Uusintakatselussa: Zootropolis (2016)

On kulunut aikaa jo reippaan kuuden vuoden verran Disneyn Zootropoliksen ilmestymisestä sekä pitkän arvostelurupeamani konkreettisesta lähtölaukauksesta. Moni asia on tällä välin ehtinyt maailmassa muuttumaan – osa dramaattisestikin: kuka olisi keväällä 2016 esimerkiksi osannut ennustaa koronapandemian seuraamuksineen, Ukrainan maaperällä käytävän sodan tai Herran voideltua Elon Muskia Twitterin johdossa? Oma matala tomumajanikin vaihtui opiskelujen päätökseen saamisen jälkeen kauas pois urealta haisevasta sekä sydänvikoihin ja hermostollisiin ongelmiin asti meluisasta asfalttiviidakosta, kohtaloani uhmaten löysin itselleni vakituisen työpaikankin. Zootropolis on kuitenkin säilyttänyt mielestäni paikkansa tekijöidensä kruununjalokivenä viime vuosien julkaisuista, harmittavasti "Iso D" nimittäin tuntuisi hiljan luhistuneen laadussa takaisin 2000-luvun alkupään laihempiin litkuihin ja keitoksiin, eikä Strange Worldin sekä Lightyearin kaltaisten floppien tai syöpäisten remakejen tulva ainakaan kirjoitushetkellä lupaa odottaa erityisen hyvää firman lähitulevaisuudeltakaan, paitsi että...

Zootropoliksen kuvaamassa antropomorfisten eläinten eli furryjen asuttamassa todellisuudessa elukat ravintoketjun huipusta hännänpäähän elävät rinta rinnan näennäisen sulassa sovussa, mutta tyynen pinnan alla kuplivat ennakkoluulojen ja suoranaisen rasismin kaltaiset synkemmät tuntemukset. Judy Hopps on maalta jättimäiseen metropoliin muuttava pikkuinen kaniini, joka päättää stereotypioita uhmaten luoda uraa bodattujen korstojen työksi leimautuneessa poliisikonstaapelin virassa. Sakkoja jakeleva kaniini saa tilaisuuden näyttää kyntensä, kun poliisipäällikkö antaa tälle tehtäväksi etsiä käsiinsä salamyhkäisesti kadonnut herra Otterton, jota etsimään tämä pestaa ovelan Nick Wilden, pahamaineisen kettuhuijarin, jonka onnistui höynäyttää toverinsa kanssa naiivia Judya jo kerran aiemmin. Mutta tässä vaiheessa tarinasta tuskin kannattaakaan kertoa tämän enempää.

Kaikki olennainen Zootropoliksen visuaalisista avuista lieneekin jo käsitelty niin perusteellisesti jokaisessa aihettä käsittelevässä sepustuksessa niin perusteellisesti, että riittänee tässä vaiheessa vain todeta Disneyn furryilyn näyttävän ja ainakin alkuperäiskielisenä myös kuulostavan erinomaisen hyvältä – Idris Elban ja J.K. Simmonsin kaltaiset nimet tuskin heikkoa jälkeä osaisivat tällä saralla tehdäkään edes niin halutessaan. Disneyn päätös hyödyntää eläimiä niiden ainaisten ja leffasta toiseen kierrätettävien ihmishahmojen sijaan saa Zootropoliksen koska tahansa tuntumaan miljoona kertaa mielekkäämmältä katsoa kuin vaikkapa Moanaa tai Encantoa, joiden hahmoissa ei ole visuaalisesti oikein mitään mielenkiintoista tai muistettavaa. Zootropoliksen eläinten kohdalla jokainen persoonallisuus tuntuu uniikilta ja jokaisen kohdalla pelkkä yksilöllinen design sekä eläinlajin valinta riittävät kertomaan valtavasti näiden ominaisuuksista sekä sielunelämästä ilman turhaa lätinää tai selittelyä kuten laadukkaassa animaatiossa kuuluukin.

