Essee: Prahan ylioppilaan nousu ja tuho

Elokuvia seuraavissa piireissä on kuullut jo pitempään puhuttavan modernin Hollywoodin rappiosta, sekä yleisemmin seitsemännen taiteen tuottavampien piirien luovan energian ehtymisestä; väitetysti yllä mainittu näkyy loputtomien jatko-osien ja remakejen tulvana. Ilmiön taustoista toki voidaan keskustella vaikka kuinka, ovathan molemmat mainitut perinteisesti olleet studioille turvallisia sijoituskohteita epävarmoina aikoina, kuten vaikkapa vuoden 2008 finanssikriisin sekä taivaan tuuliin palaneiden miljardiriskien järkyttämässä maailmassa. Mistään järin uudesta ilmiöstä ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole kyse, vaan suosituiksi osoittautuneita tarinoita filmatisoitiin jo mykän ajan maailmassa uudelleen tuon tuostakin, kukapa ei esimerkiksi tuntisi Tarzan-saagan tai Tohtori Jekyllin & Herra Hyden kaltaisia mykkiä klassikoita, jälkimmäisestä nähtiin jopa kolme eri näkemystä Hollywoodissa vuonna 1920.

Saksalaisen elokuvan varhaisiin merkkiteoksiin lukeutuva, vain karvan verran ennen lajityypin kehityksen maassa vuosiksi pysäyttänyttä ensimmäistä maailmansotaa ilmestynyt Prahan ylioppilas on tarina, joka mielestäni ansaitsisi ehdottomasti uuden mahdollisuuden. Varhaisen kauhufantasian sekä elokuvakäsikirjoittamisen pioneeri Hanns Heinz Ewersin kynästä syntynyt, myöhemmälle elokuvaekspressionismille valtavasti virikkeitä antanut kauhutarina sijoittuu Prahaan, jossa ketunsilmäisen Paul Wegenerin tulkitsema köyhä opiskelija Balduin tulee myyneeksi peilikuvansa salaperäiselle mustaviittaiselle miehelle. Rahoillaan opiskelija pääsee parempiin piireihin tavoittelemaan suurta rakkauttaan, mutta salaperäinen paha kaksoisolento saapuu tämän elämään ajaen nuoren miehen lopulta tuhoamaan itsensä. Kahtia jakautuneesta mielestä sekä vahvasti tyylitellystä kauhufantasiasta kasvoikin koko seuraavan saksalaissukupolven suosituimpia elokuvateemoja ja muoti-ilmiöitä.

Aito ja alkuperäinen Prahan ylioppilas oli ilmestyessään valtavan kunnianhimoinen ja rajoja rikkonut teos, pidettiinhän elokuvaa ennen Hollywoodia ja 20-luvun kultakautta pitkälti köyhän kansan epämääräisenä hupina. Wegenerin ja Ewersin uraauurtava yhteistyö olikin paitsi valtaisia yleisö- ja arvostelumenestys, mutta se innoitti välittömästi pääosaroolinsa ohella myös elokuvansa ohjanneen Wegenerin jatkamaan menestyksellisesti kokeilujaan huipentaen ohjaajanuransa aina legendaariseen Golem-trilogiaan, josta valitettavasti on säilynyt kokonaisuudessaan vain kolmas ja kuuluisin osa. Muista Ewersin kirjoittamista teoksista Mary Shelleyn Frankensteinin teemoja erotiikkaan ja keskiaikaisiin myytteihin yhdistelevä Alraune filmatisointiin kahdesti jo vuonna 1918 – kirjailijan itsensä elinaikana kaikkiaan neljästi.

Maineen ja mammonan sokeasta tavoittelusta varoittelevan Prahan ylioppilaan nauttima suosio ei kahden seuraavan vuosikymmenen aikana juuri kotimaassaan kärsinyt kaikista yhteiskunnallisista ja poliittisista muutoksistakaan huolimatta. Henrik Galeen päivitti kansansuosiota nauttivan tarinan eturivin näyttelijöiden, Tohtori Caligarin kabinettia sekä Jeanne d'Arcin kärsimystä lavastaneen Hermann Warmin tuella entistäkin prameampaan muotoon vuoden 1926 remakessa, jossa alkuperäisteoksen ideoita päästiin vihdoin syventämään entisestään, ja salaperäinen viittamieskin sai brittiläisistä kauhutarinoista tuttuja mystikon ja kulttijohtajan piirteitä silkan pinnallisen hämärän hahmonsa jatkeeksi. Kenelle tahansa aiheeseen ensimmäistä kertaa tutustuvalle Galeenin edistyneempi näkemys lieneekin helpommin lähestyttävissä kuin nykysilmään varsin pölyttynyt varhaisversio.

