bressonin äärimmäisyyksiin asti pelkistetyistä tuotoksista, erityisesti Papin päiväkirjasta ja Balthazarista. Niiden tavoin tunnelma on tässäkin pitkälti hyvin kolkko ja tyyli mahdollisimman koruton, näyttelijät eivät turhia puhele eivätkä huido eikä tyylikästä mustavalkokuvaa sisäänsä syönyt kamerakaan juuri liikkeellä juhli. Bressonilainen asketismi todennäköisesti onnistuu nopeasti karkoittamaan monet tavanomaisempaan tottuneet, mutta lyötyy sille toki omat vannoutuneet ihailijansakin, jollaiseksi itsekin ilkeän tunnustautua koska tahansa.

Joten kyllä vain juppi juu. Idassa on kasassa kaikki sellaiset perusainekset, joita ainakin itse elokuvissani tykkään nähdä. Näpsäkkää mustavalkoista kuvausta on mielekästä katsella ja riisuttu tyyli iskee suoneen kuin tuhat volttia ja risat. Tähän päälle ulkoisesti viehkeä pääosan esittäjä, mukavan synkkä yleistunnelma, hengellinen pohjavire, menevää jazz-musiikkia sekä maltissa ja kohtuudessa pysyttelevä kokonaiskesto ja kasassa on ehta neljän ynnä puolen tähden elokuva.



Arvio: 4.5/5



SIOSTRA MILOSIERDZIA, 2013 Puola, Tanska, Ranska, Iso-Britannia
Ohjaus: Pawel Pawlikowski
Käsikirjoitus: Pawel Pawlikowski, Rebecca Lenkiewicz
Näyttelijät: Agata Kulesza, Agata Trzebuchowska, Dawid Ogrodnik

Mandariinit (2013)

Vanhaan hyvään aikaan Neuvostoliitto esiintyi mielellään maailmalla jonkinlaisena kansainvälisyyden ja rajat ylittävän veljeyden puolestapuhujana, jonka isällisten siipien suojissa kaikki kansat uskonnosta ja kielestä riippumatta yhtyivät rinta rinnan laulamaan työväenlaulujaan ja työskentelemään paremman maailman puolesta. Suuren ja mahtavan lopullisesti sorruttua meni myös propagandakoneisto, aina niin tehokas ja rauhanomainen militaristis-sosialistinen diplomatia sekä kaikkia pienempiä kansakuntia lämmöllä ja rakkaudella kaitseva ruoskakäsi. Lopputuloksena syntyi koko joukko pienempiä ja suurempia etnisiä kahakoita ja separatistiliikkeitä ympäri entistä imperiumia.

Georgian ja Abhasian sota 90-luvun alussa oli vain yksi monista. Niihin aikoihin samalla suunnalla oleili myös koko joukko virolaisia maahanmuuttajia, joita ovat myös elokuvan päähenkilöt Ivo ja Margus, arvokkaiden mandariiniviljelmiensä luokse sodan keskelle jäävä kaksikko, joka päätyy ennen pitkää ottamaan suojiinsa rintamalinjojen eri puolilta kaksi haavoittunutta sotilasta, jotka oppivat saman katon alla yhtä sun toista mokoman kahakan turhuudesta.

Juoni tuo itselleni voimakkaasti mieleen sellaisen taannoin Suomen kuppaisessa televiossakin taajaan näytetyn venäläisen elokuvan kuin Käki, jossa Ville Haapasalon esittämä suomalainen sotilas päätyy saman saamelaisen naisen majaan neuvostoliittolaisen sotilaan kanssa ikään kuin neutraalille vyöhykkeelle. Syön hattuni ellei Zaza Urushadze tiimeineen ole oikeasti jossain vaiheessa imenyt inspiraatiota juurikin kyseisestä leffasta, niin paljon tarinan perusasetelma sitä muistuttaa.

Mikäli juonen epäoriginaalisuus unohdetaan ainakin hetkeksi, on kyseessä omasta mielestäni huomattavasti edellistä parempi teos lähes millä tahansa mittarilla. Abhasian kriisi oli esimerkiksi itselleni sen verran uusi tuttavuus, että pääsin nopeasti tarinaan sisään jo pelkästä uteliaisuudesta, mutta kun näyttelijätkin erityisesti virolaisesta kaksikosta lähtien antavat koska tahansa rasittavasti ilmeilevälle Haapasalon pojalle nekkuun. Hyväksyvän murahduksen ansaitsee myös tekijöiden käytännöllisempi lähestymistapa aiheeseensa ilman turhia taikatemppuiluja ja astraalimatkoja (kts. Käki).

En silti jaksa ymmärtää tämän ympärilleen keräämää valtavaa hypeä. Tarinassa ei luovuus juuri kukoista miksikään ja kauneuskin taitaa tällä kertaa olla pahemman kerran katsojan silmässä, mutta silti Mandariinit keräsi aikoinaan säkillisen erilaisia huippupalkintoja ympäri maailmaa ja pääsi Oscar-ehdokkaaksi asti parhaana vieraskielisenä elokuvana. Kultaukkeli meni kuitenkin yllättäen Pawel Pawlikowskin Idalle, joka todennäköisesti tuleekin samaan konkurssiin arvosteltua vielä ihan piakkoin. Ihan mihin tahansa ei Mandariinienkaan hype näköjään riittänyt.



Arvio: 3.5/5



MANDARIINID, 2013 Viro, Georgia
Ohjaus: Zaza Urushadze
Käsikirjoitus: Zaza Urushadze
Näyttelijät: Elmo Nüganen, Giorgi Nakashidze, Lembit Ulfsak, Misha Meskhi

Tyttö ja vanki (1956)

Tällaisten remakejen tapauksessa kaikenlainen kirjoittaminen on aina kaikkein vaikeinta, sillä käytännössä kyseessä on kuitenkin täsmälleen sama tarina kerrottuna vähän eri tapaan ja eri tekijöillä, mutta koko roskan vääntäminen tuntuu kuin joutuisi oikeasti keksimään pyörän kahteen kertaan turhaan uudestaan. Tytön ja vangin tapauksessa kyseessä on uudelleenlämmittely Jakov Protazanovin vuoden 1927 filmatisoinnista, joka edelleen perustuu Boris Lavrenjovin kirjoittamaan romanttiseen sotaromaaniin. Mikäli sellainen elokuva kuin Balladi sotilaasta on ennestään tuttu, niin tämä oli kyseisen mestariteoksen ohjanneen Grigori Tšuhrain debyytti ja läpimurtoteos, nykyään kai jonkinlainen lajissaan kanonisoitu klassikkokin.

Historiankirjoihin on jäänyt mielenkiintoinen maininta tämän elokuvan aivan erityisistä tuotantovaikeuksista. Tytön ja vankihan on tunnetusti sisällissotaan sijoittuva traaginen tarina puna-armeijan naispuolisen tarkka-ampujan ja valkoisten puolella taistelevan aristokraatin tuhoon tuomitusta rakkaudesta. Konsepti saattaa nykyään kuulostaa harmittomalta, mutta tämä tehtiinkin kylmän sodan aikaan, jolloin aihe oli huomattavasti arkaluontoisempi. Alkuperäinen käsikirjoitus tunnetusti jouduttiin hankalaksi käyneen sensuurin vuoksi kirjoittamaan uudelleen ja uudelleen, tullen lopulta hyväksytyksi vasta Mihail Rommin, yhden aikansa vaikutusvaltaisimman neuvostoliittolaisen ohjaajan ja Tšuhrain opettajan, protestoitua viranomaisten kiemurtelua vastaan.

