Kielletyt leikit (1952)

Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia, mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: "Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse." Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä. (Mark. 10:13–16)

Niin siinä sitten kävi, että rauhanprofeettojen julistustyöstä huolimatta toinen maailmansota onnistui mylläämään vanhan maailmanjärjestyksen uuteen uskoon lanaten vain muutaman vuoden kuluessa maan tasalle miljoonapäisen joukon niin ihmisiä, eläimiä, rakennuksia kuin mittaamattoman arvokkaita kulttuuriaarteitakin; monien pommituksilta, valtoimenaan riehuvilta tulipaloilta sekä ryösteleviltä laumoilta säästyneiden klassikkoelokuvienkin kohtaloksi koitui harvojen kopioiden päätyminen sotakoneiden ja muiden ihmisentappovälineiden raaka-aineeksi. Vanhan ajan juoksuhautasodasta kaikkia kansanosia koskevaan pidäkkeettömään terroriin ja kansanmurhiin yltänyttä entistäkin viheliäisempää voimainmittelöä välittömästi seuranneen sukupolven uudeksi suosituksi teemaksi pasifistisen alagenren elokuvissa nousikin ilmeisen pysyvästi siviilien ja erityisesti lasten kärsimys sodan jaloissa.

Käsittämättömän tyhmästi nimetty Kielletyt leikit on tarina pariisilaisesta pikkutytöstä, jonka vanhemmat ja lemmikkikoira kuolevat saksalaiset ilmahyökkäyksessä pakenevien siviilien karavaanien kimppuun. Orvoksi jäänyt pikkutyttö löytää itselleen ystävän Michel-nimisestä maalaispojasta, jonka luokse tämä asettuu kohtalokkaan kesän ajaksi ennen kaksikon teiden väistämätöntä eroamista. Tavallaan kyseessä onkin hyvin stereotyyppinen ranskalainen draama, jossa väärinymmärretyt, korostetun kauniit ja vilpittömät lapset joutuvat kärsimään maailman turmelemien aikuisten oikuista ja päätyvät toistuvasti kyseenalaistamaan oman ilonsa sekä viattomuutensa ympäröiviä ihmisiä kalvavan loputtoman pelon ja tuskan vuoksi. Tulikärpästen haudan nähneille Kiellettyjen leikkien perusasetelma lieneekin jo tuttu.

René Clémentin taideteoksen hämmentävin osuus kiteytyy kuitenkin sen ihon kananlihalle nostattavaan nimeen, tuohan "kielletyistä leikeistä" puhuminenkin ensimmäisenä mieleen seksin ja väkivallan kaltaisen kuvaston, mikä erityisesti lapsista kertovassa elokuvassa tuntuu lähinnä mauttomalta. Clémentin elokuvan nimi viittaa kuitenkin todellisuudessa tarinan lasten tapaan lähestyä kristillistä uskoa leikkinä, jossa toistuvat kaavamaiset menot rukouksineen, virsineen ja krusifikseineen ovat vain naiivilla tavalla korvanneet tavanomaiset lastenlelut. Osana peliään lapset alkavat varastella ristejä läheisestä kirkosta ja hautausmaalta sekä pystyttää niitä jokivarrella sijaitsevaan hylättyyn taloon rakentamaansa lintujen, kastematojen ja lemmikkieläinten hautausmaahan. Oikeassa elämässä ristien pystyttäminen eläimille on jonkinasteinen pyhäinhäväistys ja paheksuttava tapa muutenkin, olihan Jeesuksen sanoma syntien anteeksiantamisesta sekä iankaikkisesta elämästä tarkoitettu nimenomaan ihmisille.

Aikuisten reaktiot lasten leikkeihin pystyneekin arvaamaan jokainen. Huomattuaan ristien katoilevan hautausmaalta ihmiset alkavat vainoharhaisesti syyttää toisiaan sekä piestä toisiaan verille vaikka sitten kuvaavasti avonaisen haudan pohjalla. Ympäröivä yhteiskunta saattaakin nimessä uskoa Raamatun ja kirkon sanaan, mutta sota-aikaan juuri kukaan ei jaksa välittää elää omantuntonsa mukaisesti, vaan tappamisesta puhutaan hymyillen kuin mistä tahansa kuppilassa kuullusta juorusta, valhe ja vilpillisyys ovat enemmän sääntö kuin poikkeus – jopa pappi tuntuu olevan huolestuneempi kirkkonsa arvottomasta puisesta rististä kuin rauhaisaa kirkkorakennustaan ympäröivän maailman väkivallasta. En usko Clémentin yrittävän teoksellaan niinkään kertoa mitään syvällisempää ihmisten tai uskonnollisten instituutioiden korruptoituneisuudesta, vain sodan turmelevasta vaikutuksesta ihmisten moraaliin ja hengenelämään; vastaavia kuvauksia ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeisestä Saksasta ja Japanista on meidän päiviimme säilynyt vaikka kuinka paljon.

Pientä tyttöä esittänyt Brigitte Fossey on eräässä myöhemmässä haastattelussa kertonut Clémentin suunnitelleen Kielletyistä leikeistä alkujaan lyhytelokuvaa, mutta laajentaneensa teostaan myöhemmin täyteen puolentoista tunnin mittaan. Lisäkuvausten aikaan lapsinäyttelijöistä toinen oli jo päässyt maitohampaistaan sekä toinen hiuksistaan, joten suuren osan ajasta Fossey joutui käyttämään tekohampaita ja Micheliä esittävä Georges Poujouly peruukkia. Ajatustasolla yllättävän lähelle Samurai Copin farssia pääsevä lopputulos ei kuitenkaan mainitusta kalkkunasta voisi laadultaan ja tyyliltään olla yhtään kauempana, onhan Kielletyt leikit kypsän hengellisen sekä moraalisen sanomansa ohella kaunis ja koskettavakin. Jos Jumala vain on oikeasti olemassa, rukoilen mieluusti Herralta siunausta ja selkärankaa maailman taiteilijoille tuottaa lisää tällaisia sielukkaita tarinoita myös aivot mädättävän nihilistisen ja tylsämielisen postmodernin viihteen aikana. Aamen.


Arvio: 5/5


JEUX INTERDITS, 1952 Ranska
Ohjaus: René Clément
Käsikirjoitus: François Boyer, Jean Aurenche, Pierre Bost, René Clément
Näyttelijät:Birgitte Fossey, Georges Poujouly