Roope-karhu (1991-1998)

Vanhaan, vanhaan aikaan, kauan ennen internetin tai television keksimistäkään kirjojen ja sanomalehtien lukeminen oli monen kotitalouden antoisin kulttuuriharrastus varallisuuteen ja yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Ensimmäisen maailmansodan jäljiltä lehtiä lukeva kansa alkoi tosin jo olla kypsä loputtomaan pelonlietsontaan ja katastrofiuutisiin, joten lehdet alkoivat panostaa yhä enemmän tasokkaaseen jatkokertomus- ja sarjakuvatarjontaan. Laadukasta tarinankerrontaa kohtaan kasvanut kiinnostus sai myös muuan keskikokoisen brittiläisen sanomalehden etsimään itselleen uusia kykyjä ja ideoita luomaan etumatkaa kilpailijoihinsa. Tuolloin samaisessa läpyskässä toimittajana työskenteli muuan Herbert Tourtel, joka yhdessä taiteilijavaimonsa Maryn kanssa alkoivat tuottaa perienglantilaisiin maisemiin sijoittuvaa sarjakuvastrippiä Rupert-nimisen karhunpennun mielikuvituksellisista seikkailuista.

Tätä nykyä Tourtelin pariskunnan sata vuotta sitten luomaa Rupert-sarjakuvaa oheistuotteineen pidetään ansaitusti yhtenä suurista brittiläisistä klassikoista sekä tärkeänä osana paikallista lastenkulttuuria, pelkästään aiheesta koottuja albumeja on myyty kansainvälisesti kymmenien miljoonien edestä ja alkuperäinen sarjakuva ilmestyy perinteitä kunnioittaen edelleen omalla paikallaan samaisen sanomalehden sivuilla – Rupert on pitkän historiansa aikana päässyt kertaalleen esiintymään jopa Paul McCartneyn musiikkivideolla. Yksi hahmon jättimäisen ja ajattoman menestyksen salaisuuksista onkin ollut lähes alusta asti julkaisijoiden kyky löytää tyylitajuisia ja osaavia tarinaniskijöitä jatkamaan toistensa työtä, Tourtelin pariskunta itse joutui jättäytymään terveydellisistä syistä työstään jo varhain.

Animaation uuden kultakauden viimeisintä muotia kunnioittaen myös Rupertista oli 90-luvulla saatava oma kansainväliseen levitykseen menevä piirrossarjansa, eikä lähdemateriaalin kaltaista klassikkoa oltu valmiita antamaan aivan kenen tahansa amatöörin käsiin tuhrattavaksi. Vaativaan ja aivonystyröitä armotta kuluttavaan tehtävään päädyttiinkin siis palkkaamaan Halinalleista tuttu Nelvana, joka nautti jo tuolloin alallaan ammattitaitonsa sekä kansainvälisten yhteyksiensä vuoksi huomattavaa arvostusta vähän höhlästä imagostaankin huolimatta. Ensimmäisen kolmentoista jakson pituisen tuotantokauden ilmestyttyä kuvaruutuihin niin sarjakuvan ystävät kuin omistajatkin voivat vain hykerrellä mielissään, sillä kansainvälisenä yhteistyönä muotonsa saanut lopputuote ei ollut vain tasokas ilmestys itsessään, mutta Nelvana onnistui säilyttämään näkemyksessään alkuperäisteoksen hengen tarinoineen ja hahmoineen lähes täysin autenttisessa muodossa.

Rupertin, tai suomalaisittain Roope-karhun, tapahtumat keskittyvät kulttuurillisesti Pohjois-Walesiin ja Skotlannin alueella sijaitsevaan, ajassa 20- ja 30-luvulle jähmettyneeseen kyläseen, jota kansoittavat peribrittiläisistä arkkityypeistä koostuvat antropomorfiset eläimet vähän samaan tapaan kuin Pekka Töpöhännässä ruotsalaisittain. Roope itse on punaiseen villapaitaan pukeutuva karkeasti alakouluikäinen karhunpentu, joka päätyy ystäviensä kanssa kerta toisensa jälkeen keskelle surrealistisia käänteitä ja seikkailuja. Tyypillisesti kukin jakso koostuu yhdestä tai useammasta yksinkertaisesta teemasta ja moraalista, joita ei kuitenkaan missään vaiheessa tungeta tai tuputeta katsojan silmille, vaan monesta kaltaisestaan poiketen katsojalle jätetään tarkoituksella sopivasti tilaa arvioida näkemäänsä ilman rautalankaa. Roope-karhun hahmoilla on myös kauttaaltaan huomattavasti monipuolisempi paletti tunteita kuin useimmissa lajitovereissaan, eikä monista amerikkalaisista piirretyistä tuttua pakotettua ja luonnotonta iloisuuttakaan nähdä brittisarjassa käytännössä kertaakaan.

