Dinot New Yorkissa (1993)

Ja niin siinä sitten kävi, että Don Bluthin ohjaamasta ja Steven Spielbergin tuottamasta Maa aikojen alussa -elokuvasta tuli valtava hitti ja dinosauruksista vuosikymmenen vaihteen valtava muotijuttu. Pelkästään Maa aikojen alussa -jatko-osia ja -televisiosarjoja tehtiin vähintään tusinan verran ja kaikenlaiset dinosauruslelut ja muut oheistuotteet vietiin kauppojen hyllyiltä ennennäkemättömään tahtiin. Spielberg itse haistoi jälleen tilaisuuden ja tuotti pelkästään vuodelle 1993 kaksi dinosauruselokuvaa. Tämän lisäksi toinen on tietysti Jurassic Park.

Dinot New Yorkissa alkaa dinosaurusten ajasta. Hyvä tiedemies nimeltä kapteeni Kirkassilmä on keksinyt lentävän aikakoneen ja pillerin, joka tekee villieläimistä älykkäitä ja sivistyneitä. Ukko on päättänyt toteuttaa dinosauruksia kaipaavien nykylasten toiveet ja kaappaa menneisyydestä mukaansa muutaman dinosauruksen, joista sitten tekee pillereillään älykkäitä ja sivistyneitä. Seuraavaksi ukkeli tiputtaa uudet ystävänsä suurkaupunkiin ja opastaa suunnistamaan luonnontieteelliseen museoon ja aihetta sivuavaan näyttelyyn.

Sanotaan nyt suoraan, että vihaan erityisen paljon tämän elokuvan sekavaa ja epäloogista tarinaa. Katsoin tämän aikoinaan ensimmäisen kerran televisiosta joskus 90-luvulla missaten ensimmäiset 10 minuuttia, eikä lopussa elokuvassa tuntunut olevan mitään päätä eikä häntää. Jos ette usko niin koettakaa itse; kaikki tarinan oleelliset yksityiskohdat, hahmot ja motiivit kerrotaan pelkän ensimmäisen kymmenminuuttisen aikana ja loppu on pelkkää hallitsematonta kaaosta.

Mutta yllä mainittu on vasta alkua tämän elokuvan täydelliselle hulluudelle; alun kanssa tämä nimittäin käy ehkä vieläkin vähemmän järkeen. Kapteeni Kirkassilmä esimerkiksi muuttaa heti aluksi peruuttamattomasti historiaa kaappaamalla dinosauruksia menneisyydestä. Ukon ihmepilleri väitetysti tekee dinosauruksista älykkäitä, mutta sillä näyttäisi selvästi olevan muitakin mutatoivia vaikutuksia, kuten puhumiseen soveltuvien äänielinten kehittäminen ja kasvissyöjänä tunnetun triceratopsin muuttaminen lihansyöjäksi. Seuraavaksi ukko vain tiputtaa dinosaurukset haahuilemaan keskelle suurkaupunkia ja lähtee itse tiehensä. Mikä voisikaan oikeasti mennä pieleen? Kirkassilmän olisi varmaan ollut parasta maistaa vähän sitä omaa lääkettään.

Seuraavaksi valtavat dinosaurukset sitten vaeltavat päämäärättömästi pitkin vilkasta miljoonien ihmisten asuttamaa suurkaupunkia ainakin elokuvan puoliväliin asti herättämättä minkäänlaista huomiota ja aiheuttamatta kansallista hätätilaa, kunnes kansa sitten yhtäkkiä herää keskellään vaeltaviin hirmuliskoihin ja kaaos seuraa. Mitä muuten tulee ensimmäisenä mieleen tyrannosauruksesta suurkaupungissa? Aivan. Mutta Kadonnut maailma: Jurassic Parkin tyrannosaurus ei sentään laulanut niin kuin tässä. Olikohan tämän alunperin tarkoitus sittenkin olla joku pahuksen Barney-leffa? Niin tai näin, kyseinen laulu taitaa onneksi olla ainut koko elokuvassa. Korvat kiittää.

