Siinä vuosien 1921-24 taitteessa F.W. Murnau tuli koettaneeksi siipiään vähän kaikenlaisten genrejen parissa vaihtelevalla menestyksellä: siinä missä Nosferatu muistetaan yhtenä miehen parhaista, osuu samalle ajanjaksolle myös sellaiset elokuvat kuin Suurherttuan raha-asiat ja Vogelödin linna, jotka taitavat kuulua vastaavasti niihin heikoimpiin.
Palava pelto on jo paljon lähempänä sitä Murnauta ja perivakavaa saksalaista synkistelyä, jota minäkin haluan nähdä! Tällä kertaa ohjaaja meni vielä lyömään hynttyyt yhteet Fritz Langin aisaparin ja tulevan vaimon Thea von Harboun kanssa. Kuvauksesta vastaa jälleen Murnaun luottomies Karl Freund, aikansa huippunimi hänkin.
Palavan pellon tarina kertoo kahdesta maalaistalon pojasta, joista toinen on asunut ikänsä maalla ja säilyttänyt puhtoisen mielenlaatunsa kun taas toinen on muuttanut kaupunkiin ja kasvannut pahansisuiseksi pyrkyriksi ja niljakkeeksi. Kun talon vanha isäntä kuolee ja tiluksilla paljastuu maanalainen aarre, alkaa veljeksistä kieroutuneempi liehitellä paikallisen kreivin leskeä ja havitella pellossa lymyävää omaisuutta itselleen.
Kerrankin todella lohdutonta ja kieroutunutta menoa ilman turhaa hempeilyä tai pakotettua komediaa. Itse asiassa kieroutuneemman veljen hahmon kuvaus saattaa olla lajissaan sekä erityisesti aikansa teoksissa kylmäkiskoisimpia ja kovimpia heti jonkun Erich von Stroheimin raadollisempien leffojen jälkeen. Tähän päälle Vladimir Gajdarovin tyylikkään kiero roolisuoritus ja kunnon elokuvaroisto on valmis.
En enää tässä vaiheessa tiedä mitä uutta näistä Murnaun elokuvista voi enää sanoa mitä en olisi jo muutamaan otteeseen jo hehkuttanut tylsistymiseen asti. Murnau tiimeineen on aina ollut visuaalisen tarinankerronnan kärkikastia ja tämä ei ole missään mielessä kauhean poikkeuksellinen teos. Itse asiassa tässä taitaa olla tekstiä huomattavan paljon enemmän kuin Murnaun leffoissa keskimäärin ja tarinakin pitkälti melkoista saippuaoopperaa, mutta päällisin puolin kaikki olennainen tuntuisi olevan jälleen hienosti kuosissaan.
Tai no... kyllä tässä parissa kohtaa muutaman näyttelijän ylimeikkaus selvästi paistoi läpi. Saksalaiseen eksperssionismiin vähän niinkuin kuuluikin olennaisena osana meikkien kanssa pelaaminen, mutta yleensä näyttelijät ovat enemmän tai vähemmän kaikki överiksi vedettyjä eikä asia juuri iske silmään. Tässä sen sijaan nähdään myös niitä vähemmän täpättyjä ja homma osui siksi kipeästi näköhermoon. Pieni juttu, mutta onpahan jotakin.
Viimeinen tuomio ainakin omalta osaltani on ehdottomasti positiivinen. Murnau oli juuri vahvimmillaan tällaisten vähän vakavahkojen draamojen parissa ja kun kaikki muukin edustaa tässä vaiheessa joka suhteessa aikansa parempaa osaamista, ei tästä kyllä hirveästi ilkeä valittaakaan.
Tätä leffaa muuten pidettiin pitkään iäksi menetettynä, mutta 70-luvulla tämän ainut säilynyt kopio löydettiin italialaisesta luostarista. Tarinan mukaan jollain sikäläisellä kirkonmiehellä oli vanhaan aikaan tapana järjestää elokuvanäytöksiä mielisairaaloissa ja löytynyt kopio lienee juuri tällaisten yksityisten näytösten perua.
Arvio: 4/5
DER BRENNENDE ACKER, 1922 Saksa
Tuotanto: Erich Pommer
Ohjaus: F.W. Murnau
Käsikirjoitus: Arthur Rosen, Thea von Harbou, Willy Haas
Näyttelijät: Alfred Abel, Eduard von Winterstein, Eugen Klöpfer, Lya De Putti, Stella Arbenina, Vladimir Gajdarov, Werner Krauss
Arvio: 4/5
DER BRENNENDE ACKER, 1922 Saksa
Tuotanto: Erich Pommer
Ohjaus: F.W. Murnau
Käsikirjoitus: Arthur Rosen, Thea von Harbou, Willy Haas
Näyttelijät: Alfred Abel, Eduard von Winterstein, Eugen Klöpfer, Lya De Putti, Stella Arbenina, Vladimir Gajdarov, Werner Krauss