En kuitenkaan ole vuosien varrella juuri muuttanut mielipidettäni Zootropoliksen käsikirjoituksen suhteen, joka jo ensimmäisellä katselukerralla kylvi mielestäni himpun verran liikaa muista Disney-leffoista tunnettuja kliseitä yllätysroistosta sekä Toy Storyn popularisoimasta kahden toisiaan vihaavan hahmon seikkailusta käänteineen. Herran vuonna 2022 heittäisin kaiken edellisen sekaan vielä läjäpäin poliisielokuvien trooppeja ja kliseitä, kuten tavan jolla roisto lopulta narahtaa, joka siis on oikeasti niin moneen kertaan nähty ja kuultu, että Zootropoliksen kohdalla moinen jo hiukan nolostuttaakin. Viimeksi itse törmäsin täsmälleen samaan kliseeseen pelatessani läpi Hideo Kojiman Policenautsia, jossa tarinan pääroisto genren perinteitä kunnioittaen tietysti lopussa kajauttaa totuuden ilmoille pitkässä monologissa, ja sankarin on vain huolehdittava koko komeus oikeiden henkilöiden saataville. Lähes täysin vastaava klisee nähdään mm. Robocopissa, Batman -paluussa, Mission Impossible II:ssa, Yksin kotona 2:ssa…

Mitäs se lammas siellä labrassa kokkaileekaan?

Aiemmasta sepustuksestani vedän kuitenkin sanani takaisin Zootropoliksen aikuisemman sisällön suhteen, sillä jälkikäteen asiaa tarkastellen en vain yksinkertaisesti ymmärtänyt käsillä olevan teoksen viittauksia, kuten todennäköisesti ei ymmärtänyt kukaan muukaan. Disneyn Zootropoliksen ydinjuoni esimerkiksi ammentaa suoraan 90-luvun suuresta huumeskandaalista, jossa paljastui amerikkalaisen poliisivoimain pyörittävän mustissa ghetoissa jättimäistä kokaiinibisnestä yhdessä Etelä-Amerikan huumelordien kanssa, vyyhdin paljastanut toimittaja löydettiin myöhemmin kotoaan kahdesti päähän ammuttuna, ja tapaus kuitattiin virallisesti itsemurhana. Edellisen lisäksi Zootropoliksessa nähdään ainakin pariin otteeseen viittaus Breaking Badiin ja metamfetamiinilabroihin, psykoaktiivisiin huumeisiin ym. Kerrankin siis löytyy oikeasti riskaabelia sanomaa vähän turhankin turvalliseksi ja älyllisesti laiskaksi moititun Disneyn hengentuotoksesta!

Zootropoliksessa on montakin puolta, josta en oikeasti pidä ollenkaan, lähtien vaikkapa sen naiivista ja yliyksinkertaistetusta sanomasta, kliseitä tursuavasta käsikirjoituksesta ja erityisesti suomalaisesta ääninäyttelystä, mutta oikeasti mainituilla vioilla ei loppupeleissä ole niinkään merkitystä muistettavien hahmojen ja yllättävänkin paljon syvyyttä huokuvan maailmansa rinnalla. Henkilökohtaisesti pidän paljon Zootropoliksen fiktiivisestä todellisuudesta, ja voisin mieluusti kuvitella itseni katsomassa aiheesta pilke silmäkulmassa tehtyjä spin-offeja vielä vuosikausien päästäkin – siis oletuksella, että käsikirjoituspuolesta vastaavat viitsivät kehittää kertaluokkaa originaalimpia tarinoita kansalle. Disneyllä on ilmeisesti vasta aivan viime aikoina tajuttu itsekin Zootropoliksen sympaattisen konseptin todelliset mahdollisuudet, sillä jonkinasteista oheistuotosta onkin jo löytänyt tiensä eetteriin, ja jälkikin on kuulemani mukaan ollut melkoisen mureaa.


Arvio: 4/5


ZOOTOPIA, 2016 USA
Ohjaus: Byron Howard, Jared Bush, Rich Moore
Käsikirjoitus: Byron Howard, Jared Bush, Phil Johnston, Rich Moore
Näyttelijät:Ginnifer Goodwin, Idris Elba, Jason Bateman, J. K. Simmons, Shakira