Paratiisin lapset (1945)

Harvalla elokuvalla on takanaan yhtä tapahtumarikas tuotantohistoria kuin Marcel Carnén Paratiisin lapsilla, jota myös tietyissä piireissä on perinteisesti ollut tapana kautta aikain parhaaksi ranskalaiseksi elokuvaksikin haukkua. Paratiisin lasten tuotantoprosessi alkoi natsi-Saksan miehittämässä Vichyn Ranskassa Nizzan kaupungissa näyttelijä Jean-Louis Barraultin luonnosteltua yhdessä tuolloin ranskalaisen elokuvan eturivin ohjaajiin lukeutuneen Carnén kanssa 1800-luvun alun ranskalaiseen teatterimaailmaan sijoittuvan tarinan kahden aikakautensa kuuluisimman näyttelijän ja miimikon elämäntarinoiden pohjalta. Paratiisin lapset olisi yhtä hyvin voinut silti jäädä sellaisenaan tekemättä, sillä Carnén aisaparina jo useiden vuosien ajan toiminut käsikirjoittaja-runoilija Jacques Prévert ei pitänyt sen enempää kollegansa luonnostelmasta kuin miimikoistakaan, mutta asiastaan varmojen miesten sovittelun tuloksena Prévert kuitenkin suostui ottamaan työn vastaan kunhan mimiikka jätettäisiin asiasta vastaavien näyttelijöiden murheeksi.

Kolmituntinen Paratiisin lapset jouduttiin jakamaan kahdeksi puolitoistatuntiseksi erillisosaksi elokuvien pituudelle asetettujen sodanaikaisten rajoitusten kiertämiseksi. Ensimmäinen osa sijoittuu vuoteen 1827 ja mahtavista teattereistaan kuuluisaan Pariisin Boulevard du Templen kaupunginosaan, jonka katukuvaa hallitsevat pantomiimiin erikoistunut Théâtre des Funambules sekä Grand Theatre, "virallinen" teatteri, jolle viranomaiset ovat varanneet yksinoikeuden puhuttuun dialogiin. Paratiisin lasten nimi on tekijöiden ominta osaamisaluetta kunnioittaen hyvin monimerkityksellinen, viittaahan nimitys vanhastaan antiikkisten teatterien lavasta kauimmaisilla parvekkeilla notkuvaan vähävaraisempaan yleisöön sekä näyttelijöihin itseensä, joista jälkimmäiset ohjailevat yleisön mielialoja sekä toimivat näiden palvonnan kohteina kuin jumalat, enkelit ja monenmoiset muut henkiolennot konsanaan. Onneksi ja ylistykseksi maailmassa on Carnén ja Prévertin kaltaisia häpeilemättömän luovia persoonallisuuksia, jotka eivät turhaan kainostele taiteellisen kunnianhimonsa suhteen.

Pariisin värikkääseen teatterimaailmaan sijoittuvan tarinan todellinen päähenkilö ja primus motor on kaunis kurtisaani nimeltä Garance, jonka sulokkaalla läsnäololla on kohtalokas vaikutus neljän hyvin erilaisen miehen elämään. Miehistä kaksi ensimmäistä ovat Baptiste ja Frédérick, miimikkoteatterin nuoret vetonaulat, joista jälkimmäinen päätyy tähdeksi herraskaisen väen suosimaan Grand Theatreen. Teatterilavan ulkopuolella kehonkielellään puhuva miimikko on rakastunut vastanäyttelijäänsä Garanceen, muttei uskalla kertoa tälle omista tunteistaan, kun taas lörpöttelevä Frédérick tule särkeneeksi miehen sydämen tunnustamalla omaa rakkauttaan samaiseen naiseen. Varsin yksinkertaisen kolmiodraaman vähintään yhtä simppelinä teemana on taiteen ja todellisuuden suhteen pohdiskelu, käsittäen myös Paratiisin lasten itsensä suhteen katsojaan. Garancen voinee myös nähdä vertauskuvana täydelliselle ja puhtaalle inspiraatiolle, jota jokainen suuri taiteilija pohjimmiltaan himoaa, mutta vain ani harva, kuten näin vuosikymmeniä jälkikäteen tarkastellen Paratiisin lasten tekijät itse, oikeasti koskaan saavuttaa.

Mikäli silmänsä ja korvansa vain Paratiisin lapsia katsoessaan malttaa pitää auki aivan alusta asti, saattaa kiinnittää huomiota myös elokuvan jättimäisiin tuotantoarvoihin. Sota-aikana sääntelyn ja resurssipulan aikaan tehdyksi produktioksi Carnén ja Prévertin teatteridraama on kuin jumalallisen väliintulon kautta muotonsa saanut. Tiettävästi kyseessä olikin tekoaikaan numeroina suurin Ranskassa koskaan tehty yksittäinen elokuva, mittaluokaltaan jopa kertaluokkaa megalomaanisempi möhkäle kuin Napoleon tai Kurjat. Pelkästään Paratiisin lapsia varten päädyttiin kohtaloa uhmaten rakentamaan kokonainen näyttävä kulissikaupunginosa teattereineen, pikkutarkasti puvustettuja ekstrojakin kuvauksissa käytettiin tuhatmäärin. Liittoutuneiden noustua maihin Sisiliassa Paratiisin lapsista vastannut tuotantoyhtiö meni kertaalleen konkurssiin, juutalainen tuottaja vaihtoi maisemaa, ja projekti jouduttiin vielä jättämään telakalle melkein vuodeksi byrokraattisten kiemuroiden, lavasteiden vahingoittumisen, sähkön säännöstelyn sekä erinäisten kuvausongelmien vuoksi.