Tarinasta itsestään voi ainakin sanoa sen olevan edelleen melkoisen tylsää soopaa. Noin niin kuin suoraan sanottuna, se ei vain yksinkertaisesti ole vieläkään tekstinä kovinkaan kiinnostava eikä dramaattisiksi tarkoitetuista käänteistäkään oikeasti jää käteen tuon taivaallista edes siitä lopun kuuluisasta klimaattiseksi tarkoitetusta, mutta auttamattoman aneemiseksi valjahtavasta traagisesta kuolinkohtauksesta. Ehkä tällä saralla onnistunein muutos siihen mykkäversioon nähden Tšuhrain näkemys kuitenkin tuntuu ihan oikeasti käynnistyvän selvästi jo pitkälle ennen puoliväliä puna-armeijan sotilaiden paetessa takaa-ajajiaan Karakumin kuvankauniille aavikolle ja ottaessa heti alkuun kohdalle osuneen karavaanin valkoiset matkalaiset vangikseen.

Silti, en itse välittänyt tarinapuolesta tuon taivaallista. Poikkeuksellisella kauneudentajulla siunatun Grigori Tšuhrain tapauksessa maalauksellisen komean elokuvan visuaalinen anti onkin yleensä kaikkein mielenkiintoisinta seurattavaa vaikka käsikirjoitus heikko olisikin. Heti alkuun tässäkin esimerkiksi lätkäistään katsojalle Balladi sotilaasta -tyyliin tragedian alustava runollinen kertojaääni, mistä jatketaan edelleen myrskyssä vaeltavien sotilaiden kasvottomiin varjoihin, virheettömän symmetristen aaltokuvioiden täyttämään erämaahan ja lopulta kauniisiin järvimaisemiin. Välillä muistetaan kuvata jälleen pilviä ja aurinkoa; yksi sotilaista näkee eräässä kohtauksessa unta lapsuutensa kevätmaisemista ja kukkakedoista... kaikki taattua Tšuhraita, mutta vielä selvästi vähän epävarmalla otteella kuvattuna. Tässä pystyy myös lisäksi vielä helposti huomaamaan Mihail Rommin suoran vaikutuksen - mikäli miehen elokuvat siis ovat ennestään tuttuja.

Minusta on varmaan tulossa sentimentaalinen ja pinnallinen vanha hölmö, mutta olen valmis antamaan paljon anteeksi Tytölle ja vangille ihan vain Grigori Tšuhrain pistämättömän tyylitajun vuoksi. Selvästi mies on tässä ollut oman erityisen suosikkiteemansa äärellä ja epätäydellisen käsiksenkin ympärille tuntuu jo yksinomaan siksi rakentuneen valovuosia ansaitsemaansa komeammat ja huolitellummat puitteet kuin yksin ohjaajansa rakkaudesta romanttisiin tragedioihin. Harmittavasti Tšuhrain ura elokuvan parissa jäi lopulta varsin suppeaksi, tällaista silmäkarkkia voisi nimittäin nauttia ilokseen vaikka kuinka.



Arvio: 4/5



SOROK PERVYY, 1956 Neuvostoliitto
Ohjaus: Grigori Tšuhrai
Käsikirjoitus: Grigori Koltunov
Näyttelijät: Izolda Izvitskaja, Nikolai Dupak, Nikolai Krjutškov, Oleg Striženov

Son of Saul (2015)

Olin suoraan sanoen jo täysin unohtanut koko Son of Saulin. Kirjoitin tämän kyseisen arvostelunkin jo muutamaa päivää vaille tasan vuosi sitten, mutta keskityin alkuperäisessä vedoksessa siinä määrin purkamaan turhautumistani tämän vietyä parhaan vieraskielisen Oscarin Ciro Guerran huikean Embrace of the Serpentin nenän edestä, notta katsoin parhaaksi jättää koko sepustuksen julkaisematta ja palata aiheeseen joskus myöhemmin paremmalla ajalla pölyn viimein laskeuduttua.

Saulin poeka kuitenkin todella nappasi vuoden 2016 Oscar-bileissä parhaan vieraskielisen elokuvan kultaukkelin. Ensimmäinen ajatus ainakin itselläni luonnollisesti oli, jos Guerran viidakkoseikkailun kaltainen mestariteos jäi ilman palkintoja, miten hyvä tämä voittaja sitten oikeasti voi olla? Edellispäivänä (vuosi sitten) tarkastamani Embrace of the Serpent jätti sen verran hyvän pärinän pääkoppaan, ettei sen nerokkuuden jälkeen oikeasti ollut muuta mahdollisuutta kuin jatkaa henkisiä orgioita katsomalla tämä samaan putkeen.

Vanha legenda tietää Hollywood-pamppujen rakastavan erityisesti holokaustista kertovia leffoja ja sellainen Son of Saulkin pohjimmiltaan on: jälleen yksi toisesta maailmansodasta ja juutalaisten kansanmurhasta kertova raina. Tarinan päähenkilö on Saul, muiden kaltaistensa käsittelyyn ja ryöväämiseen pakotettu ”välimies” ja luopio, joka löytää ruumiiden seasta nuoren pojan jonka oikeaoppisten juutalaisten hautajaisten järjestämisestä tulee Saulin päähänpinttymä lopun elokuvan ajaksi.

László Nemesin ns. mestariteoksen pääosassa raakuuksiin ilmeettömästi reagoivana Saulina hääräävä kokematon Geza Röhrig takaraivoineen tekee luonnollisesti näyttelijöistä kaikkein vaikuttavimman ja sanalla sanoen myös ainoan ihan oikeasti muistettavan roolisuorituksen. Varsinaisessa pääosassa tässä on kuitenkin käsikameralla laatikkomaisella kuvasuhteella, mahdollisimman tunkkaisessa ja likaisessa bunkkerissa kuvattu kokonaisuus, jonka perusideana on yksinkertaisesti asettaa katsoja omantuntonsa riivaaman Saulin tavoin keskelle Auschwitzin ahdistavaa ja klaustrofobista helvettiä. Temppu on myös ilmeisen onnistunut, vaikka se onkin enimmäkseen kauhean ikävystyttävää katsoa ja kuunnella. Varsinaisia raakuuksiakaan tässä ei näytetä, vaan suurin osa jätetään oikeaoppisesti katsojan synkän mielikuvituksen varaan epämääräisenä taustahälynä.

En aio valehdella tai kaunistella omaa mielipidettäni tässä nyt ollenkaan, mutta itse en juurikaan syttynyt missään vaiheessa Son of Saulille. Koko holokausti alkaa jo tässä vaiheessa olla elokuvamaailmassakin niin loppuun kaluttu ja kaikin mahdollisin liikenevin tavoin puhki ruodittu, ettei tämä kyllä enää jaksa ainakaan itseäni enää paljoa ravistella. Aina välillä tulee vastaan Liike pääkadulla -tapaisia yllättäviä tuttavuuksia, jotka aina silloin tällöin löytävät aiheestaan uudenlaisia kiinnostavia näkökulmia ja sanottavaa, mutta muutoin kaikki alkaakin jo olla nähty ainakin miljoonaan kertaan. Son of Saulin huomattavimmaksi kontribuutioksi "genrelleen" taitaa loppujen lopuksi jäädä sen poikkeuksellisen kolho toteutus, jota sitäkään ei koska tahansa jaksa ainakaan mielikseen katsoa.

Suurin ylistyssana, jota saan itsestäni tämän kohdalla puristettua ulos on, että Nemes ohjaustyö kuitenkin jätti aikoinaan jälkeensä melkoisen vahvan muistijäljen. Oikeastaan voisinkin varmaan helposti palauttaa mieleeni pääpiirteissään koko elokuvan keskeiset tapahtumat lopullista ratkaisua myöden vaikka edellisestä katsomiskerrasta onkin melkein täyden vuoden verran aikaa. Kovin moni parempikaan leffa ei samaan ole pystynyt, joten jotain erityistä taikaa tässäkin on piiltävä.

