Essee: Tengiz Abuladzen Katumus ja moderni syntiinlankeemus

Jokin aika sitten silmiini osui sattumalta muuan kohtaus Tengiz Abuladzen Katumuksesta, yhdestä kautta aikain suosikkielokuvistani. Elokuvan tarina kuvaa symboliseen ja vertauskuvalliseen tapaan elämää Stalinin ajan Neuvostoliitossa, ja tämä erityisen vahvasti mieleeni jäänyt kohtaus sijoittuu voimalaitokseksi muutettuun kirkkoon, jossa kamera suuntaa hitaasti syntiinlankeemusta ja paratiisista karkoitusta kuvaavaan mätänemistilassa olevaan maalaukseen banaalin diskomusiikin ja tieteellisen luennon raikuessa taustalla.

 

Kuva suurenee klikkaamalla.

Tähän yksittäiseen kuvaan sisältyy todellisuudessa enemmän syvyyttä ja sanomaa, kuin mitä ensisilmäyksellä voisikaan luulla. Ensinnäkin, Neuvostoliitossa aloitettiin 1929 aktiivinen taistelu uskontoja vastaan, lukemattomia uskonnollisia auktoriteettejä vangittiin ja lähetettin leireille, sekä uskonnolliset kokoontumiset ym. seremoniat joko kiellettiin tai niitä rajoitettiin muuten kovalla kädellä. Vanhoja kirkkoja hyötykäytettiin voimalaitoksina, varastoina ym. missä tahansa muussa tarkoituksessa kuin mihin ne alkujaan olikaan suunnattu. Abuladzen elokuvan eräänä keskeisenä teemana onkin juuri Stalinin sekä tämän kätyreiden erityinen viha kristinuskoa sekä kristillistä moraalia kohtaan, jotka valtion virallinen oppi tuomitsikin taantumuksellisiksi ja neuvostokansoille vihamielisiksi kapitalistisiksi vaikutteiksi. Uskovien näkökulmasta Stalinin ja kommunistien suorittamat vainot olivat kuin suoraan Ilmestykirjasta ja itsensä paholaisen työtä, jollaiseksi Abuladze myös elokuvassaan Stalinin kuvailee.

 

Toinen keskeinen teema tässä kuvassa on taiteen turmeltuminen ja rappio. Neuvostoliitto tunnettiin erityisesti 20-luvulla vallankumouksellisesta avantgardestaan, mutta viimeistään vuoden 1934 sekä sosialistisen realismin perustamisen jälkeen maan kulttuurielämä  degeneroitui valtion viralliseksi propagandatuutiksi omine säädöksineen ja viranomaisineen, länsimaisen taiteen vientiä Neuvostoliittoon rajoitettiin ankaralla kädellä ja Stalinin kätyreiden sääntelemän korruptoituneen järjestelmän ulkopuolisia vapaita taiteilijoita sekä toisinajattelijoita vainottiin ja pidätettiin armotta. Abuladzen kuvaamassa henkisesti täysin kangistuneessa maailmassa vilpitöntä ja rehellistä taidetta ei enää ole olemassa kuin mätänevissä kirkoissa, ja Suuren johtajan, valtakunnan ainoan virallisesti luovan mielen, asettamia ehdottomia sääntöjä rikkovat päätyvät armotta uudelleenkoulutusleireille.

 

Neuvostoliittolaisista toisinajattelijoista ehkä kuuluisin onkin ehkäpä Aleksandr Solzenitsyn, joka voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1970. Solzenitsyn joutui itse Stalinin leireille sota-aikaan alettuaan toverinsa kanssa epäillä vähän turhankin avoimesti sosialismin ja suuren johtajan viisaudessaan asettamia virallisia tavoitteita. Leireiltä vapauduttuaan mies löi itsensä lyhyen vapauden kaudella läpi omaelämänkerrallisia aineksia sisältävällä vankileirikuvauksellaan Ivan Denisovitsin päivä. Solzenitsynin pääteos Vankileirien Saaristo, mammuttimainen kuvaus Stalinin ajan vankileirijärjestelmästä, on nykyisin pakollista luettavaa Venäjän kouluissa. Solzenitsyn kuvaa neuvostojärjestelmää kritisoivissa kirjoissaan täsmälleen samoja aiheita kuin Abuladze Katumuksessaan, itse muistan luonnehtineeni tätä kyseistä elokuvaa kanssaihmisilleni eräänlaisena sisarteoksena Solzenitsynin päätyölle.

Kolmas keskeinen teema kuvassa kertoo Neuvostoliiton johdon mielikuvituksellisista pyrkimyksistä luoda uusi ihminen, homo sovieticus, korvaamaan kapitalismin turmelema luontokappale - onnistuen vain turmelemaan ja tuhoamaan ihmisen entistä perusteellisemmin. Katumuksen kuvaamassa nyrjähtäneessä maailmassa ihmiset eivät ole vain vieraantuneet lähes täysin itsestään sekä henkisestä menneisyydestään, mutta ovat astuneet tyrannimaisen johtajansa mukana perisynnin leimaamaan maailmaan, jota ainainen pula ja tehottomuus niin vahvasti riivaavat. Kuvaavasti elokuvan nykyhetkeen sijoittuvissa kohtauksissa ihmiset ovat vielä itsensä likimain jumalaksi korottaneen Stalinin kuoleman jälkeenkin tämän vallassa eläen itsepetoksen ja valheen sokaisemana kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Raamatullisena viittauksena elokuvan henkilöt vapautuvatkin sielunvihollisen ja kiusaajansa vallasta lopullisesti nöyrtymällä totuuden edessä sekä heräämällä viimein todellisuuteen.

Abuladzen mestariteoksessa on toki paljon muutakin sanomaa, kattaahan sen tarina periaatteessa useita vuosikymmeniä sekä Neuvostoliiton koko yhteiskunnan eri osa-alueiden rappiota, mutta kiehtovasta aiheesta tulee ehkä kirjoitettua lisää myöhemmin muodossa tai toisessa kunhan aika ja liikenevä energia sen sallii. Halusin tällä lyhyellä sepustuksellani lähinnä avata tämän yksittäisen mieleeni jääneen kuvan herättämiä ajatuksia.