Päällystakki (1926)

Akaki Akakijevits on ulkonäköä ja hienoja vaatteita palvovassa Pietarissa asuskeleva nuuka byrokraatti ja puhtaaksikirjoittaja, joka tulee teettäneeksi itselleen komean päällystakin. Uuden korean viitan myötä mies saa osakseen myös ihmisten rajattoman ihailun ja kiitoksen, mutta ennenpitkää takki lähtee omille teilleen. Murtunut mies yrittää epätoivoisesti saada omaansa takaisin, mutta kuolee lopulta yksin ja unohdettuna. Lopulta päällystakkiinsa ihastuneen Akaki Akakijevitsin haamu saapuu hakemaan omaansa vielä kuoleman jälkeenkin.

Näin kuuluu Nikolai Gogolin, yhden suosikkikirjailijoistani, klassisen Päällystäkin tarina pähkinänkuoressa. Vaikka Grigori Kozintsevin ja Leonid Traubergin filmatisointi tarinan nimeä kantaakin, on kyseessä oikeastaan yhdistelmä useampaakin Gogolin tarinaa muunnellulla lopulla ja sanomalla. Tämähän on sentään tehty Neuvostoliitossa, joten pakollista porvariston ja aristokraattien kustannuksella irvailua on lisätty alkuperäistarinaan reippaasti ja Akaki Akakijevitskin on tässä pyritty kuvaamaan kahden edellisen sortamana hahmona. Tyypillistä neukkumeininkiä siis.

Olen lukenut, että tekijät pyrkivät tässä tarkoituksella yhdistelemään eurooppalaisten elokuvien tyyliä ja monessa kohtaa varjojen sekä erilaisten kuvakulmien käyttö toikin omalla tavallaan mieleen saman ajan saksalaiset ja ranskalaiset elokuvat. Visuaalinen tyyli ja harvinaisen iskevä kuvaus taitavatkin olla parasta Päällystakissa; erityisen mieleenjäävä pätkä itselleni oli keskikohdan kohtaus, jossa hahmot keskustelevat etualalla valtavien tanssiaisten pauhatessa taustalla. Tätä samaista hienoa ideaa kierrätettiin myöhemmin Uudessa Babylonissa, yhdessä ohjaajakaksikon parhasta elokuvista.

Päällystakki kuitenkin jää omasta mielestäni ohjaajakaksikon laadukkaan tuotannon kärjestä melkoisesti jälkeen. Ensimmäinen kipupiste tässä on tarina, joka kaikkine ylimääräisine muutoksineen ja kankeasti heiluvine näyttelijöineen oli toisinaan turhan vaikeasti seurattavissa. Todellisen kuolemansuudelman tälle tarjoaa kuitenkin soundtrack: kyseisen auditiivisen myrkkysaastan on tehnyt kokeellista musiikkia tuottava bändi nimeltä Inquisitiorium. Näin karmaisevan ”musiikin” tekemisestä sietäisi jo saada tuntuva raipparangaistus, ei hyvää päivää sentään! Tämän yhtyeen musiikki yksinään riitti tekemään tämän katsomisesta aivan käsittämätöntä tuskaa ja kidutusta ainakin itselleni.

Ei kykene ymmärtämään minkälainen kieroutunut mieli pitää olla, jos kuvittelee tällaisen mykän elokuvan jotenkin paranevan erilaisista epämääräisistä viuhahdus- ja suhinaäänistä koostavasta psykedeelisestä paukkeesta ja melusta. Viimeisin samanlainen musiikillinen tuttavuus tuli vastaan The Lighthouse Keepersissa, jossa kokeellisella pörinällä sentään emuloitiin sairautta ja pahoinvointia ja homma tavallaan sopi yhteen. Päällystakissapahoinvointi on vain tahatonta laatua.

Tämän tuotoksen kuulosteleminen todellakin oksettaa; jopa korvat oksentaisivat tätä kuunnellessa jos ne voisivat. Olen kuullut musikaalisempaa vauvan itkua kuin tämän taustamusiikki. Liitutaulun raapiminen kaksin käsin tuottaa mielekkäämpää ääntä kuin sekuntikaan tätä hirveyttä!

Mikäli Luoja suo, Buddha on armollinen, Krishna siunaa ja tähdet ja planeetat ovat oikeassa asennossa, en enää ikinä päädy kuuntelemaan tämän bändin tuotoksia. Näen valon! Halleluja!

Loppupeleissä Päällystakki ei kyllä ole paras mahdollinen elokuva omaan makuuni. Onhan tässä jokunen toimiva idea ja visuaalinen toteutus on ihan mukavaa katseltavaa, mutta abismaalisen hirvittävä musiikki yhdistettynä pienoiseen sekavuuteen söivät tätä elokuvaa omalla kohdallani pahasti. En rehellisesti sanottuna tiedä Taras Bulban ja Jouluaatton lisäksi kovinkaan montaa Gogol-filmatisointia, saati sitten kauhean hyviä sellaisia. Näin ollen Päällystakki taitaa olla pienessä puolivillaisuudessaankin niitä parempia lajissaan. Ei se ole paljoa, mutta se on jotain kai sekin.


Arvio: 3.5/5


SHINEL, 1926 Neuvostoliitto
Ohjaus: Leonid Trauberg, Grigori Kozintsev
Käsikirjoitus: Nikolai Gogol, Yuri Tynyanov
Näyttelijät: Andrei Kapler, Andrei Kostrichkin, Antonina Eremeeva, Boris Shpis, Emil Gal, Pyotr Sobolevsky, Sergey Gerasimov