Jälkiviisastelu on tunnetusti aina parasta viisautta, mutta itse en todellakaan olisi mennyt jakelemaan tälle mitään Oscareita, niin voimauttava kokemus Saulin miespuolinen jälkikasvu ei todellakaan ole. Ehkä merkittävistä elokuva-alan palkinnoista päättävät tahot syystä tai toisesta pitävät kovasti nimenomaan tällaisista leffoista tai sitten itseltäni on vain on mennyt jotain olennaista pahemman kerran ohi, mutta helpolta Oscar-tärpiltä haiskahtava Son of Saul ei vain yksinkertaisesti nappaa kolmea ja puolta tähteä enempää edes avoimella mielellä katsottuna. Ehkä maailmasta vielä löytyy paljon väkeä, joka ei saa näistä jutuista koskaan tarpeekseen, mutta itse en todellakaan lukeudu siihen kohdeyleisöön.



Arvio: 3.5/5



SAUL FIA, 2015 Unkari
Ohjaus: László Nemes
Käsikirjoitus: Clara Royer, László Nemes
Näyttelijät: Géza Röhrig, Levente Molnár, Urs Rechn

Air Doll (2009)

Jaahas, tämä taitaakin taas olla "näitä" repäisevämpiä taide-elokuvia, joilla Hirokazu Kore-edakoettaa tasaisin väliajoin ravistaa niskastaan ozumaisen perhemiehen viittaa tai koettaa muuten vain huvikseen jotain oikeasti erilaista ja kiinnostavaa. Tällä kertaa jätetäänkin sitten taakse paitsi perhekeskeisemmät melodraamat, mutta myös ohjaajan dokumentaarimenneisyys aikoinaan trendikkäämmän ja kirjaimelliesti seksikkäämmän sionsonomaisen yhteiskuntakriittisen satufantasian tieltä. Jos edellinen ei sanonut suoralta kädeltä mitään, niin tätä kannattaa ajatella vaikka jonkinlaisena aikuisempana väännöksenä Toy Storysta ja Pinocchiosta.

Air Dollin päähenkilö on omistajaltaan salaa henkiin heräävä puhallettava seksinukke, joka lähtee elämään omaa elämäänsä suurkaupungin syövereihin. Matkan varrella hahmo tekee tuttavuutta kantakaupungin huomaamattomien pikkuihmisten kanssa, löytää työpaikan videovuokraamosta ja aloittaa suhteen vieraan miehen kanssa. Satumaisen makeaa elämää kuitenkin kestää vain rajoitetun ajan, sillä ihmisyyden oppiminen tarkoittaa lopulta myös sen pimeämpien puolten kohtaamista ja hyväksyntää.

Kore-edalle on pakko antaa propsit ainakin siitä, että mies osaa halutessaan olla pahuksen ennalta-arvaamaton ja yllättävä. Itse en ainakaan ennen koko elokuvan näkemistä osannut odottaakaan mitä oli luvassa, lopulta jännitystä kesti vielä katsoessakin pitkälle puoliväliin asti ja vähän ylikin. Valitettavasti koko elokuva vain paljastui lopulta ohjaajansa kritiikiksi suurkaupungin tyhjäpäistä modernia elämäntapaa ja kulutuskulttuuria kohtaan, mitä muovisen seksinuken soluttautuminen kansan keskuudessa on vielä erikseen korostavinaan.

Älkää ymmärtäkö tätä väärin. Air Doll on ainakin puoliväliin asti kauniin melankolinen satu, pääosassa nähtävä Du-na Bae on mielettömän hyvä ja tarina ylipäänsä on mielenkiintoinen ja suorastaan huvittavan omintakeinen, mutta kun puhti alkaa Air Dollilta olla poissa, se alkaa nopeasti lässähtää loppua kohden omaan kyynisyyteensä ja synkistelyynsä. Ilmeisesti Kore-eda halusi lohduttomalla lopetuksella vain korostaa sanomaansa nykyihmisen elämän erityisestä katoavaisuudesta ja merkityksettömyydestä, mutta omaan makuuni ratkaisu ei toimi laisinkaan niin hyvin kuin mitä se olisi parhaimmillaan voinut toimia. Nyt tästä jää vain harmittavan tyhjä olo.

Silti, kyseessä on Kore-edan elokuva. Se veitikka ei osaa oikeasti huonoa tehdäkään. Kaikista miehen ohjaamista neljän tähden arvoisista elokuvista Air Doll taitaa kuitenkin olla se kaikkein vähäisin ja heikoin. Siis ainakin ja etenkin omasta mielestäni.



Arvio: 4/5



KUKI NINGYO, 2009 Japani
Ohjaus: Hirokazu Kore-eda
Käsikirjoitus: Hirokazu Kore-eda, Yoshiie Goda
Näyttelijät: Arata, Bae Du-na, Itsuji Itao, Jô Odagiri, Sumiko Fuji

Still Walking (2008)

Huomasin vasta Still Walkingia katsoessani luonnehtineeni Hirokazu Kore-edaa jonkinlaiseksi perhe-ekspertiksi ties kuinka monessa arvostelussani, vaikka todellisuudessa tähän elokuvaan mennessä mies oli kyseisen genren teoksia tehnyt enintään kaksi, ja niitä perinteisempiäkin vain yhden. Muutoin tuntuu Kore-eda suorastaan tarkoituksella vältelleen moisia löyhiä kategorisointeja keksimällä pyörän aina vain uudelleen jo heti debyyttinsä Maborosin jälkeen. Hanan kohdalla tuli kuitenkin mentyä sen verran metsään, että mies katsoi ilmeisesti parhaaksi palata omalle ominaiselle vahvuusalueelleen Ozu-henkisen draaman pariin.

Still Walking on kaikin mahdollisin positiivisin tavoin juuri sellainen pieni taideteos, jollaisiin itse olin henkilöinyt Kore-edan jo kauan ennen tämän meneillään olevan maratonin varsinaista aloittamistakaan. Tämänkertainen tarina sijoittuu yhden ainoan vuorokauden sisään, tapahtumapaikkana vanhan pariskunnan koti. On jälleen aika se tietty vuodesta, jolloin perheenjäsenet kokoontuvat jälkikasvuineen isovanhempiensa luo muistelemaan vanhimman veljensä ammoista hukkumiskuolemaa ja siinä sivusssa vaihtamaan kuulumisia.

Perheen vanha patriarkka on entinen lääkäri, joka pitää edelleen kuolleen suosikkipoikansa ja suunnitellun perijänsä kuvaa työhuoneensa keskeisellä paikalla. Ukon suhde vaimoonsa ja muihin lapsiina on huomattavasti vaikeampi. Hiroshi Aben esittämällä vastahakoisimmin perhetapaamiseen saapuvalla Ryotalla on katraasta katkerimmat välit isänsä kanssa, sillä vanhuksella on paha tapa muistuttaa tätä alemmuudestaan kuollutta veljeään kohtaan. Suurimman osan ajasta ukki pysyykin mieluummin linnoittautuneena entiseen työhuoneeseensa, mutta muistaa silti aina välillä leikkiä myös lastenlastensa kanssa.

On Still Walkingissa toki paljon muutakin pientä nähtävää, mutta edellisen ajatuksena olikin lähinnä demonstroida miten pienistä asioista koko elokuvan vähäinenkin tarina koostuu. Kyseessä on kirjaimellisesti hyvin rentouttava ja rauhallinen päivä isovanhempien luona kaikkine pienine iloineen ja suruineen. Kokonaisuus koostuu käytännössä pelkistä pienistä arkisista asioista, kuten ruuanlaiton, lasten leikkien ja yhteisten ruokailuhetkien seuraamisesta sekä perheenjäsenten välisestä small talkista. Kore-edan itsensä mukaan elokuva perustuukin miehen omaan perheeseen.

