Saksa vuonna nolla (1948)

Toinen maailmansota loppui virallisesti Saksan osalta 8.toukokuuta 1945 antautumiseen. Siviilien osalta kamppailu elämästä ja kuolemasta jatkui lähes postapokalyptisissä tunnelmissa rauniokasojen keskellä vielä vuosikausia. Sotaa sekä kansan rajua selviytymistaistelua kuvasi italialainen neorealisti Roberto Rossellini kahdessa aiemmassa elokuvassaan Rooma – avoin kaupunki sekä Paisà – vapauden tuli, joiden kanssa tämä leffa muodostaa trilogian. Saksa vuonna nolla eroaa kahdesta aiemmasta teoksesta sijoittumalla Italian sijasta Saksaan. Trilogian päätös on tiettävästi kuvattu sekä Berliinin raunioilla että Roomassa studiolavasteissa, näyttelijät ovat oikeita kadunmiehiä ja dialogi pitkälti improvisoitua. Tiettävästi kuvausten jälkeen nälkiintyneet saksalaiset eivät enää halunneet palata takaisin perin pohjin tuhoutuneeseen kotimaahansa vaan monet heistä jäivät elokuvanteon jälkeen asumaan Italiaan.

Elokuvan tarina kertoo Edmundista, 13-vuotiaasta saksalaisesta pojasta, joka asuu yhdessä äitinsä, isänsä sekä virkavaltaa pakoilevan veljensä kanssa nälästä ja puutteesta kärsivässä Berliinissä. Edmund yrittää elättää perhettään tekemällä töitä sekä kauppaamalla satunnaista tavaraa miehittäjille sekä varakkaammille kadunmiehille. Kolmannen valtakunnan synkkä henkinen perintö elää kuitenkin vahvana ihmisten mielissä, mikä lopulta johtaa myös Edmundin sekä koko perheen yhteiseen tragediaan.

Jos Rossellinin elokuvaa jostain voi kehua, niin ainakin sodanjälkeinen maailmanlopun tunnelma on vähintäänkin onnistuneesti saatu taltioitua rauniokasoja myöten. Saksa vuonna nolla on muutoinkin yleistunnelmaltaan erittäin synkkä sekä pessimistinen elokuva ja se käsitteleekin hämmentävän suorasti poikkeuksellisen synkeitä aiheita pedofiliasta ja heikompien murhaamisesta lähtien. Teoksen kaikkein synkin käänne ja samalla mielestäni heikoin lenkki on sen hätäinen lopetus, joka tulee aivan liian pian jättäen samalla liikaa avoimia kysymyksiä ja juonenpätkiä ilman kunnollista päätöstä.

Omasta mielestäni Saksa vuonna nolla olisi voinut hyötyä kummasti pitemmästä kestosta ja syväluotaavammasta otteesta näiden ihmisten elämään. Nyt traagisemmat kohdat tuntuvat jäävän kovin pinnallisiksi verrattuna vaikka Vittorio De Sican psykologisesti erittäin tarkkanäköisiin elokuviin, joissa henkilöiden tunteet sekä ajatukset ovat parhaimmillaan lähes käsinkosketeltavan voimakkaita. Näyttelijät ovat pääosin erinomaisia ja luontevia rooleissaan, lukuun ottamatta ehkä Edmundia esittävää Edmund Meschkeä, jonka näyttely oli muutamassa kohdassa häiritsevän puisevaa. Lyhyehköstä tarinasta itsestään pidin kovastikin.

Saksa vuonna nolla on itselleni pienoinen pettymys. Olen italialaisen neorealistisen elokuvan parissa tottunut löytämään jos jonkinlaisia hienoja teoksia sekä positiivisiakin yllättäjiä, mutta tämän teoksen kohdalla jäi kokemus harmittavan vajaaksi vaikkei elokuva itsessään mikään huono olekaan. Aikakauden sekä tyylilajin terävimpien teosten kanssa se ei kuitenkaan kilpaile alkuunkaan. Ei mikään mestariteos, mutta kyllä tämän katsoo mikäli aihe yhtään kiinnostaa.

GERMANIA ANNO ZERO, 1948 Saksa, Italia

Tuotanto: Roberto Rossellini

Ohjaus: Roberto Rossellini

Käsikirjoitus: Max Kolpé, Roberto Rossellini, Sergio Amidei

Näyttelijät: Edmund Moeschke, Erich Gühne,Ernst Pittschau, Franz-Otto Krüger, Ingetraud Hinze