Roope-karhun perimmäinen nerous kiteytyy mielestäni erinomaisesti sarjan ja koko franchisen kummalliseen huumoriin, jollaiseen törmää nykyisinkin vain äärimmäisen harvoin. Aina silloin tällöin katsojalle esimerkiksi esitellään tarkoituksella tupakoivan palomiehen ja makkaraa ahmivan porsaan kaltaisia ironisia hahmoja, mutta sitäkin useammin tarinat itsessään ovat niin luovia ja unimaisia, että niiden pökerryttävän absurdien lähtöoletusten ja sumean logiikan sanaton hyväksyminen saa huomaamattaan kenet tahansa hekottelemaan ääneen. Eräässä jaksossa esimerkiksi Roope menee kävelemään metsään vain löytääkseen sieltä karusellin, jonka eläimet osaavatkin puhua. Myöhemmin Roope muuttaa samaisen vempeleen taikahiekalla taskukokoiseksi, asettaa sen pieneen kangaspussiin ja vie sen noin vain mukanaan kotiinsa. Myöhemmin vielä paljastuu, että lähistöllä ennestään tuntemattomassa hehtaarin kokoisessa valtakunnassa asustaa huvipuistolaitteita keräilevä kuningas.

Edellinen oli kuitenkin vasta mitättömän pieni vilkaisu Roope-karhun mielipuoliseen maailmaan ja sen hämmentävään tajunnanvirtaan. Eräässä jaksossa Roope ystävineen löytää tiensä "peilimaailmaan", jossa kaikki peilikuvat jatkavat rauhassa elämäänsä kun kukaan ei ole katselemassa. Eräässä tarinassa Roope astuu kaappikellon kautta toiseen ulottuvuuteen, jossa tämä elää 65 vuotta palaten vanhana miehenä ajassa pysähtyneeseen oikeaan maailmaan. Yhdessä koko sarjan ensimmäisistä episodeista Roopen kotikylästä löytyy hissi, joka vie matkustajansa Kiinaan. Eikä pidä tietenkään unohtaa jaksoa, jossa Roope löytää metsästä linnunmunan, josta kuoriutuvasta tipusesta kasvaa ympäristöään tahattomasti turmeleva kaunis tulilintu, tai episodia jossa Roope löytää taikalampun vain todetakseen pahan hengen jo päässeen vapaaksi vankilastaan ja muuttaneen entisen herransa lentäväksi räsymatoksi. Jonkinasteisena perusongelmana useat herkullisemmatkin tarinat tuntuva lopussa töksähtävän tökeröön deus ex machinaan, mutta sellaista sattuu.

Roope-karhusta on viimeisen vuosisadan kuluessa tuotettu kourallinen erityylisiä ja -tasoisia sarjoja, joista tämä ysärivuosien klassikko lienee se kaikkein paras ja rakastetuin. Roopen maailma onkin kaikessa surrealistisuudessaan yllättävänkin syvällinen sekä kenen tahansa helposti samaistuttavissa, kaikki sarjan hahmot ovat pidettäviä ja yksittäisten jaksojen tarinat kauttaaltaan hauskoja kuin mikä. Tekninen toteutus on sekin kevyesti aikansa huippua, ja erityisesti suomalaisen julkaisun Prätkähiiri-tiimistä tuttujen huippuosaajien vahvistamana tuotetut dubit vähintään yhtä tasokasta jälkeä kuin alkuperäisessäkin; Christian "Moto" Lönegrenin äänellä puhuva Roope on ainakin omasta mielestäni mielekkäämpi kuunnella pitempiä aikoja kuin oikean lapsinäyttelijän esittämänä brittiversiossa. Jos itse löytäisin Roopen tavoin kellostani tai peilistäni mystisen portaalin, toivoisin mieluusti voivani käväistä Roope-karhun kodikkaan pähkähullussa fantasiamaailmassa.