Tästäkin tosin löytyy se yksi hentoinen korsi, joka onnistuu yksin murtamaan kamelin selän. Kore-edan tätä toiseksi edellinen ohjaustyöhän oli tunnetusti Nobody Knows, jossa kevytkenkäinen yksinhuoltajaäiti hylkäsi lapsensa oman onnensa nojaan ja lopulta myös kuolemaan. Samainen aikaisempaan rooliinsa leimautunut näyttelijä nähdään tässäkin lasten äitinä, mutta luonnollisesti positiivisessa valossa. Kyseisellä näyttelijättärellä on vielä jopa japanilaiseksi erityisen ainutlaatuinen ja tunnistettava puheääni, joten äärimmäisen negatiivisilta mielleyhtymiltä ei voi välttyä ainoassakaan kohtaa, jossa hahmo avaa suunsa vaikka sitten tervehtiäkseen perheenjäseniään.

Yhtä pieleen mennyttä näyttelijävalintaa lukuun ottamatta kyseessä on kuitenkin jälleen mitä erinomaisinta japanilaista perhe-elokuvaa genren nykyhetken johtavalta osaajalta. Oikeastaan kyseessä voi hyvinkin olla jopa Kore-edan omalla asteikolla onnistuneimpia kokonaisuuksia ylipäänsä. Hieno onnistuminen huomioitiin aikoinaan myös maailman festareilla komealla palkintosateella, josta ohjaajan ja Hiroshi Aben lisäksi pääsi osalliseksi myös vanhaa isoäitiä esittävä ja kuluneena syksynä pois nukkunut Kirin Kiki, josta tuli tämän elokuvan myötä yksi Kore-edan teosten vakiokasvoista.



Arvio: 4.5/5



ARUITEMO ARUITEMO, 2008 Japani
Ohjaus: Hirokazu Kore-eda
Käsikirjoitus: Hirokazu Kore-eda
Näyttelijät: Hiroshi Abe, Kirin Kiki, Shohei Tanaka, Yoshio Harada, You, Yui Natsukawa

Ana, My Love (2017)

Te varmaan pohditte juuri nyt itseksenne, mikä ihme voima tässä maailmassa saa tällaisen kyynisen ja kaljuuntuvan kaljamahaisen körilään katsomaan romanialaisia parisuhdedraamoja, mutta selitys on oikeasti todella helppo. Luulin tätä nimittäin jonkinlaiseksi perverssiksi psykologiseksi trilleriksi, jossa pääosan rakastaja paljastuukin stalkkeriksi ja lopulta hulluksi murhaajaksi tai jotain vastaavaa, mutta ei. Tämä on oikeasti ihan vain normaalia parisuhdetta ja sillä selvä. Kun nyt menin kuitenkin katsomaan, tulkoon sitten arvosteltuakin. Kerran tämä vain kuitenkin kirpaisee.

Anan ja Toman rakkaus alkaa perinteiseen tapaan villeinä yliopistovuosina Friedrich Nietzschen tuotantoa ja filosofiaa ruotiessa. Episodin päätteeksi Ana saa paniikkikohtauksen. Myöhemmin Anan menneisyydestä paljastetaan tämän elävän äitinsä ja väkivaltaisen isäpuolensa kanssa. Toman vanhemmat vastaavasti ovat uskovaisia ortodoksikristittyjä ja ehdottomasti kaksikon avioliittoa vastaan. Lopulta kaksikko kuitenkin saa toisensa ja perustaa perheen. Stressin ja pakenevan hiusrajansa kanssa painiskeleva nuori isäntäkin päätyy lopulta vastavuoroisesti psykologin ja papin juttusille.

Ana, My Loven tarina saattaa kuulostaa paperilla kauhean hengettömältä ja pölhöltä, mutta se on käytännössä oikeasti harvinaisen ammattitaitoisella otteella kirjoitettu ja suhteellisen uskottava. Tarinaa itseään ei varsinaisesti kerrotakaan kronologisessa muodossa vaan tusinan verran eri aikatsoja loikitaan ristiin rastiin jo aivan ensimetreiltä lähtien kokonaisuutta pikkuhiljaa ja huomaamattomasti rakentaen. Tämä taitaa vielä olla niitä harvoja kertoja kun tällainen tyyli tarjoaa kokonaisuuteen muutakin kuin pökerryttävän sekavuuden tunteen, mistä kertonee jotain myös Dana Bunescun voittama Hopeinen karhu parhaasta leikkauksesta.

Cãlin Peter Netzerin elokuvalla on vain yksi paha, paha, paha ongelma ja vika, joka syö tältä helposti kahden tähden edestä katselunautintoa ainakin omissa kirjoissani. Tätä katsoessa huomaa selvästi että tekijät ovat suunnitelleet tarinan ja hahmonsa jonkinlainen psykologian oppikirja kädessään, ja kokonaisuus tuntuu pelkästään siksi kauhean kuivalta ja analyyttiseltä. Toisaalta jos autistinen parisuhdedraama ilman syvempiä tunteita kuulostaa jotenkin houkuttelevalta, tämä asia tuskin pääsee kauheasti häiritsemään.

Kai tämä on nyt niitä harvoja kertoja kun voi sanoa parisuhdedraaman ylittäneen kaikki sille asettamani odotukset - jotka siis tässä tapauksessa olivat nollaluokkaa sen jälkeen kun tajusin ettei kyseessä olekaan mikään tosi likainen ja kieroutunut murhajännäri. Ei Ana, My Lovemuutenkaan täysin kelvoton tai huono elokuva ole, kiitos jo aiemmin mainittujen erityisvahvuuksien. Yksikään parisuhdedraama jossa keskustellaan Nietzschestä ei voi olla täysin toivoton tapaus.



Arvio: 3/5



ANA, MON AMOUR, 2017 Romania, Ranska, Saksa
Ohjaus: Cãlin Peter Netzer
Käsikirjoitus: Cãlin Peter Netzer, Cezar Paul-Badescu, Iulia Lumânare
Näyttelijät: Adrian Titieni, Carmen Tanase, Claudiu Istodor, Diana Cavallioti, Mircea Postelnicu, Tania Popa, Vasile Muraru

Still the Water (2014)

Voi sentään. Naomi Kawasen elokuvien taso on katsojasta riippuen joko heitellyt vuosien saatossa rajusti, parantunut paranemistaan tai pelkästään huonontunut elokuva toisensa perään, mutta siitä tosiasiasta ei kuitenkaan pääse mihinkään, että ohjaajan kansainvälinen suosio on ajan mittaan vain kasvanut ja kasvaa yhä edelleen. Kawasehan on tunnetusti ollut kansainvälisissä kilpailuissa ja festivaaleilla aktiivisesti mukana jo ensimmäisistä elokuvistaan alkaen, ohjaajan jokainen tuotos ensimmäisistä lähtien on ollut ehdolla suunnilleen kaikkiin jaossa oleviin palkintoihin ja monia on myös tullut voitettuakin.

Still the Waterin piti alunperin olla Kawasen uran siihenastisista leffoista kaikkein suurin ja kaunein, tähän saatiin tuotantoapua Euroopasta asti ja erinäisten lähteiden mukaan ohjaaja itse piti tätä julkaisuaikaan parhaana työnään sekä mestariteoksenaan ja odotti tiettävästi voittavansa tällä vihdoin Kultaisen palmunkin. Toisin kuitenkin kävi, ja Still the Water taitaa yhä edelleen olla Kawasen elokuvista se kaikkein eniten mielipiteitä jakava yksilö etenkin lännessä. Osa kriitikoista ja yleisöstä vihaa tätä oikein tunteella kun taas toinen puolikas on ottanut Kawasen kasvukertomuksen enemmän kuin omakseen.

