Prätkähiiret: 1. tuotantokausi (1993)

Nostalgia on melkoinen mielen virus ja sairaus. Se iskee aina aika ajoin vaikkei haluaisikaan, toisinaan mitä mielettömiä vanhoja juttuja kohtaan. Parasta -tai pahinta- on, ettei siitä varsinaisesti koskaan pääse täysin eroon. Kun nostalgian kohteena on Alfred J. Kwakin, Maailman ympäri 80 päivässä ja Prätkähiirien kaltaisista ysäripiirretyistä, ei kohtalo ainakaan rangaistukselta tunnu, päinvastoin. Prätkähiiret on ehta klassikko sanan varsinaisessa merkityksessä. Yhteen aikaan sarja oli suosituin Suomessa näytetty televisiopiirretty, jonka letkautukset ja gagit muistaa varmaan edelleen jokainen aikalainen. Koska sarjaa ei varsinaisesti koskaan ole taidettu julkaista boksina, olin onnekas koska satuin löytämään kätköistäni koko sarjan nauhoitettuna silloin joskus. Kun vapaa-aikaakin siunaantui taas pitkästä aikaa, piti jälleen palata maineen ja kunnian vuosiin tarkastamalla ja arvostelemalla koko sarja alusta loppuun. Toisin sanoen: On aika heiluttaa häntää!

Prätkähiiret kertoo kolmesta Marsista saapuneesta prätkähiirestä, jotka asettuvat asumaan Santun varikolle Chicagoon, jota hallitsee upporikas Lalli Leipäjuusto koplineen. Todellisuudessa Lalli Leipäjuusto on plutolainen, jonka tavoitteena on konfiskoida tavalla tai toisella Maan luonnonvarat plutolaisten käyttöön ja prätkähiiret yrittävät sen jokaisessa jaksossa estää. Leipäjuuston kätyreistä tiedemies Nuikki tuo lähes jokaisessa jaksossa atomisiirtimellään uuden pahiksen prätkähiiriä vastaan. Lopussa prätkähiiret aina onnistuvat ja Leipäjuuston torni tuhoutuu mitä mielikuvituksellisimmin tavoin. Sarjassa ei ainakaan tässä vaiheessa varsinaisesti ole yhtä etenevää juonta vaan jokaisessa jaksossa leikki alkaa alusta.

Yksi asia, josta Prätkähiirissä olen aina pitänyt on sen kursailematon viihdyttävyys ja tietynlainen positiivinen tyhmyys. Ysäripiirretyistä oma ehdoton inhokkini on Bambukarhut, jossa laadukkaasta toteutuksesta huolimatta jokaisessa jaksossa yritettiin tuputtaa jotain sanomaa, yleensä luonnonsuojeluun ja muuhun hippihörhöilyyn liittyen. Prätkähiiret sen sijaan ei saarnaa eikä paasaa yhtään mitään vaan sarjan pääpaino on toiminnassa ja puujalkahuumorissa, joita kumpaakin piisaa jokaisessa jaksossa yllin kyllin. Hauska ja viihdyttävä sarja ei kaipaa mitään syvällisiä pohdintoja vaan vauhtia, prätkiä, räjähdyksiä ja hevikitaroita. Jos haluatte syvällistä sisältöä, lukekaa vaikka kirjoja.

Todellinen highlight, joka erottaa Prätkähiiret kaikista muista piirretyistä ja joka omasta mielestäni teki sarjasta legendan, on sen suomenkielinen käännös. En tiedä kuka sarjan on kääntänyt, mutta palkinto tästä pitäisi antaa. Prätkähiirten suomenkielinen teksti ei tunnu missään vaiheessa hutaistulta tai mielikuvituksettomalta mongerrukselta, vaan se suorastaan tulvii erilaisia oivaltavia sanaleikkejä ja irtovitsejä, jotka alkuperäisversiossa luonnollisesti puuttuvat. Laskekaapa esimerkiksi miten monta erilaista synonyymia ja solvausta jokaisessa jaksossa keksitään vaikkapa prätkähiirille (mopomarsut, fillarichinchillat, skootterimarsut, etc.) ja Leipäjuustolle. Eikä siinä vielä kaikki, sillä suomennoksessa hyödynnetään poikkeuksellisen paljon erilaisia suomalaisia murteita ja puhekieltä, onpa mukaan lisätty vieläpä valtavat määrät viittauksia oman aikansa suomalaisiin julkkiksiin ja muihin ilmiöihin, kuten tämän ensimmäisen kauden viimeisessä jaksossa ”Hevi Hemmo”, jonka nimihahmo oli alun perin yhdistelmä Eddie van Halenia ja Gene Simmonsia, mutta joka suomenkielisessä versiossa puhuu kuin Andy MacCoy. Nerokasta.

Erinomaista jälkeä on myös sarjan ääninäyttely. Prätkähiiret on käytännössä vain pienen 3-4 ihmisen tiimin dubbaama, mutta erilaisia puhetyylejä ja efektejä on osattu hyödyntää siinä määrin ettei meno häiriinny oikeastaan missään vaiheessa. Itse asiassa en edes huomannut mukulana, että näyttelijöitä on niinkin vähän. Päätrion äänet ovat taattua ysärilaatua, Kari Tamminen (Turbo), Pepe ”Dingon basisti” Laaksonen (Vinski) ja Christian Lönegren (Moto) ja Santtuna vielä tässä vaiheessa Katja ”Nelosen uutisankkuri” Ståhl. Sama tiimi on dubannut mm. Extreme Ghostbustersin, Roope-Karhun ja Kari ja Pepe olivat mukana dubbaamassa elokuvaa Pekka Töpöhäntä Amerikassa (arvostelu tulee myöhemmin). Rehellisesti sanoen päätrion dubbaus on hyvisten suhteen alusta asti niin vakuuttavaa ja täydellistä jälkeä, ettei Laaksosen, Tammisen tai Lönegrenin tilalle pysty edes kuvittelemaan ketään muuta. Samaa ei voi täysin sanoa ensimmäisen kauden pahisten dubbauksesta, joka vielä ensimmäisissä jaksoissa hakee selvästi suuntaansa ja muuttuu pahimmillaan yhtäkkiä kesken jakson ja dialogin. Oli aikoinaan todella hämmentävää katsoa tätä ensimmäistä kautta uusintana kun pahiksilla oli täysin erilaiset äänet kuin oli tottunut muistamaan.

Kokonaisuutena Prätkähiirten ensimmäinen kausi on omasta mielestäni jos ei varsinaisesti huonoin niin ainakin vähiten hyvä. Vaikka visuaalinen puoli sekä sarjan perusidea oli tässä vaiheessa täysin hanskassa, alun dubisähläily onnistui mielestäni syömään parhaita tehoja. Tässä vaiheessa ei myöskään vielä avattu ollenkaan prätkähiirien ja plutolaisten taustaa vaan homma pysyi vielä varsin vaatimattomana. Toisella kaudella sarja vasta siivilleen pääsikin. Sitä seuraavaksi. Hanat! Auki!

Arvio: 5/5

BIKER MICE FROM MARS (1993), USA

Tuotanto: Tom Tataranovich

Ohjaus: Tom Tataranovich

Käsikirjoitus: Bob Forward, Greg Johnson

Näyttelijät: Katja Ståhl, Jape Kantola, Kari Tamminen, Pepe Laaksonen