Uusintakatselussa: Yön naiset (1948)

Palatkaamme kotvaksi kauan sitten kadonneeseen Japaniin. Eristäytyneen saarivaltion avauduttua maailmalle sekä noustua kaoottisen modernisoitumiskautensa päätteeksi aikansa suurten sotilasmahtien joukkoon japanilaisten käsittämätön menestys rintamalla kuin rintamalla tuntui pitkään jo täysin itsestäänselvyydeltä. Toisen maailmansodan lopputulos oli perinteisen paikallisen käsityksen mukaan jumalallisten voimien suojeluksessa olevan maan ensimmäinen kansallisen tason sotilaallinen nöyryytys vuosikymmeniin – ehkä vuosisatoihin. Viimeistään jumalana palvotun keisarin julistautuminen kuolevaiseksi, sekä maan joutuminen viholliseksi mielletyn länsimaisen sotilashallituksen valvonnan alaiseksi merkitsivät monelle ylpeälle japanilaiselle sen ainoan oikean nipponin lopullista tuhoa. Optimistisemmille uusi aika oli vain luonnollista jatkoa aiemmalle länsimaistumisprosessille.

Kenji Mizoguchille sota oli henkilökohtaisella tasolla äärimmäisen musertava niin fyysisesti kuin henkisestikin, tuhoutuihan ohjaajasuuruuden likimain koko tunnettu filmografia viimeistäkin stillkuvaa ja arkistomerkintää myöten, mutta kansainvälisen tason suurmiehenä Mizoguchi joutui myös ottamaan osaa isänmaansa sotaponnistuksiin tuottamalla kansalliskiihkoista propagandaa valtion laskuun. Entisen suurvallan romahdettua post-apokalyptiseksi joutomaaksi, sekä panpan-tytöiksi kansan suussa kutsuttujen, itseään henkensä pitimiksi myymään pakotettujen sotaleskien ja nuorten tyttöjen vallatessa julkiset tilat sekä joukkoliikennevälineet, ilmassa alkoi olla tarpeeksi tuskaa, tragediaa ja puhdasta nihilismiä inspiroimaan ihmiselon pimeämpien puolten tulkitsijain kruunaamattoman kuninkaan luomaan yhden uransa ravistuttavimmista ja synkimmistä mestariteoksista...

Yön naiset on kertomus japanilaisten naisten elämästä välittömästi maailmanlopun jälkeen: yhteiskunnan tukipylväät ovat romahtaneet, kunnolliset miehet kuolleet sodassa ja hengissä helvetillisistä palopommituksista selviytyneet naiset ja lapset jääneet näiden heikkoutta armotta hyväkseen käyttävien rikollisten armoille. Fusako ja Natsuko ovat kaksi sodan kokenutta sisarusta, jotka monien muiden naisten tavoin ajautuvat Osakan kaduille kaupittelemaan seksuaalisia palveluksia pitääkseen itsensä leivässä. Kuten Mizoguchi asian niin tylyn realistisesti kuvaa, koko vanha ja ennen niin kukoistanut suurkaupunki tuntuu sodan jälkeen muuttuneen kuin valtavaksi porttolaksi, jonka jokaisessa kadunkulmassa ja kuppilassa harrastetaan peittelemätöntä ihmis- ja huumekauppaa. Yleinen moraali on maassa romahtanut villieläinten tasolle, ja ihmiset tappelevat keskenään kirjaimellisesti jokaisesta romukasasta ja ojasta löytyvästä irtonaisesta vaatekappaleestakin. Roberto Rossellinin varhaiset teokset tuntevat saattavatkin löytää Mizoguchin ohjaustyöstä lukuisia osin tahattomia yhtäläisyyksiä Paisà n sekä Saksa vuonna nollan kanssa.

En yritä edes teeskennellä Yön naisten kaltaisten kalsean ja raa’an teoksen sopivan kenelle tahansa keskivertokatsojalle, mutta Mizoguchin uraan ja vaikutteisiin syventyneelle sekä sodanvastaisista elokuvista kiinnostuneelle luvassa on melkoinen namipala. Teknisesti ja tarinankertojana Mizoguchi oli Yön naisten aikaan erinomaisessa vedossa, ja kautta elokuvan pystyy vaivattomasti kohtaus toisensa jälkeen bongaamaan miehelle niin tyypillisiä pitkiä tunnelmallisia ottoja ja kamera-ajoja, erityisesti legendaarisessa viimeisessä kohtauksessa, jossa kirkon raunioilla tappelevista portoista siirrytään hiljalleen kuvaamaan lasimaalauksessa komeilevaa kuvaa neitsyt Mariasta ja Jeesuksesta – vertaus on omalla tavallaan vähän turhankin alleviivaava, mutta ajan japanilaisten palavan rakkauden venäläistä klassikkokirjallisuutta kohtaan tuntien viittaus Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen sekä enkelimäiseen ilotyttö Sonjaan on täysin itsestäänselvyys. Yön naiset onkin vähintään yhtä paljon tarina keskeisten henkilöiden kärsimyksestä kuin sotaseikkailuihin marssineen miessukupuolen sekä Mizoguchin itsensäkin syyllisyydestä Japanin kurjaan tilaan – ohjaaja palasi käsittelemään kahta jälkimmäistä myös Ugetsu - kalpean kuun tarinoitassa.

Pelkästään aiheensa puolesta Yön naiset on sodanvastaisena elokuvana mitä ainutlaatuisin luomus, eikä kuvausten suorittaminen pitkälti aidossa ympäristössäkään juuri dokumentaarisuuteen asti kasvavan pikkutarkan ajankuvan tehoa syö. Herkkähipiäisempi voisi tietysti uhrata sanan tai kaksi maristakseen mestarin muihin suurtöihin verrattuna vähän ohkaisesta käsikirjoituksesta, mutta mielestäni suuret ajattomat teemat yhdistettynä vahvaan tunnelmaan, Mizoguchin itsensä suvereeniin taituruuteen sekä Kinuyo Tanakan pääosasuoritukseen paikkailevat tehokkaasti moisia pieniä kauneusvirheitä. Sen enempää yleisö kuin kriitikotkaan eivät kuitenkaan tunnu oikein koskaan ottaneen omakseen Mizoguchin suurten tunteiden palossa ohjaamaa prostituutiokuvausta, japanilainen elokuvahan tunnetusti teki kansainvälisen läpimurtonsa vasta vuosikausien päästä toisen maailmansodan pölyjen laskeuduttua, eikä vahvasti tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottu pikimusta elokuva siten juuri olekaan saanut ansaitsemaansa kiitosta kuin tipoittain.



Arvio: 5/5


YORU NO ONNATACHi, 1948 Japani
Ohjaus: Kenji Mizoguchi
Käsikirjoitus: Eijirô Hisaita, Yoshikata Yoda
Näyttelijät: Kinuyo Tanaka, Sanae Takasugi