Kyseessä todellakin on kahden kahden nuoren aikuistumiskertomus, joka näyttää hämmentävästi yhdistelevän paitsi Kawasen omaa tyyliä, mutta myös Sinisen laguunin kaltaisten teinileffojen perusosasia. Still the Water kertoo kaikessa yksinkertaisuudessaan rannalta löytyvästä ruumiista käynnistyvän tarinan syrjäisellä japanilaisella saarella avusta teini-ikäisestä pojasta sekä tämän tyttöystävästä. Tytön äiti tekee elokuvan mittaan kuolemaa, kun taas pojan vanhemmat ovat vain eronneet. Tarinan edetessä katsoja päätyy oppimaan kaksikon mukana yhtä sun toista paitsi ihmissuhteista, myös elämästä ja kuolemasta sekä saaren paikalliskulttuurista.

Mikäli syy ihmisten inhoon kiinnostaa, uskoisin sen liittyvän Kawasen vapaamuotoisempaan tapaan soljua tarinassaan eteenpäin ilman selkeämpiä juonellisia rakenteita. Tätähän on siis harrastettu jo aivan ohjaajan uran alkupuoliskosta lähtien, eikä tyyli oikeastaan tässä ole juuri sen ihmempää kuin ennenkään. Paljon aikaa käytetään tässäkin komean aallokon sekä luonnon kuvaukseen, välillä vaihdetaan paikallisperinteisiin graafisen aitoine rituaaliteurastuksineen. Elokuva päättyykin lopulta kahden nuoren orastavan rakkauden lopulliseen lihalliseen täyttymykseen. Mikään edellisistä ei varsinaisesti ohjaajan tuntien ole kovin uutta tai ihmeellistä, mutta länsimaiseen valtavirtamakuun tämäkin vähä todennäköisesti on pelkästään liikaa.

Omasta mielestäni kumpikin kriittinen ääripää on kuitenkin väärässä, sillä Still the Water ei ainakaan omaan makuuni ole sen enempää ohjaajan parhaita kuin huonoimpiakaan tuotoksia, lähinnä niitä keskinkertaisimpia. Jotenkin tämä vain jätti itselleni vaikutelman todella rajusta yliyrittämisestä, mikä edelleen heijastui liian itsetietoisena taiteiluna, lievänä fokuksen puutteena sekä reippaana ylipituutena etenkin tällaiseen löyhärakenteisempaan draamaan. Kokonaisuus tuntuu loppujen lopuksi kauhean kuivalta ja tyhjältä, vaikkei elokuva itse mitenkään erityisen huono olekaan.



Arvio: 3.5/5



FUTATSUME NO MADO, 2014 Japani, Ranska, Espanja
Ohjaus: Naomi Kawase
Käsikirjoitus: Naomi Kawase
Näyttelijät: Hideo Sakaki, Junko Abe, Jun Murakami, Makiko Watanabe, Miyuki Matsuda, Nijirô Murakami, Sadae Sakae, Tetta Sugimoto

Hanezu (2011)

Naomi Kawasen filmografia Suzakusta Hanezuun on ollut melkoisen heittelevää vuoristorataa, jonka etenemisestä ei etukäteen voi juuri koskaan sanoa tuon taivaallista. Ohjaajattaren ensimmäisen ja kaikkein tavanomaisimman teoksen jälkeen näiden tyyli on kuitenkin mennyt aina vain vapaamuotoisempaan ja improvisoidumpaan suuntaan ja laatu sen mukana yhä subjektiivisempiin sfääreihin. Omaan makuuni taso on kuitenkin vain laskenut hivenen elokuva kerrallaan aina tähän pisteeseen asti. Odotukset eivät siis olleet Hanezunkaan kohdalla kovin korkeat, etenkään kun tätä tavataan yleisesti pitää ohjaajan tuotoksista kaikkein heikoimpana.

Tarina on tälläkin kertaa kaikkein yksinkertaisimmasta päästä. Pääosassa nähdään nainen, jolla on avoliittonsa ulkopuolinen salasuhde vieraaseen mieheen. Kahden romanssia verrataan samalla vanhaan kansantarinaan vuorten ja auringon suhteesta. Aviomies on töissä painoalalla, vaimoa verrataan häkkilintuun ja tämän syyllisyydestä muistuttaa toisinaan taustalla kumajava demoninen hengitys.

Hanezu onkin pohjimmiltaan jälleen kerran japanilaisen minimalistinen pieni taideteos, mutta samalla huomattava muutos ohjaajansa aiempiin tuotoksiin. Tällä kertaa meno ei enää tunnu yhtä improvisoidulta kuin muutamassa edellisessä Kawasen ohjaustyössä vaan lähestymistavaksi on yllättäen valittu tarkoituksella perinteisempi juonielokuva. Tämä ei tosin tarkoita etteikö Hanezussakin nähtäisi niitä perinteisimpiä Kawasen tavaramerkkejä, kuten pieteetillä kuvattua luontoa ja minuuttikaupalla kuultavaa dialogia sukupolvien välisistä suhteista ja hengellisyydestä. Uutena ominaispiirteenä mukaan on tosin lisätty vielä oikein antaumuksella seurattavia ruuanlaittokohtauksia, joilla mitä ilmeisimmin korostetaan henkilöhahmojen yhteyttä toisiinsa, ympäröivään kulttuuriin sekä luontoon.

Joten kyllä, vastoin suunnilleen kaikkia Hanezusta lukemiani arvioita ja kommentteja sekä omia negatiivisia ennakko-oduksiani satuin pitämään tästä yllättävänkin paljon. Verrattuna moneen aikaisempaan kawaseen tästä pystyy suhteellisen helposti löytämään punaisen langan vähäisemmälläkin vaivalla ja vähäeleinen symboliikkakin oli helppoa ymmärtää. En tiedä mitä kansa on tältä oikeasti odottanut, mutta onpahan mukavaa pitkästä aikaa nähdä myös Kawasen vihdoin onnistuvan harmittavan pitkään jatkuneen epävarmuuden täyttämän alennustilansa jälkeen.



Arvio: 4/5



HANEZU NO TSUKI, 2011 Japani
Ohjaus: Naomi Kawase
Käsikirjoitus: Masako Bando , Naomi Kawase
Näyttelijät: Akaji Maro, Hako Ohshima, Kirin Kiki, Taiga Komizu, Tetsuya Akikawa, Tôta Komizu

Paradise (2016)

Taisinkin joskus muinoin murjaista, miten kyllästynyt olen koko toiseen maailmansotaan, holokaustiin ja sen sellaiseen, näitä asioita kun tunnutaan vatvovan ja pyörittelevän televisiossa ja läntisen viihdeteollisuuden tuottamissa melodraamoissa vuodesta toiseen ihan rasittavuuteen asti. Nyt kuitenkin olen viime kuukausina ymmärtänyt, että koko entisen sosialistisen Itä-Euroopan elokuvatuotanto nojasi todellisuudessa vieläkin vahvemmin aihetta käsitteleviin teoksiin ja niidenkin keskuudessa tyylien kirjo on niin monipuolinen ja parhaimmillaan myös korkeatasoinen, ettei genreä pysty ohittamaan sitten millään jos itäiseltä ilmansuunnalta tuleva elokuvataide ylipäänsä kiinnostaa. Ja sen se tunnetusti allekirjoittaneen kohdalla myös tekee, joten pulinat pois.

Andrei Kontšalovskin parin vuoden takainen Paradise jatkaa kotimaansa loisteliaita sotaelokuvien perinteitä vähintäänkin kunniakkaasti monessakin mielessä. Toisaalta tämä taitaa olla vielä The Postman's White Nightsiakin kehutumpi ja palkitumpi - Venetsiasta tuli jälleen Hopeinen leijona ja virallinen Oscar-ehdokkuus meni vain täpärästi sivusuun - mutta toisaalta taas vähintään yhtä tuntematon meikäläisillä markkinoilla kuin edellinenkin ohjaajansa teos.