Paratiisin lasten maailmassa taistelu naisen sydämestä kuitenkin jatkui totuttuun tapaansa. Kolmantena miehenä tarinaa mukaan astuu oikeaan historialliseen henkilöön perustuva rikollinen ja kapinallinen nimeltään Pierre François Lacenaire, jonka todellinen persoona toimi löyhänä inspiraationa Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikoville. Neljäs mies, rahassa kylpevä ja kyynisyyteen taipuva maailmankuvaltaan kylmän laskelmoiva aristokraatti, yhdessä ylpeän ja häikäilemättömän Lacenairen kanssa muodostavat voimakkaan kontrastin teatterimaailman mielikuvitukselliselle idealismille sekä kahden muun miehen vilpittömälle ja vähän lapsekkaallekin luonteenlaadulle. Lacenaire on koska tahansa valmis varastamaan rakastamansa naisen itselleen sekä surmaamaan miehen kuin miehen kaksintaistelussa saadakseen haluamansa, mutta toisaalta rakkaus Garanceen myös pitää varkaan ja murhamiehen poissa rikosten poluilta. Rikkaan kreivin näkökulmasta elämä on vain suurta uhkapeliä, jossa jokaisella on hintansa, myös kuvankauniilla Garancella…

Jos Paratiisin lasten syntymä tähän maailmaan oli viittä vaille raamatullinen ihme, vähintään yhtä mieletöntä moukantuuria oli koko komeuden säilyminen meidän päiviimme läpi sodan myllerrysten. Suuri osa Carnén eepoksen ekstroista oli todellisuudessa piileskeleviä Ranskan vastarintaliikkeen taistelijoita, osa viranomaisilta pakoilevia juutalaisia, erään vahvistamattoman tarinan mukaan elokuvan kuvauksia pidettiinkin lopun lähestyessä tarkoituksella käynnissä mahdollisimman pitkään Ranskan vapautumista rauhassa odotellen. Tiettävästi muutamat elokuvan saksalaismielisistä näyttelijöistä ajettiin vastarintaliikkeen taistelijoiden toimesta maanpakoon, jolloin osia näiden kohtauksista jouduttiin kuvaamaan uudestaan aivan viime hetkille asti. Liittoutuneiden noustua maihin Normandiassa, ja kiivaiden taistelujen levittyä Vichyn Ranskan sydämeen, projekti keskeytyi jälleen, ja osia valmiista elokuvasta päädyttiin piilottamaan tekijöiden toimesta varmaan paikkaan odottamaan sodan loppua sekä oikeaa hetkeä saattaa mestariteoksensa tuotantoprosessi päätökseensä.

 

Paratiisin lasten prameaan lavastukseen on palanut penni poikineen.

Sodan viimein rauhoituttua ja Paratiisin lasten saatua vuosikausia odotetun ensi-iltansa, otettiin Carnén ja Prévert ikuisuushanke vastaan ylistysten kera missä tahansa sitä ikinä näytettiinkään: Amerikassa ranskalaisten suuruudenhullua taide-elokuvaa markkinoitiin eurooppalaisena vastineena Tuulen viemäälle, Suomesta tekijöille lähetettiin erikois-Jussi muutamaa vuotta myöhemmin. Kuten sanottua, nykyisin Paratiisin lapset on tapana arvottaa korkealle kautta aikain parhaiden ja rakastetuimpien gallialaisten elokuvien kaanonissa, jopa François Truffaut tiettävästi murjaisi kertaalleen vaihtavansa mieluusti koko tuotantonsa mahdollisuudesta ohjata tämän unenomaisen teoksen. Kautta aikain suurimpiin elokuvakäsikirjoittajiin lukeutuva Jacques Prévert pääsi kymmenien elokuvien edestä monitulkintaista sisältöä, toinen toistaan syvempiä tasoja, monimutkaisia henkilöhahmoja sekä Stendhalin syndrooman edestä vertauskuvia, ironiaa, symboliikkaa, kirjallisia kokeiluja ja genreillä leikittelyä sisältävällä taidonnäytteellään ehdolle parhaan käsikirjoituksen Oscariinkin, mutta hävisi tyhmästi jollekin ammoin unohdetulle brittidraamalle. C'est la vie!


Arvio: 5/5


LES ENFANTS FU PARADIS, 1945 Ranska
Ohjaus: Marcel Carné
Käsikirjoitus: Jacques Prévert
Näyttelijät: Arletty, Jean-Louis Barrault, María Casares, Pierre Brasseur, Pierre Renoir