Suzaku (1997)

Yksi elokuvamaailman viime vuosien suosituista väittelyn aiheista on ollut nimekkäiden eturivin naisohjaajien suhteessa varsin harvalukuinen joukko, joka etenkin Hollywoodin ison rahan tuotoksista puhuttaessa tuntuu rajoittuvan entisestään lähinnä Kathryn Bigelowiin ja Sofia Coppolaan. Kansainvälisellä tasolla kolmanneksi tämän hetken suureksi naisohjaajaksi nostaisin itse japanilaisen Naomi Kawasen, jonka teoksia on etenkin viime vuosina näytetty jonkin verran myös Suomessa, vieläpä ihan kohtalaisella menestyksellä vaikkei ohjaaja nimenä todennäköisesti monelle keskivertokatsojalle ainakaan toistaiseksi taida kelloja soittaakaan.

Suzaku oli aikoinaan pitkän uran omakustannelyhärien parissa tehneen Kawasen pitkä debyytti, joka keräsi jo ilmestyessään kottikärryllisen erilaisia palkintoja ja kriitikoiden varauksettomat kehut osakseen ympäri maailmaa. Oikeastaan Kawasen elokuvan saamaa glooriaa ei juuri tarvitsekaan epäillä, sillä kyseessä on yksinomaan hyvällä tavalla klassinen japanilainen draamaelokuva, jonka perinteiset teemat kuka tahansa maan rikkaaseen elokuvakulttuuriin tutustunut pystyy helposti löytämään ja sisäistämään niin idässä kuin lännessäkin.

Pohjimmiltaan Kawasen debyytti on tutun ozumainen fatalistinen tarina suuren maalaisperheen vähittäisestä hajoamisesta sekä sukupolvien välisestä kuilusta muuttuvan ja modernisoituvan maailman myrskyn silmässä. Perheen ja suvun itsensä lisäksi päähenkilöiksi voitaneen lukea vanha patriarkka, joka elokuvan alussa innostuu kotikyläänsä rakenteilla olevasta junatunnelista, jonka keskeytyneet rakennustyöt myöhemmin syöksevät työttömäksi jääneen ukon vakavan masennuksen kouriin. Samaan aikaan teini-ikäisten serkusten välille on kehittynyt ystävyyttä syvempiä tunteita, mutta perheenjäsenten teiden lopullinen eroaminen on lopulta vain ajan kysymys.

Enpä varmaan pistele omiani, jos totean itse juonen olevan "heikoin" osa-alue tästä elokuvasta ja koko jutun varsinaisen pähkinän piilevän tavassa, jolla Kawase on tarinansa kertonut. Mikäli Apichatpong Weerasethakulin ääriminimalistinen tuotanto on ennestään tuttua, niin Kawasen tyyli tässä lähentelee hyvin pitkälti juurikin sitä. Tässäkin dialogi on tarkoituksella hyvin vähäistä ja kuvallinen anti mahdollisimman yksinkertaista, mutta iskevää; erilaisille luonnonilmiöille sekä luontoäänille on annettu aivan erityisen suuri painoarvo, kuin korostamaan tarinan henkilöiden elävän itseään suurempien, vuodesta toiseen lähes täysin muuttumattomien voimien keskellä. Välillä kuvasto on tavattoman kaunista, välillä erittäin melankolista, parhaimmillaan jopa raavasta miestäkin liikuttavaa. Kuva todellakin kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja Kawasen kaltaisen taitajan käsissä vieläkin enemmän.

En osaa mitenkään järjellisesti tätä selittää, mutta omalla kohdallani viiteen tähteen oikeuttaa vain ja ainoastaan "se" tietty tunne kurkunpäässä kun tietää nähneensä jotain todella hienoa ja kaunista. Tällä kertaa tunne jäi tulematta, mutten vain millään keksi, mistä se johtuu. Koska kyseessä on pohjimmiltaan erittäin minimalistinen ja simppeli teos, tuntuu hitaudesta ja jännityksen puutteesta niuhattominenkin pelkästään typerältä. Ehkä tämän saman olisi voinut tehdä vieläkin vaikuttavammin, ehkä Kawase olisi voinut sisällyttää elokuvaansa enemmän syvempää sanomaa tai vaikka vertauskuvallista symboliikkaa. Mene ja tiedä.

Ei siitä kuitenkaan mihinkään pääse, että Suzaku on joka tapauksessa ohjausdebyytiksi poikkeuksellisen onnistunut teos. Harva nimekkäämpikään ohjaaja on koskaan näin ammattitaitoisella ohjaustyöllä päässyt uraansa aloittamaan.



Arvio: 4.5/5



MOE NO SUZAKU, 1997 Japani
Ohjaus: Naomi Kawase
Käsikirjoitus: Naomi Kawase
Näyttelijät: Aidan Nguyen, Jun Kunimura, Kazufumi Mukohira, Kôtarô Shibata, Machiko Ono, Sachiko Izumi, Sayaka Yamaguchi, Yasuyo Kamimura