Ytimeltään Paradise on mitä puhtain pienen budjetin art house -sotadraama, joka hylkää jo kättelyssä koko joukon kulahtaneimpia genrensä kliseitä. Tällä kertaa ei nähdä massiivisia sotakohtauksia, hulluja natseja tai muuta vastaavaa vaan vähäiset intiimit tapahtumat keskittyvät kolmen toisiinsa kiinteästi liittyvän hahmon ympärille. Näistä ensimmäinen on venäläis-ranskalainen nainen, joka pidätetään tämän jäätyä kiinni juutalaisten lasten piilottelusta. Toinen hahmoista on tätä kuulusteleva naiskauneudelle perso ranskalainen veljeilijä, joka kuitenkin on valmis myymään aatteensa lihanpalasta. Kolmas henkilöhahmo on saksalainen upseeri, joka päätyy tekemään raskaan valinnan velvollisuuden ja rakkauden välillä. Varsinaisena ydinteemana tarinassa on kunkin henkilöhahmon käymä moraalinen kiirastuli elämän ja kuoleman näyttämöllä.

Kaikkein mielenkiintoisin aspekti Kontšalovskin elokuvassa on tapa jolla se on kerrottu: katsojalle tehdään selväksi jo aivan alussa, että tapahtumat sijoittuvat kahdelle aikatasolle, joista nykyhetkessä henkilöhahmot kertovat tarinaansa kasvottomalle ja nimettömälle haastattelijalle eli yleisölle ja kaikki muu on pelkkää takaumaa, josta edelleen suurin osa sijoittuu sisätiloihin ja koostuu enimmäkseen silkasta kahden tai kolmen hahmon välisestä dialogista. Kaupanpäällisinä tuleva mustavalkoinen kuvaus on kauttaaltaan pahuksen tyylikästä katseltavaa, vaikka kirkkaan teräväpiirtotasoinen kuva korostaakin ikävästi lavasteiden ja puvustuksen epäuskottavaa steriiliyttä.

Jos tästä jotain erityisiä vahvuuksia kuvauksen lisäksi lähdetään lyömään kerralla pöytään, niin väkivahva käsikirjoitus sekä näyttelijät, erityisesti pääosaa esittävä Julia Visotskaja, jonka kärsivä olemus toi parhaimmillaan etäisesti mieleen jo muuan Maria Falconettinkin, mutta vain etäisesti.

Niinpä sitä tosiaan haluttaisi päästä itsekin hehkuttamaan tätä maasta taivaisiin, mutta valitettavasti en pidä tätä varsinaisesti edes The Postman's White Nightsin veroisena teoksena saati sitten parempana. Isoin kompastuskivi ainakin itselleni on tämän kahden tunnin rajapyykin ylittävä pituus, joka omasta mielestäni on jokseenkin liikaa tällaiselle toimintaa ja joukkokohtauksia kaihtavalle dialogipainotteiselle leffalle. Kymmenkunta minuuttia maltilla ja hyvällä maulla lyhennettynä Paradise voisikin olla omia suosikkejani genressään ainakin viime vuosien osalta. Nyt se on sitä vain melkein.



Arvio: 4/5



RAI, 2016 Venäjä, Saksa
Ohjaus: Andrei Kontšalovski
Käsikirjoitus: Andrei Kontšalovski, Elena Kiseleva
Näyttelijät: Christian Clauss, George Lenz, Peter Kurth, Philippe Duquesne, Thomas Darchinger, Viktor Sukhorukov, Yuliya Vysotskaya

Directions (2017)

Directionsin ensimmäisen kymmenminuuttisen verran seurataan rähjäistä taksikuskia, joka lähtee kuljettamaan teinityttöä isoäitinsä luo läheiselle hotellille. Autossa tyttö kuitenkin paljastuu ilotytöksi ja hotellillakin odottaakin tämän seuraava asiakas. Taksikuski päättää potkia tytön pihalle ja matkata takaisin aikeisemman asiakkaansa luo. Taakse jäävä ilotyttö kiroaa taksikuskin ja huutaa tämän olevan alhaistakin alhaisempi konna, jopa halpoja ilotyttöjäkin kurjempi otus. Piankos myös paljastuu, että näin asian laita Stephan Komandarevin kuvaamassa maailmassa valitettavasti myös toisinaan on...

Tässä leffassa on kaikessa yksinkertaisuudessaan erittäin kekseliäs ja suhteellisen toimiva perusidea, joka saa vain ihmettelemään miksei vastaavaa ole meillä keksitty koskaan sellaisenaan hyödyntää. Directions nimittäin koostuu kokoelmasta bulgarialaisten taksikuskien yhden illan keikkoihin nivoutuvien pienempiä tarinoita. Taksikuskit itse ovat tarinoissaan yleensä kaikkein vähäpätöisimpiä toimijoita, eikä katsojalle oikeastaan kerrota edes heidän nimiään. Yhdestä tiedetään tämän menettäneen ainoan poikansa, yksi joutui vaikeuksiin velkajärjestelyiden kanssa. Yksi kuskeista on pappi ja yksi yrittää vakuuttaa itsemurhaa hautovaa miestä luopumaan suunnitelmistaan.

Koko jutun nerokkuus piilee simppelin juonikuvion tarjoamasta mahdollisuudesta olla koko ajan kiinnostavassa liikkeessä ja käsitellä lyhyessä ajassa useita erilaisia teemoja ilman monimutkaisia ja kalliita kameratemppuiluja. Suurimman osan ajasta kameramies vain istuu pelkääjän paikalla, asiakkaat sekä radio hoitavat pääosan dialogista ja välillä sitten leikataan sujuvasti eri kuljettajien välillä. Tähän päälle erinomainen käsikirjoitus ja a vot. Komandarevin eloisa ohjaustyö ei tunnu missään kohtaa turhaan pysähtyvän tai alkavan toistaa itseään sen enempää kuvallisessa kuin verbaalisessakaan mielessä.

Kuvaus- ja kerrontatyylillä on kuitenkin yksi todella paha Akilleen kantapäänsä, joka onnistuu syömään muuten näppärää kokonaisuutta pahemman kerran: tarinan sinkoillessa nopeaan tahtiin dialogista ja hahmosta toiseen, alkaa nopeasti tuntua etteivät tekijät oikeasti ole osanneet syventyä mihinkään tai varsinaisesti halunneetkaan sanoa oikein mitään erityisen painavaa mistään vaan tyytyvät räiskimään sujuvaa dialogia ja karikatyyrimäisiä hahmoja vähän sinne tänne. Tämä saattaa kuulostaa nipottamiselta, mutta kyseessä on tässä tapauksessa oikeasti sellaisen kokoluokan ongelma, ettei tuosta noin vain pääsekään yli eikä ympäri.

Mistä kuitenkin Directionsissa pidin alussa, pidin myös sen loputtua. Perusidea ei varsinaisesti kanna täysin siivin aivan loppuun asti, mutta se kantaa tarpeeksi jotta tämän pystyy sujuvasti katsomaan yhdeltä istumalta ja jopa varovaisesti vähän suosittelemaankin aiheesta kiinnostuneille. Kaiken vähäisenkin hypen perusteella odotin tältä kuitenkin vieläkin enemmän.



Arvio: 3.5/5



POSOKI, 2017 Bulgaria, Ranska, Makedonia
Ohjaus: Stephan Komandarev
Käsikirjoitus: Simeon Ventsislavov, Stephan Komandarev
Näyttelijät: Assen Blatechki, Dimitar Banenkin, Haralan Alexandrov, Ivan Barnev, Sofia Bobtcheva, Stefan Denolyubov, Vasil Banov

The Postman's White Nights (2014)

En tiedä varmasti mutta arvelisin ettei Andrei Kontšalovski nimenä juuri suoralta kädeltä sano kovinkaan monelle yhtään mitään, mutta kyseessä on oikeasti paljon suuremman kaliiberin itäeurooppalaisia tekijämiehiä kuin mitä voisi kuvitella. Nuoruusvuosinaan huippulahjakkaana pianistinakin tunnettu Kontšalovski aloitti uransa jo 60-luvulla läheisen taiteilijaystävänsä Andrei Tarkovskin hovikäsikirjoittajana ja myöhemmin instrumenttikin vaihtui pianosta elokuvakameraan. Monenmoista käännettä ja mutkaa urallaan kokenut Kontšalovski onkin ainakin laatumielessä itänaapurin eturivin elokuvantekijöitä yhä edelleen vaikkeivat miehen tuotokset enää meillä juuri teattereihin asti tunnu helpolla pääsevänkään.

