Pekka Töpöhäntä on legenda. Pekka Töpöhäntä on klassikko. Tällä kertaa Pekka Töpöhäntä seikkailee myös Amerikassa. Mitä uutta voi enää Pekka Töpöhännästä edes sanoa? Selasin päivänä eräänä erään ruotsalaisen kirjakaupan valikoimaa ja löysin sieltä näiden kasarifilmatisointien pohjalta tehdyn Pekka Töpöhäntä -pehmolelun. Kirjakaupasta. En valitettavasti ostanut, mutta sainpahan ainakin kipinän kirjoittaa tästäkin elokuvasta arvostelun. Tiettävästi ensimmäinen osa oli sen verran suosittu, että jatkoa oli saatava ja saatiinkin, vieläpä enimmäkseen samoilta tekijöiltä. Tällä kertaa ruotsalaisilla oli paremmat sopimukset amerikkalaisten jakelijoiden kanssa ja elokuvan aihe valikoitui sen mukaisesti: Amerikka.
Jos Pekka Töpöhäntä -tarinoiden perusidea ei ole vielä tässä vaiheessa tuttu niin täältä tulee perusteet: Rotta puri Pekka Töpöhännältä hännän poikki kun tämä oli vasta poikanen. Ensimmäisessä elokuvassa Pekka päätyi uppsalalaisen perheen lemmikiksi ja tutustui muihin kulmakunnan kissoihin. Pekka Töpöhäntä -tarinoissa Pekka yrittää yleensä kilpailla Maija Maitoparran suosiosta Monnin kanssa. Monni yleensä pilkkaa hännätöntä Pekkaa. Tässä elokuvassa ensimmäinen puolikas kuluu Pekan uneksiessa olevansa Amerikassa, jälkimmäinen puolikas kissojen retkeillessä luonnossa ja Monnin joutuessa Lundgren -nimisen ilveksen lounaaksi.
Pekka Töpöhäntä Amerikassa ei voisi alkaa yhtään lupaavammin: Ensimmäiset minuutit nähdään kivaa siluettianimaatiota ja palataan samalla vanhoihin maisemiin. Sitten todetaan, että Pekka Töpöhäntä on muualla suorittamassa tutkintoa ja Pekka Autiovuori päästetään heti revittelemään Monnina. Sitten iskeekin heti elokuvan ensimmäinen pettymys: Ensimmäisen elokuvan niminäyttelijöistä vain Pekka Autiovuori, Tom Pöysti ja Titta Jokinen ovat palanneet uusimaan roolinsa, kun taas Jarmo Koski ja Rabbe Smedlund loistavat poissaolollaan. Vaan eipä hätiä, nimittäin heidän tilalleen on hankittu tuleva prätkähiiritrio Christian "Moto" Lönegren, Kari ”Turbo” Tamminen sekä Pepe ”Vinski” Laaksonen, jotka eivät mielestäni hyvästä työstä huolimatta pääse tällä kertaa Jarmo Kosken ja Rabbe Smedlundin tasolle.
Seuraavan muutaman minuutin kuluessa pettymyksiä paljastuu lisää: Monni laulaa, muttei Pekka Autiovuoren vaan Kari Tammisen äänellä, mikä häiritsi itseäni todella paljon. Alkupään kohtauksissa kierrätetään muutenkin armotta ensimmäisen osan taustoja ja animaatiota pelkästään eri dubeilla, mikä omasta mielestäni on halpamaista rahastusta ja yleisön huijaamista. Varsinainen tarina alkaa, kun Pekka Töpöhäntä suorittaa tutkinnon, tutustuu ameriikanserkkuun sekä uneksii matkaavansa Amerikkaan.
Aikaisemmassa arvostelussani vertasin ensimmäistä Pekka Töpöhäntää animaationsa ja piirrosjälkensä puolesta mainioon Fritz the Catiin. Pekka Töpöhännän jatko-osa tuo sekin mieleen Fritzin, mutta tällä kertaa sen jatko-osan, senkin lähinnä sekavuudessa. Pekka Töpöhännän Amerikka-jaksossa on hädin tuskin minkäänlaista tolkkua tai järjenhiventä enempää kuin keskivertounissa yleensä. Jos ensimmäisen elokuvan ja alkuperäisteosten viehätys perustuu niiden uppsalalaisen paikalliskulttuurin kuvaukseen, ei sitä samaa kipinää ole ainakaan tämän elokuvan ensimmäisessä puolikkaassa alkuunkaan.
Jälkimmäisessä puolikkaassa meno paranee huomattavasti: Ei enää samojen kuvien kierrätystä tai sekoilua dubien kanssa. Tällä kertaa palataan takaisin ensimmäisestä osasta tuttuun Uppsalaan ja tuttujen hahmojen pariin sekä jatketaan tarinaa siitä, mihin se aiemmin oli jäänyt. Nyt elokuva saa vihdoinkin kaivattua järkevää sisältöä ja selkeän tarinan, jossa Monni saa jälleen kerran nenilleen. Tällaista koko elokuvan olisi alusta asti pitänyt olla: Simppeli veikeä Pekka Töpöhäntä -tarina ilman turhia klumeruuleja.
Pekka Töpöhäntä Amerikassa jätti ainakin itselleni todella kaksijakoiset fiilikset: Toisaalta ainakin sen jälkimmäinen puolikas tarjosi juuri mitä pitääkin, mutta ensimmäisen puolikkaan päämäärätön Amerikka-osuus ja alun halpa animaation kierrättäminen söi melko tavalla parasta terää. Ei tämä kokonaisuutena pärjää kyllä ensimmäiselle osalla millään mittapuulla, vaikkei mikään täysin kelvoton tapaus olekaan. Rehellisyyden nimissä sanottakoon, että Pekka Töpöhännässä on omasta mielestäni kuitenkin huonoimmillaankin enemmän hohtoa kuin jossain Disneyn kulahtaneimmissa tuotoksissa koskaan. Jättekivaa.
Arvio: 2.5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.