Kaikenkarvainen Charlie (1989)

Jokin aika sitten tunsin takaraivossani voimakkaan nostalgianpistoksen, jonka seurauksena päätin palata takaisin koko maallisen vaellukseni sekä elokuvaharrastukseni alkulähteille, vanhojen klassikoiden sekä ensimmäisten oikeiden suosikkielokuvieni sekä -sarjojeni pariin. Kaikenkarvainen Charlie on tämän nostalgiapyrähdyksen tietynlainen lakipiste, jota pidemmälle ei yksinkertaisesti enää pääse. Se ei ollut varsinaisesti ensimmäinen koskaan näkemäni elokuva, mutta se oli ensimmäinen, jonka muistan nähneeni ja joka todennäköisesti on muovannut maailmankuvaani sekä persoonallisuuttani enemmän kuin yksikään toinen elokuva koskaan. Harmittavasti sen katsominen uudelleen suomalaisilla dubeilla tuntuu nykypäivänä olevan liki mahdotonta, sillä DVD- tai bluray-painoksia ei siitä ole suomeksi taidettu koskaan ottaa. Onneksi alkuperäistä kasettia löytää helposti edelleen, olihan tämä sentään aikoinaan valtavan suosittu elokuva sekä yksi kaikkien aikojen myydyimmistä videokaseteista maailmassa, myydympi kuin Star Wars -trilogia tai E.T.

Elokuvan tarina sijoittuu New Orleansiin ja vuoteen 1938. Tarinan päähenkilö on saksanpaimenkoira Charlie, tosi tuhma hauveli ja nilkki, jonka bisneskumppani Carface heti tarinan aluksi ottaa hengiltä. Charlie kuitenkin pakenee taivaasta -jonne jokainen koira jalona ja uskollisena eläimenä päätyy- takaisin elävien kirjoihin kostamaan kuolemansa ja kaappaamaan bisnekset takaisin haltuunsa. Tärkeään osaan tarinassa nousee Carfacen kaappaama orpotyttö Anne-Marie, joka osaa puhua eläimille ja jota koirat käyttävät hyväkseen huijatakseen vedonlyönnissä. Elokuvan loppukliimaksi -jota en tässä suostu spoilaaman- on yksi kauneimmista sekä samalla surullisimmista koskaan näkemistäni. Viimeistä kohtausta katsoessa kannattaa muistaa, että Anne-Marien alkuperäinen 10-vuotias ääninäyttelijä joutui isänsä murhaamaksi vuosi ennen elokuvan varsinaista julkaisua.

Nyt kun tätä kirjoitin, tulin ajatelleeksi miten tyhmältä koko juttu oikeastaan kuulostaa, vaikkei se katsoessa siltä oikeastaan tunnukaan. Eräässä haastattelussa Don Bluth kertoi, että elokuvan käsikirjoitusprosessi oli erittäin vaikea ja melkeinpä vielä varsinaisen tuotantoprosessin alkaessa koko juttu jouduttiin kirjoittamaan uudestaan. Valmiista käsikirjoituksestakin jouduttiin vielä leikkaamaan monia turhia kohtauksia ja hahmoja rutkasti pois ennen elokuvan valmistumista. Tiettävästi suurin osa poistetusta materiaalista kuului elokuvan taivasta ja helvettiä kuvaaviin kohtauksiin, jotka olivat alunperin huomattavasti lopullista tarinaa tärkeämmässä osassa. Omasta mielestäni lopullinen tarina on juuri sopivan yksinkertainen ja helposti seurattavissa, eikä vähän vakavampikaan hengellisempi teema kokonaisuutta yhtään heikennä.