Vuosituhannen vaihteessa oli maailmalla muodikasta tuottaa elokuvia klassisen neorealismin ja cinéma vérité hengessä halpabudjetilla, amatöörinäyttelijöillä ja pitkälle improvisoiden. The Postman's White Nigts ei ehkä enää varsinaisesti lukeudu samaiseen liikehdintään, mutta imee siitä selvästi huomattavia vaikutteita ja onnistuu ainakin omasta mielestäni ylittämään useimmat genren paremmistakin tuotoksista. Tässäkin tapauksessa tapahtumapaikkana toimiva kylä ja kansallispuisto ovat oikeasti olemassa, ihmiset yhtä hahmoa lukuun ottamatta aitoja ja osa kuvastosta on taltioitu piilokameralla.

The Postman's White Nights ei sisälläkään perinteisessä mielessä minkäänlaista yhtenäistä juonta, vaan tässä seurataan kaikessa yksinkertaisuudessaan Aleksei-nimistä syrjäisen venäläisen pikkukylän postimiestä arkisissa askareissaan. Välillä tupaan astuessa talon väki onkin rakastelemassa takahuoneessa, välillä mieli tekee muuten vain rupatella ihmisten kanssa, välillä kiskotaan topallinen tupakkaa ja manataan kansanomaisen rehevään sävyyn maailman menoa. Siinä sivussa opitaan tuntemaan kylän monia värikkäitä persoonallisuuksia ja otetaan osaa kylähyhteisön pieniin iloihin ja suruihin. Jälkimmäisessä puolikkaassa Aleksei menee paikallisen pikkupojan kanssa kalastamaan. Kalareissun jälkeen huomataankin, että Aleksein veneen moottori on varastettu.

Mitään kaksista vauhtihirmua jännistysnäytelmää ei toisin sanoen ole tarjolla, mutta itse nautin ainakin suunnattomasti Kontšalovskin elokuvan aidosta ja kaunistelemattomasta realismista. Pelkästään katsomalla tunsin jo melkein nenässäni ehdan hiena, vodkan ja mahorkan tuoksun sekä opin tuntemaan koko kyläsen henkilöhahmot pienintä yksityiskohtaa myöten. Harmittavasti tässäkin vain on jälleen ne muutama pientä kauneusvirhettä, jotka onnistuivat nakertamaan kaikkein parhaat katselunautinnot ainakin itseltäni. Kyseessä esimerkiksi on pohjimmiltaan ehkä liiankin synkkä ja pessimistinen tarina vanhan kansanperinteen katoavaisuudesta muuttuvan maailman melskeissä; syrjäkylän asukkaatkin ovat jo pitkälle keski-iän ohittaneita vanhuksia, mutta kuvankauniissa maisemissa kylpevän köyhän yhteisön vääjäämätöntä tuhoa vauhdittaa entisestään naimaikäisen nuorison ja perheiden muutto kaupunkeihin. Lopulta matkan päässä katsojaa ei odota kuin avoimeksi jäävä lopetus ja järveä halkovalta autolautalta otettu yhteiskuva koko pienestä kyläyhteisöstä.

Toinen ongelma liittyy yllättäen elokuvan henkilöhahmojen runsaaseen voimasanojen käyttöön. Arkikielessä vanhat vodkaa maiskuttelevat maalaisukot kun tuppaavat käyttämään vapaamuotoisempaa kieltä kirouksineen, joten tekijät ovat fiksusti päättäneet lähteä sensuroimaan näitä klassisella piippausmetodilla. Parhaimmillaan näitä häiritseviä piippausääniä tuleekin sitten sellaisella tahdilla ettei niitä voi olla enää ikävällä tavalla huomaamatta. Vaihtoehtoinen ratkaisu sovinnaisine hiljennyksineen olisikin venäläisten kirousten ahkerasta viljelystä johtuen ollut tässä tapauksessa huomattavasti järjellisempi ratkaisu.

Mitä taas kokonaisuuteen noin yleensä tulee, itse pidän Kontšalovskin pitkälle viedystä arkirealismista kovasti. Joku heikkopäisempi olisi todennäköisesti koettanut tihrustaa harmaantuvan kyläyhteisön tarinan täyteen sokeria ja siirappia tai vähintään sensuroinut kaiken tupakoinnin ja juopottelun, mutta Kontšalovski ei suinkaan tähän sorru vaan antaa katsojan itse päättää miten asiaan suhtautuu ja miten siitä ajattelee - sillä poikkeuksella että tekijät ovat kuitenkin kokeneet tarpeelliseksi varoittaa katsojaa tupakoinnin vaaroista erillisellä varoitustekstillä. The Postman's White Nights valittiinkin aikoinaan Venäjän viralliseksi Oscar-ehdokkaaksi, mutta se ei päässyt jatkoon. Venetsian elokuvajuhlilta taas tuli tuomisiksi kokonainen Hopeinen leijona.



Arvio: 4.5/5



BELYE NOCHI POCHTALONA ALEKSEYA TYAPITSYNA, 2014 Venäjä
Ohjaus: Andrei Kontšalovski
Käsikirjoitus: Elena Kiseleva, Andrei Kontšalovski
Näyttelijät: Aleksey Tryapitsyn, Irina Ermolova, Irina Silich, Nikolay Kapustin, Tatyana Silich, Timur Bondarenko, Viktor Berezin, Viktor Kolobkov, Yuriy Panfilov

Farewell to the Ark (1984)

Monenmoista huippuhetkeä ja nolostuttavampaa epäonnistumista tähänastisella uralllaan kohdanneen Shûji Terayaman taival elokuvataiteen parissa päättyi harmittavasti ennen aikojaan miehen kuoltua maksakirroosin seurauksena vuoden 1983 tienoilla aivan liian nuorena. Ennen kuolemaansa Terayama kuitenkin ehti vielä saattamaan päätökseen joutsenlaulukseen jääneen Farewell to the Arkin, joka paitsi näyttää ja kuulostaa tekijältään, mutta lukeutuu myös kypsän arvokkaasti ikääntyneen radikaalitaiteilijan uran onnistuneempiin yksittäisiin tuotoksiin.

Gabriel García Márquezin maagista realismia ja Terayaman omaa kieroutunutta surrealismia yhdistelevää tarinaa on tälläkin kertaa suhteellisen vaikea selittää ymmärrettävästi auki, sen verran subjektiivinen kokemus on nimittäin taasen luvassa. Tarinan tapahtumapaikka on Pastoral: To Die in the Countryn henkeen pieni ja syrjäinen japanilainen kyläpahanen, jossa näennäisellä impotentilla päähenkilöllä on romanttinen suhde serkkunsa kanssa. Serkulla kuitenkin sattuu olemaan isänsä asettama maaginen siveysvyö, joka luonnollisesti tekee seksuaalisesta kanssakäymisestä kaikkea muuta kuin helppoa.

Oikeastaan tätä taitaa olla helpompi lähestyä erinäisten keskeisten hahmojen, kohtausten ja muiden yksityiskohtien kautta kuin koettaa muodostaa niiden pohjalta jotain valmista järjellistä selostusta. Terayaman elokuville tyypillisesti tässäkin kellot ja aika ovat tärkeässä asemassa. Itse asiassa koko elokuva alkaa kohtauksella, jossa haudataan kottikärryllinen kelloja meren rannalle, myöhemmin nähdään erään henkilöhahmon kellojen täyttämä maja sekä porvarismies taskukellonsa kanssa. Erässä vaiheessa kyläläiset päättävät ettei yhteisössä ole tilaa kuin yhdelle kellolle, toisessa vihjataan etteivät kyläläiset välttämättä edes tunne kellotaulua. Ilmeisesti kuva kyläyhteisöstä kumpuaa ohjaajan omasta lapsuudesta, kellot symboloivat ohjaajalle perinteiseen tapaan seksuaalisuuden tukahduttavia perinteitä ja tässä taisikin olla vielä yhtenä teemana kyläläisten vähittäinen vieraantuminen omista perinteistään.

