Pastoral: To Die in the Country (1974)

Muistan vielä kun meitä opetettiin joskus perskoulun viimeisinä vuosina kuvaamataidon tunnilla kirjoittamaan taidearvosteluja. Meille painotettiin erityisen paljon, miten tärkeää on viitata muihin samanlaisiin teoksiin tai tekijöihin ihan jo pelkästään tuomaan uskottavuutta. En oikeasti miettinyt silloin asiaa tuon pitemmälle, mutta nykyään olen huomannut tällaisten viittausten parhaimmillaan avaavan lukijoille ovia täysin uudenlaisiin teoksiin ja tekijöihin, joihin ei varmaan muuten olisi koskaan muulloin tullut vahingossakaan tehneeksi tuttavuutta.

Shûji Terayamaan ja Pastoral: To Die in the Countryyn törmäsin itse lukiessani yhtä internetin monista Alejandro Jodorowskyn Santa sangren arvosteluista, jossa Jodon päivänselväksi inspiraatioksi tämä elokuva erityisesti mainittiin. Shûji Terayama olikin jonkinlainen Japanin suora vastine Chilen suurelle pojalle, räiskyvä avantgarde-runoilija ja monipuolisesti rajoja rikkova taitelija, jonka virallisia teitä länteen asti päätyneet teokset pystyy helposti laskemaan yhden käden sormilla, kiitos Terayaman erääseen aiempaan taideteokseen kohdistuneiden lapsipornosyytösten. Kyllä, luit oikein.

Pastoralin kohdalla moiset syntiset jutut voi kuitenkin huoletta unohtaa, sillä kyseessä on varsin siivo omaelämänkerrallinen teos, sillä erotuksella tietysti että tarinan kuvaamat tapahtumat ja henkilöt on suodatettu taiteilijan luovan alitajunnan ja unien läpi, kerronta on tarkoituksella hajotettu epälineaarisesti eteneväksi kokoelmaksi fragmentoituneita muistoja ja suuri osa sen sanomastakin on velmusti kätketty monenkirjavan symboliikan taakse. Pastoral painiikin sarjassamme elokuvia, jotka pystyy tulkitsemaan helposti lukemattomasta eri näkövinkkelistä ja katsomaan useita eri kertoja löytäen loputtomasti uutta sisältöä sieltä täältä.

Sattuneista syistä tämän tarinaa on aika vaikeaa pukea sanoiksi. Päähenkilö tässä on kuitenkin kontrollifriikin leskiäitinsä ja tämän kellojen kanssa takapajuisessa vuoristokylässä asuva 15-vuotias, aikuisuuden ja seksuaalisen heräämisen kynnyksellä elävä nimetön nuori mies, joka elokuvan mittaan suunnittelee karkaavansa kotoaan. Sama henkilö nähdään lopussa myös luovan työnsä parissa tuskailevana aikuisena taiteilijana "oikeassa" Japanissa ja omissa lapsuuden muistoissaan - vähän samaan tapaan kuin Alejandro Jodorowsky Elämän tanssissa ja Endless Poetryssä.

Mikäli tästä nyt haluaa valikoida selviä vaikutteita Santa Sangreen itseensä, niin Terayaman voimakastahtoinen äiti on toiminut selvästi esikuvana kyseisen elokuvan vastaavalle. Äidin lisäksi tässä nähdään myös joukko taikauskoisia yksisilmäisiä mummoja, jotka ajavat nuoren äidin lapsineen kuolemaan kirotun syntymämerkin vuoksi. Alussa mukaan tulee myös kylään saapuva värikylläinen sirkus, jossa erilaiset groteskit hahmot, avoin seksuaalisuus ja maailmallinen paheellisuus vallitsee. Sirkuksessa nähdään mm. puhallettavaan läskipukuun pukeutunut nainen ja tämän kääpiörakastaja, joka harrastaa vertauskuvallisesti seksiä pumppaamalla rakastajattareensa ilmaa polkupyöräpumpulla. Kaikki tämä lähes poikkeksetta erilaisten värikkäiden filttereiden läpi kuvattuna.

Koko elokuva on niin tulvillaan erilaisia yksityiskohtia ja hienovaraista symboliikkaa, että heikompaa hirvittää. Yhtenä kaikkein keskeisimmistä toimii kello, joka ilmeisesti symboloi tukahdutettua seksuaalisuutta. Muistikuvien ihmisetkin ovat kirjaimellisesti menneisyyden aaveita ja meikattu siksi perinteisiin valkoisiin aavemaskeihin. Viimeisessä kuvassa nähdään aikuinen nykypäivän taiteilija kasvokkain lapsuusvuosien äitinsä kanssa. Yhtäkkiä kotitalon taustalla seinä romahtaa ja paljastaa takaansa oikean elämän Tokion vilkkaan katunäkymän. Menneisyys, nykyisyys, elämä ja elokuva sekoittuvat lopulta yhdeksi kokonaisuudeksi kuin parhaassakin Tarkovski-leffassa.

Eipä voi oikein muuta sanoa kuin hattua nostaa, huippuluokan japanilaista surrealismia tämä on. Oikeasti pelkästään toistaiseksi arvostelemistani leffoista löysin suoralta kädeltä valtavat määrät Terayamalta imettyjä vaikutteita erityisesti Sion Sonon ja Mamoru Oshiin elokuvista, jälkimmäisen kohdalla erityisesti sellainen pätkä kuin Talking Head ja ensimmäisen Strange Circus. Tiedä sitten miten monta muuta on itseltäni mennyt ohi, mutta onpahan erittäin mielenkiintoista huomata miten näinkin rajallisen yleisön kulttiteoksella voi olla kansainvälisestikin näkyvää vaikutusta omassa taiteenlajissaan.

Erittäin kiehtovaa tosiaan.



Arvio: 5/5



DEN-EN NI SHISU, 1974 Japani
Ohjaus: Shûji Terayama
Käsikirjoitus: Shûji Terayama
Näyttelijät: Hiroyuki Takano, Kantarô Suga, Sen Hara