Elokuvan animaatio on totuttuun tapaan huikeaa ja pikkutarkan realistista jälkeä, mielestäni paljon parempaa kuin useimmissa animaatioelokuvissa koskaan, etenkään saman aikakauden Disneyn tuotoksissa -poislukien Bernard ja Bianca Australiassa. Huikean hienon animaatiojäljen viimeistelee elokuvan upea Technicolor-väritys, jota ihailin vuolaasti jo The Secret of Nimhin arvostelussani. En tiedä onko näiden elokuvien takana joku tietty värittäjä tai onko väritykseen erityisesti panostettu, mutta jälki on täydellistä herkkua silmille. Oma suosikkikohtaukseni värien puolesta koko elokuvassa on se vihoviimeinen kohtaus, jossa Charlie ensin laskeutuu kirkkaan punaisen valon saattelemana Anne-Marien vuoteen ääreen ja pian väritys muuttuu kirkkaan vaalean siniseksi Annabellen laskeutuessa hakemaan Charlieta. Elokuvan ikimuistoisin yksittäinen kohtaus on myös visuaalisesti hienoin.

Yksi huomattava ero aiempiin Don Bluth -elokuviin verratuna -poislukien Fievel- tässä on, että se sisältää nykyisin tavaksi muodostuneesti tarinaa kuljettavia lauluja, mikä saattaa monia harmittaa. Omasta mielestäni ne eivät yhtä lukuun ottamatta ole ollenkaan huonoja. Yhdellä tarkoitan tietysti sitä "Let's make music together", joka ei oikeastaan sovi kokonaisuuteen ollenkaan saati sitten kuljeta juonta eteenpäin. Paras ja hauskin laulu vastaavasti on mielestäni alun hauska "Let me be surprised", joka toimii erinomaisesti sekä suomeksi että englanniksi.

Ehkä nykyisin omaa katselukokemustani häiritsi eniten elokuvassa sen suomalainen ääninäyttely. Älkää ymmärtäkö tätä väärin, Kaikenkarvaisen Charlien suomalainen ääninäyttely edustaa oman aikansa laadukasta suomalaista osaamista ja näyttelijöistä etenkin Heikki Määttänen on perinteiseen tapaan roolissaan ilmiömäisen hyvä, jopa parempi kuin Dom Deluise alkuperäisessä versiossa. Heikoin lenkki suomalaisessa castissa on mielestäni Vesku Loiri, joka kyllä tekee erinomaisen roolin, muttei oikeastaan istu Charlien hahmoon ollenkaan. Kun katsoin tätä elokuvaa, en nähnyt tai kuullut elokuvassa Charlieta itsenäisenä hahmona, vaan mieleen nousi jatkuvasti pelkästään Vesku Loiri ja joku Uuno Turhapuro. Alkuperäinen Burt Reynolds sen sijaan istuu Charlien hahmoon täydellisesti, vaikkei ehkä ääninäyttelijänä omimmillaan olekaan.

Kaikkien näiden kuluneiden vuosien jälkeen olen yhä sitä mieltä, että Kaikenkarvainen Charlie on kaikista pienistä kauneusvirheistäänkin huolimatta upea elokuva ja yksi parhaimmista animaatioelokuvista koskaan, ylivoimaisesti parasta länsimaista animaatiota sitten 90-luvun puolenvälin, jolloin tämä julkaistiin Suomessa. Donin tuotannosta sen edelle menee mielestäni ainoastaan The Secret of Nimh, Maa aikojen alussa ollessa kolmanneksi parhain. Kunpa, oi kunpa tällekin saataisiin vielä kunnolinen suomijulkaisu eikä annettaisi kadota kokonaan unohduksiin.

Arvio: 5/5

ALL DOGS GO TO HEAVEN, 1989 USA,Irlanti

Tuotanto: Don Bluth, Gary Goldman, John Pomeroy

Ohjaus: Don Bluth, Gary Goldman, Dan Kuenster

Käsikirjoitus: David N. Weiss, David Steinberg, Don Bluth, Gary Goldman, Guy Shulman, John Pomeroy, Ken Cromar, Larry Leker, Linda Miller, Monica Parker

Näyttelijät: Anna Manahan, Burt Reynolds, Candy Devine, Charles Nelson Reilly, Daryl Gilley, Dom DeLuise, Earleen Carey, Godfrey Quigley, Judith Barsi,