Muodonmuutoksia (1978)

Olen varmaan jo tehnyt tarpeeksi selväksi miten paljon tykkään Sanrion Chirinin Kellosta, yhdestä suosikkileffoistani koskaan. Vielä toistaiseksi en ole koskaan nähnyt toista elokuvaa tai ylipäänsä animea, jossa Disneyn Bambia surutta apinoivassa tarinassa olisi veistelty suoraan Platonia ja Nietzscheä – ja vielä niinkin hyvällä menestyksellä!

Ilmeisesti Sanriollakin oltiin Chiriniin niin tyytyväisiä, että päättivät tehdä samalla hyväksi havaitulla tekniikalla toisen, vieläkin kunnianhimoisemman spektaakkelin. Tällä kertaa inspiraatiota haettiin Ovidiuksen Muodonmuutoksista ja Disneyn Fantasiasta, mutta klassinen musiikki on tässä vain vaihdettu trendikkäämpään 70-lukulaiseen funk-rockiin. Mikä voisi mennä pieleen?

Kaikki.

Kaikki mahdollinen meni pieleen. Muodonmuutoksista muodostui firman siihenastisen historian isoin floppi ja se vedettiin aikoinaan teattereista käytännössä heti välittömästi julkaisunsa jälkeen äärimmäisen negatiivisen palautteen vuoksi. Myöhemmin tämä julkaistiin uudelleen Peter Ustinovin kertojaäänellä varustettuna, mutta yleisön reaktiot eivät olleet sen kummempia.

Tältä se näyttää.

Alkajaisiksi on kuitenkin pakko sanoa, että tässä on ihan oikeasti huikean hieno idea; antiikin hienoista klassikkotarinoista harvoin näkee nykyäänkään kunnollisia filmatisointeja, ja tämä vielä animaationa joten mahdollisuudet Muodonmuutosten suhteen olivat rajattomat. Harmi vain, että ne kaikki hukattiin täydellisesti jonnekin matkan varrelle.

Urgghhhh...

Mikäli Ovidiuksen alkuperäisteoksen perusidea ei ole ennestään tuttu, niin kyseessä on antiikin aikaan suosittujen muodonmuutostarinoiden suurimpia klassikoita. Varsinainen juonellinen sisältö näissä tarinoissa voi vahdella yleensä paljonkin, mutta olennaisena pointtina kuitenkin tyypillisesti on ihmisten ja myyttisten hahmojen muuttuminen kasveiksi ja eläimiksi jumalten tai kohtalon oikusta.

Mutta takaisin itse leffaan...

Viidestä lyhyestä episodista koostuva elokuva alkaa tarinalla kreikkalaisesta Akteonista, joka sattui näkemään Artemiin kylpemässä, minkä seurauksena vihastunut jumalatar muuttaa edellisen metsän peuraksi. Tämän referaatin kirjoittamiseen meni kymmenen sekuntia, mutta kyseinen episodi on pituudeltaan lähes kolmanneksen koko elokuvasta!

Oikeastaan koko leffan perimmäisimmät ongelmat kiteytyvät mitä täydellisimmin jo edellisessä Akteon-episodissa: animaatio on alusta loppuun äärimmäisen kömpelöä, taustat lähinnä tylsästi yksivärisiä ja hahmotkin voisivat yhtä hyvin olla jonkun muutaman vuoden ikäisen pikkulapsen piirtämiä persoonattomia ja luonteettomia suurisilmäisiä ukkeleita. Visuaalisen kerronnan taso noin yleensäkin on niin kömpelöä luokkaa ettei tätä pystyisi katsomaankaan ilman Peter Ustinovin rasittavasti kaiken rautalangasta vääntävää kertojaääntä.

Akteon-episodilla oli vielä mittaakin sellaiset puolituntia, jonka aikana ei oikeastaan tapahdu juuri mitään kiinnostavaa ennen kuin 20 minuutin jälkeen. Edes trendikkään retrohtavista funk-kipaleista ei ole tämän pelastajiksi, sillä ne ovat kaikki täysin samanlaisia muutaman bassobiitin sävellyksiä ja vähä tarinakin pysähtyy kuin seinään kunkin musiikkinumeron osuessa kohdalle.

Seuraa luonnollisesti kysymys: tuoko antiikkiteema funk-biitteineen koko keitokseen mitään kiinnostavaa sisältöä? No EI! Jos ei satu tuntemaan näitä klassisia tarinoita etukäteen, ei tästä saa oikeasti monessa kohtaa selvää edes sen vertaa että ymmärtäisi mitä tässä tapahtuu!

Kaikki edellinen käytännössä pätee suoraan myös neljään muuhun episodiin. Missään kohtaa ei meno tunnu lähtevän oikeasti käyntiin vaan tätä katsoessa voi tuntea itsekin muuttuvansa joksikin kuolaavaksi zombiksi.

Tuskinpa tässä tarvitseekaan enää erikseen eritellä mikä Muodonmuutoksissa meni pahemman kerran pieleen. Koko elokuva on täydellinen pannukakku; kaikki mahdollinen animaatiosta hahmojen designiin ja musiikkeihin on onnistuttu ryssimään niin täydellisesti, että tämän hädin tuskin pystyy loppuun selvinpäin katsomaankaan Muodonmuutoksia on yksinkertaisesti upean idean pohjalta tehty, mutta karmealla tavalla epäonnistunut elokuva, jota ei voi suositella oikein kenellekään.


Arvio: 1/5


HOSHI NO ORIFEUSU, 1978 Japani
Tuotanto: Takashi, Terry Ogisu, Hiro Tsugawa
Ohjaus: Takashi
Käsikirjoitus: Takashi, Ovidius