Streets of Fire - Liekehtivät kadut (1984)

Raskaan ja työntäyteisen viikon päätteeksi kaivoin jälleen henkilökohtaisen listani elokuvista, joita joskus olen suunnitellut katsovani ja arvostelevani. Valitsin sokkona ja arpaonni suosi Streets of Firea. Miten ja miksi tämä elokuva on listalleni päätynyt, sitä en enää muista. Elokuva itsessään on harvinaislaatuinen yhdistelmä toimintaelokuvaa ja musikaalia ja se ohjannut Walter Hill tunnetaan todennäköisesti parhaiten elokuvista 48 tuntia, Toiset 48 tuntia ja The Warriors, joista ehkä viimeistä lukuun ottamatta en ole itse kovinkaan paljoa koskaan innostunut. Odotukset eivät oikeastaan olleet tämänkään elokuvan kohdalla kovin kaksiset vaikka sekä toimintaelokuvista että musikaaleista kovasti pidänkin. Sen verran tiedän soundtrackista sanoa jo ennen elokuvan näkemistä, että Meat Loaf on tehnyt ”Nowhere fast” -avausbiisistä oman versionsa joskus 80-luvulla. Samoin tiedän, että elokuvan nimi tulee Bruce Springsteenin kappaleesta.

Streets of Fire sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään 40-, 50- ja 80-luvun muotia sekoittavaan aikaan ja paikkaan. Elokuva alkaa, kun rock-laulajatar Ellen Aim (Diane Lane) on pitämässä elämänsä konserttia ja joutuu Ravenin (nuori Willem Dafoe) johtaman motoristijengin kidnappaamaksi. Aimin manageri (Rick Moranis) palkkaa naisen ex-poikaystävän ja sotilaan Tom Codyn (Michael Parè) pelastamaan naikkosen jengin kynsistä.

Rehellisesti sanottuna mielestäni Streets of Firessa on parasta juuri sen omintakeinen ja ihastuttava eri vuosikymmeniä sekoittava tyyli: likimain kaikki elokuvassa nähtävät autot ja moottoripyörät ovat 50-luvun taitteesta samoin kuin elokuvan hahmojen puhetyylit ja toisinaan vaatetuskin. Silmää miellytti myös elokuvan tummanpuhuva, tyylitelty kontrastien ja loputtoman vesisateen kyllästämä, vahvasti Blade Runnerin mieleen tuova kaupunkikuvaus, joka on tiettävästi toiminut esikuvana David Fincherin Se7enin vastaavalle. Elokuvan ensimmäiset ja viimeiset kymmenkunta minuuttia erityisesti ovat täydellisintä kasaripalvontaa jota missään voi koskaan nähdä.

Toinen täysosuma Streets of Firessä on mielestäni sen soundtrack, erityisesti sen yllä mainittu aloituskappale sekä lopetusbiisi ”Tonight is what it means to be young”, kummankin on kirjoittanut oma nuoruuteni idoli Jim Steinmann, musikaalisäveltäjä ja mies Vampyyrien Tanssi -musikaalin, Meat Loafin ja Bonnie Tylerin kovimpien hittien takaa. Jimin tyylin tuntien sopivampaa kaveria tällaiseen elokuvaan on tuskin olemassa. Tiettävästi elokuvaan piti alun perin tulla keskeiseen rooliin cover-versio Brucen "Streets of Firestä", mutta Pomo kielsi kappaleen käytön kuultuaan ettei elokuvaan tulisi miehen itsensä laulama versio.

Kaikki muu Streets of Firessä riippuukin sitten pitkälti makuasioista. Juoni itsessään on äärimmäisen yksinkertainen, omaan makuuni vähän liiankin. Ellen pelastetaan mielestäni aivan liian aikaisessa vaiheessa ja homma jää pitkäksi aikaa turhaan polkemaan paikalleen ennen lopullista välienselvittelyä. Mielestäni nainen olisi saanut olla hädässä vaikka koko elokuvan ajan varsinaisen sankarin ramboillessa pahisten armeijaa hengiltä rock-musiikin pauhatessa coolisti taustalla ja kaiken mahdollisen räjähtämiseen kelpaavan räjähdellessä omia aikojaan taivaan tuuliin.

Näyttelijöistä ehkä puisinta jälkeä tekee Ellen Aimia esittänyt Diane Lane, joka kyllä sopii mielestäni laulajattaren ja pulassa olevan naisen rooliin ulkoisesti kuin nyrkki silmään vaikkei tässä vaiheessa kovin ihmeellisiä näyttelijänlahjoja naiselta löytynytkään, Willem Dafoe irvistelevänä pahiksena jää tässä suhteessa toiseksi. Kaikki muut näyttelijät olivat mielestäni keskinkertaisia tai hyviä. Koko elokuvan John Wayne -vaihteella vetävä Michael Parè ei varsinaisesti ole mikään uusi Marlon Brando, mutta itse pidin hänen suorituksestaan kovasti. Rick Moranis vetää managerina vaihteeksi vähän vakavamman roolin verrattuna miehen tunnetumpiin elokuviin. Ei mikään Oscarin arvoinen suoritus sekään, mutta kelvollinen.

Sanalla sanoen Streets of Fire ei ole likimainkaan täydellinen musikaali tai toimintaelokuva. Muutoin menevää elokuvaa rasittaa erityisesti sen yliyksinkertaistettu ja tökkivä juoni sekä toisinaan keskinkertaiset näyttelijäsuoritukset. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin valmis antamaan sille paljon anteeksi jo pelkästä tyylitajusta, himskatin hienosta soundtrackistä sekä muuten vain hyvästä meiningistä. Tämän kasarimpaa elokuvaa tuskin on koskaan tehty tai tullaan koskaan tekemäänkään. Itse pidän siitä kovasti.

STREETS OF FIRE, 1984 USA

Tuotanto: Joel Silver, Lawrence Gordon

Ohjaus: Walter Hill

Käsikirjoitus: Walter Hill, Larry Gross

Näyttelijät: Amy Madigan, Bill Paxton, Deborah Van Valkenburgh, Diane Lane, Michael Paré, Richard Lawson, Rick Moranis, Rick Rossovich, Willem Dafoe