Prahan ylioppilaan toinen tuleminen on historiallisena kuriositeettina hyvin mielenkiintoinen, lukeutuuhan sen pieniin sivuosaesittäjiin sellaiset nimet kuin Horst Wessel ja Leni Riefenstahl. Kahdesta jälkimmäinen selittyy helposti tämän mykkävuosina loivassa nousussa olleelle uralle vuorikiipeilyelokuvien tulevana naistähtenä, ensimmäinen taas lukeutui Ewersin läheisiin ystäviin. Vähänpä Ewers itse ymmärsikään, minkälaisen varjon Wesselin kaltaisen ihmisen kanssa heilasteleminen jättäisi miehen henkilökohtaiselle henkiselle perinnölle: Wesselistä tuli myöhemmin vaikutusvaltainen natsipuolueen jäsen, ja tämän kuoltua kommunistien luoteihin itsekin isänmaalliseksi katsomaansa puolueeseen suopeasti suhtautuva Ewers määrättiin kirjoittamaan elämänkerrallinen romaani poliittiseksi marttyyriksi muuttuneen ystävänsä vaiheista. Kaiken poliittisen sirkuksen seurauksena kirjailija-käsikirjoittaja Ewers itse leimautui nopeasti natsiksi, eikä miehen teoksista juuri kirjallisissa piireissä tohdita nykyisin puhuttavankaan huolimatta kynäilijän ansioista alallaan.

Natsien noustua vuonna 1933 lopullisesti valtaan Weimarin Saksan vanha älymystö vaihtoi suosiolla maisemaa, jolloin maan tieteellinen ja taiteellinen elämä halvaantui käytännössä kylmän sodan vuosiin asti. Natsien hallitsemassa Saksassa tuotetuista likimainkaan muistettavista elokuvista voi helposti sormituntumalta mainita vain kaksi, joista toinen on tietysti ohjaajaksi nousseen Leni Riefenstahlin pahamaineinen Tahdon Riemuvoitto – sekä mykkävuosien veteraani Arthur Robisonin viimeiseksi ohjaustyöksi jäänyt, yhä tekoaikaan saksalaista yleisöä lumoava tarina peilikuvansa myyvästä Prahan ylioppilaasta. Uutena lisäyksenä Balduin saa salaperäiseltä hahmolta loputtomat määrät rahaa taikovan kukkaron, jolla nuori mies pystyy toteuttamaan sairaimmatkin unelmansa. Balduinia tässä tyylitajuisessa remakessä näyttelevä homoseksuaalisuudestaan tunnettu Anton Walbrook päätyi vähän myöhemmin monen muun nimitekijän tavoin pakenemaan maasta turvallisuutensa vuoksi.

Toisen maailmansodan jälkeen Prahan ylioppilaan tarinalle ei enää löytynytkään yleisöä kuin elokuvahistorioitsijoiden sekä innokkaimpien harrastajien parista, sillä vanhan natsi-Saksan kaaduttua tuberkuloosiin sotavuosina kuollutta Ewersiä sen enempää kuin tämän hengentuotoksiakaan ei kaivannut enää kukaan ennen vuoden 2005 pikkuista lyhytelokuvaa peilikuvansa myyvän opiskelijan turmiosta. Lähimmäksi valtavirtaa vanha tarina pääsi niinkin mielenkiintoisessa muodossa kuin muuassa 2000-luvun alussa ilmestyneestä Aku Ankan taskukirjassa, jossa Mikki Hiiri kohtaa Martti Hiiren, oikeaan maailmaan astuneen pahan peilikuvansa. Flemming Andersen oli selvästi ottanut näkemykseensä merkittäviä vapauksia, mutta Prahan ylioppilaan antamista vaikutteista ei voinut jäädä mitään epäselvyyksiä.

Niin paljon kuin nykymaailma rakastaakin kierrätysmateriaalia kulttuurin kuin eloperäisen jätteenkin saralla, en ikimaailmassa usko – vaikka haluaisinkin – Prahan ylioppilaan nousevan haudastaan enää tämän sukupolven aikana, jos nyt varsinaisesti seuraavankaan. Prahan ylioppilas leijuukin nätistä ja ajattomasta sanomastaan sekä elokuvahistoriallisesta erikoisasemastaan huolimatta omituisessa limbossa: koska aiheesta ei ole aikoihin mainittavasti puhuttu, ei vanhan klassikon uudella filmatisoinnilla todellisuudessa olisi minkäänlaista merkittävää taloudellista potentiaalia, toisaalta teoksen sekä sen tekijän yhteydet poliittisesti kiusallisiin hahmoihin johtaisi nopeasti julkisivustaan murehtivien studioiden vetäytymiseen projektista. Ehkä parhaassa mahdollisessa tapauksessakin julkaisuun asti pääsevä uudelleenlämmittely saattaisi jatkossakin näkyä lähinnä kielletystä hedelmästä avoimesti imettyinä vaikutteina jonkin nuorison suosiman sarjakuvan sivuilla.