Yhdessä kohtaa tavataan myös kaunis keijukainen, jonka näkemisen unessa on sanottu tuovan onnea mutta jonka tavoitteleminen tietää varmaa kuolemaa. Nämä unikohtaukset on pääosin kuvattu jälleen kerran vihreän filtterin läpi, mutta hyvällä maulla ja erittäin tyylitajuisesti kuten Terayaman elokuvalta sopii odottaakin. Tällä kertaa filttereitä on kuitenkin maltettu pitää sen verran vähemmällä, ettei tuo pääse varsinaisesti häiritsemään vaikka tekniikkaa sattuisikin vierastamaan. Filtterittömissä kohtauksissa erilaiset kirkkaat yksityiskohdat toistuvat synkkää harmaata taustaa vasten kuin unenomaisemmassakin taideteoksessa - Terayaman tavaramerkki tämäkin.

Farewell to the Ark on valtaisa kokoelma erilaisia teemoja ja ajatuksia - niin valtaisa, että tämä kuuluukin selvästi katsoa useita kertoja ja mieluiten yhtenä kokonaisuutena ohjaajan muiden töiden kanssa vain päästäkseen Terayaman omalaatuiseen tyyliin kunnolla sisään ja ymmärtääkseen miehen joutsenlaulun sanoman ja symboliikan koko rikkaudessaan. En väitä itsekään löytäneeni tai tajunneeni tästä kertakatselulla kaikkea, mutta voin kerrankin rehellisesti todeta ainakin saaneeni rahoilleni oikein kunnolla vastinetta. Kun elokuvan pystyy katsomaan lukemattomia kertoja ja löytämään aina vain lisää uutta sisältöä, on kyseessä oltava vähintään onnistunut pieni suuri taideteos.



Arvio: 4.5/5



SARABA HAKOBUNE, 1984 Japani
Ohjaus: Shûji Terayama
Käsikirjoitus: Gabriel García Márquez, Rio Kishida, Shûji Terayama
Näyttelijät: Hideyo Amamoto, Hôsei Komatsu, Mayumi Ogawa, Renji Ishibashi, Tsutomu Yamazaki, Yôko Takahashi, Yoshio Harada

Lehtiä paholaisen kirjasta (1921)

Taisinkin jo Carl Theodor Dreyerin debyyttielokuva Presidentin arvostelussani mainita miehen takaumakikkailun tuovan jokseenkin mieleen D.W. Griffithin klassisen Suvaitsemattomuuden vuodelta 1916. Ilmeisesti tuleva mestariohjaaja todella olikin imenyt vaikutteensa juuri kyseisestä klassikkoteoksesta, sillä tämä vain vuotta myöhemmin ilmestynyt, osin ohjaajansa ikivanhaan käsikirjoitukseen perustuva eeposviritelmä yrittää jäljitellä esikuvaansa jo lähes suoraan plagiointiin asti - onnistumatta kuitenkaan saavuttamaan sen enempää innoittajansa kuin huippulahjakkaan ohjaajansa aiempien tuotostenkaan parhaita puolia.

Lehtiä paholaisen kirjasta nivoo yhteen neljä ihmiskunnan synkintä hetkeä kehyskertomuksella Jumalan Saatanalle tekemästä haasteesta. Ensimmäisessä episodissa matka vie itsensä Jeesuksen kärsimysnäytelmän keskelle, sieltä tie jatkuu edelleen Espanjan inkvisition kouriin, Ranskan vallankumouksen syövereihin sekä viimeisessä ja kaikkein helvetillisimmissä käväistään kotimaassamme rakkaassa pohjoisessa, tarkemmin sanottuna Hiirolan kylässä Mikkelissä. Lehtiä paholaisen kirjasta nimittäin on ensimmäinen elokuva jossa käsitellään Suomen sisällissotaa, vaikkakin vain vitivalkoisten lasien läpi katsottuna. Kurjat vasemmistolaiset kun sattuivat tähän aikaan olemaan itsensä paholaisen inhoja kätyreitä maan päällä ja porvarillis-aristokraattiset voimat nähtiin kristikunnan itsestään selvinä pelastajina ja sankareina.

Mikäli edellinen kuulosti rahtuakaan kiinnostavalta tai jännittävältä, joudun ikävä kyllä pilaamaan ilon jo näin aluksi toteamalla koko elokuvan olevan todellisuudessa ainoastaan tylsä ja mielenkiinnoton kuin mikä. Pahin kompastuskivi tässä on aivan liian rankka tekstipainotteisuus, jonka ikävä taipumus kaiken jännityksen ja toiminnan täydelliseen rampauttamiseen onnistuu imemään kaiken energian itse tarinasta jo aivan alkumetreillä. Tällä on vielä mittaa melkein täydet kolme tuntia, joten rutikuivan paikallaan seisovan tapahtumaketjun seuraaminen alkaa ennen pitkää syödä kovempaakin jätkää kuin puliukko halpaa makkaraa. Kun kerran jäljittelylinjalle kuitenkin lähdettiin, olisi Dreyerin suonut lainaavan esikuvastaan edes Griffithin vallankumouksellisen leikkaustekniikan, joka jo yksistään teki kyseisestä teoksesta niin perinjuurin nautittavan, mutta näinhän ei tietenkään huomattu tai rohjettu tehdä.

Kaiken edellä mainitun lisäksi Dreyer tuntuu muutenkin ottavan tällä kertaa rajusti takapakkia edellisiin ohjaustöihinsä nähden. Jo Presidentissä esimerkiksi nähtiin hyvin onnistuneita kokeiluja luonnonvalon kanssa, Papinleskessä tähän yhdistettiin vielä pitkälle vietä historiallinen ja kulttuurillinen tarkkuus aitoine museokylineen päivineen, mutta tällä kertaa kasassa on vain keinovaloin ja lavastein koottu epäuskottava historiallinen draama, joka tuntuu olleen jo ilmestyessään ajastaan vuosikausia jäljessä. Ilman pakollista melodramaattista Suomi-episodia dreyermaisine naisuhreineen tämä tuskin tarjoaisi meikäläisille katsojille juurikaan mielenkiintoista nähtävää.

Dreyerille on kuitenkin annettava kättä ihan jo silkasta terveestä itsekritiikistä, sillä mies itse piti tätä elokuvaansa yhtenä uransa epäonnistuneimmista. Omasta mielestäni Lehtiä paholaisen kirjasta kamppaileekin ohjaajan heikoimman ohjaustyön tittelistä yhdessä vuotta myöhemmin ilmestyneen Rakastakaa toisianne kanssa. Pohjalta on kuitenkin onneksi vain suunta ylöspäin, ja kun Dreyer vaikeutensa kerran urallaan selätti, ei taso enää koskaan huonomman puolelle notkahtanutkaan. Siihen käännekohtaan on kuitenkin jonkin verran matkaa.



Arvio: 2/5



BLADE AF SATANS BOG, 1920 Tanska
Ohjaus: Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: Carl Theodor Dreyer, Edgar Høyer, Marie Corelli
Näyttelijät: Ebon Strandin, Elith Pio, Emil Helsengreen, Emma Wiehe, Hallander Helleman, Halvard Hoff, Helge Nissen, Hugo Bruun, Jacob Texiere, Jeanne Tramcourt, Johannes Meyer, Nalle Halden, Tenna Kraft, Viggo Lindstrøm, Viggo Wiehe