Parhaimmillaan tai pahimmillaan tämä elokuva on kuitenkin lopussa ja etenkin loppuratkaisussa. Tässä kohtaa tulee pakosti spoileria, joten jos ei ole sattunut tätä elokuvaa katsomaan, niin kannattaa loikata seuraavien kahden kappaleen yli.

Ensinnäkin elokuvan pahis on professori Kierosilmä, joka on Kirkassilmän täydellinen vastakohta. Kirkassilmällä on älypillerin vasta-aineeksi mainittua tyhmennyspilleriä, joka näyttäisi tehoavan myös ihmisiin, jotka eivät älypilleriä ole käyttäneet. Tuntuu jotenkin hassulta, että tämmöinen typerryttävä lääkekin on pitänyt mennä oikein erikseen keksimään, kun oikeassa maailmassa on kaiken maailman roskamediat, tositeeveet ja älyllisempien aasialaisten elokuvien Hollywood-remaket ajamassa samaa asiaa.

Lopussa tätä tyhmää tyhmyyspilleriä käytetään dinosauruksiin, joista sitten tulee jälleen raakalaismaisia hirmupetoja. Kummallisin kohta lopussa on, kun lapset menevät halaamaan näitä jälleen villipedoiksi muuttuneita verenhimoisia dinosauruksia ja niistä mutatoituu yllättäen taas älykkäitä ja kivoja. Miten ja miksi? Tässä kohtaa elokuva siis väittää, että raakalaismaisen villieläimen kesyttämiseen, sivistämiseen ja niihin alun mutaatioihin tarvitaankin vain halaus. Käyhän se järkeen. Kun seuraavan kerran näet uhkaavasti irvistävän raakaa lihaa ravinnokseen syövän villieläimen, yritä halata sitä ja katso miten käy. Höhöhöhöö!

Sääli, että tämän tarina on niin täyttä mössöä, sillä tekniseltä kantilta tässä tehtiin omasta mielestäni paljon asioita oikein. Animaatio on etenkin vauhdikkaammissa kohtauksissa erittäin nättiä ja värikästä, sekä ääninäyttely etenkin alkuperäisversiossa erittäin hyvää. Sen ärsyttävän pikkutytön äänenä muuten kuullaan Lisa Simpsonin näyttelijä, mikä ainakin itseäni hämmensi aluksi. Keskivaiheen pakollinen laulu ei ole kaksinen, mutta onneksi niitä ei ainakaan ole useampaa.

Dinot New Yorkissa ei selvästi ole tehty tällaista kamalaa ja kyynistä ihmistä varten. Varmaan joillekin tosi pienille lapsille tämä voi olla kova juttu, mutta väitän, ettei kukaan aikuinen jaksa näin epämääräisellä ja aukkoisella tarinalla siunattua elokuvaa paljoa katsella. En pitänyt tästä ollenkaan lapsena, enkä pidä tästä kyllä nytkään. Kaikista kolmesta Amblimationin leffasta tämä taitaa olla helposti huonoin. Tämän jälkeen studio teki vielä yhden ja omasta mielestäni myös parhaan leffansa ennen firman lakkautusta ja tekijöiden siirtymistä DreamWorksin leipiin.



Arvio: 1.5/5


WE'RE BACK! A DINOSAUR'S STORY, 1993 USA
Tuotanto: Steve Hickner
Ohjaus: Dick Zondag, Phil Nibbelink, Ralph Zondag, Simon Wells
Käsikirjoitus: Hudson Talbott, John Patrick Shanley
Näyttelijät: Blaze Berdahl, Charles Fleischer, Felicity Kendal, Jay Leno, Joey Shea, John Goodman, Julia Child, Kenneth Mars, Martin Short, René Le Vant, Rhea Perlman, Walter Cronkite, Yeardley Smith