Positiivisena loppukaneettina mainittakoon, että eurooppalaiseksi piirretyksi Roope-karhu on poikkeuksellisen helposti kenen tahansa nähtävissä yhä tänäkin päivänä, kiitos sarjan sekä sen kulttuuri-instituutioksi muodostuneen lähdemateriaalin jättimäisen suosion etenkin kotimaassaan. Vaikka sarjan fyysisiä julkaisuja onkin tähän maailmaan päästetty varsin nihkeästi, pystyy Roope-karhua paremman puutteessa katsomaan valikoitujen suoratoistopalvelujen tai vaikka vanhojen suomalaisten fanien kasettikokoelmista. Mikäli joku televisiotarjonnasta vastaava sattuu tätä lukemaan, niin tässä pieni harras pyyntö fanilta: tuokaa ysärivuosien Roope-karhu takaisin Suomeen, kiitos.


Arvio: 4.5/5


RUPERT, 1991-1998 Iso-Britannia, Kanada, Ranska
Ohjaus: Dale Schott, Gary Hurst
Käsikirjoitus: Aaron Barzman, Alan Templeton, Andrew Nickolds, Bob Ardiel, Bruce Robb, Dale Schott, David Finley, Frank Diteljan, Mary Crawford, Nicola Barton, Peter Sauder
Näyttelijät: Ben Sandford, Colin Fox, Guy Bannerman, Hadley Kay, Paul Haddad, Rick Jones, Torquil Campbell, Valerie Boyle

Oskarin orkesteri (1995-1998)

Ihmiskunnan kulttuurievoluution pyörteiden ohjatessa karvattomain apinain sielunmaisemia kohti digitaalisempaa todellisuutta, on internetiinkin syntynyt pieni yhteisö keskustelemaan ja vaalimaan kauan sitten unohdettujen mediatuotosten muistoa, pätevimmät jopa muuntavat löydöksiään järjestelmällisesti bittimuotoon suojellakseen näitä mahdollisimman perusteellisesti analogisen ajan home- ja kosteusongelmilta. Aivan liian suuri osa kaikesta idässä ja lännessä tuotetusta animaatiosta lienee jo kauan sitten ajan hampaan vaikutuksesta peruuttamattomasti tuhoutunut – osa niin täydellisesti, ettei niitä muisteta edes nimeltä. Internetin kaikkivoivan mahdin edessä tällaisten informaatioaukkojen kaltaisten anomalioiden todistaminen on kuin löytäisi yksisarvisen tai rehellisen poliitikon suomalaisesta korpimetsästä.

Ilman erillisiä pelastustoimia myös brittiläis-ranskalaisena yhteistyönä syntyneen Oskarin orkesteri kohtalona lienee ennen pitkää kadota ja mädäntyä lopullisesti puhki jonkin tuotantoyhtiön kassakaapissa. Ilmestymisaikanaan kolmeen kauteen yltänyttä sarjaa ei varsinaisesti voinut luonnehtia kovinkaan innovatiiviseksi tai rajoja rikkovaksi: pelkästään animaatioteknisenä taidonnäytteenä useimmat amerikkalaiset ja japanilaiset osaajat jättivät eurooppalaisvalmisteisen lastenpiirretyn täysin varjoonsa. Tietystä taiteellisesta kankeudesta huolimatta Oskarin orkesteria näytettiin aikoinaan Nickelodeonin kaltaisten nimekkäiden kaapelikanavien – Suomessa Ylen – kautta sadoissa maissa ympäri maailmaa. Kyseessä olikin selvästi huomattavasti suosiotaan kunnianhimoisemmaksi tarkoitettu projekti, joka ei vain jättänyt itsestään mainittavaa muistijälkeä valtavirran parviälyn kollektiiviseen tajuntaan.

Mikäli pääseekin yli aikansa nimekkäämpiin suurtuotantoihin nähden matalalle asetetusta rimasta visuaalisuuden suhteen, löytääkin edestään monia lennokkaampia kilpailijoitaankin suuremmalla sydämellä kirjoitetun, kevyehköä yhteiskunnallista sanomaakin sisältävän humoristisen piirretyn. Oskarin orkesterin kolmannen valtakunnan tunnelmia henkivässä dystooppisessa maailmassa tyranni Thaddius Vent on kieltänyt kaiken musiikin, ja kaikenlaiset soittimet pianosta huiluihin, viuluihin, kontrabassoihin ja muihin vinguttimiin elävät yhteiskunnan ulkopuolella etsintäkuulutettuina lainsuojattomina. Oscar, Ventin entinen flyygeli ja traagisesti myös osasyyllinen maailman tilaan, johtaa soitinten vastarintaliikettä päättääkseen mielivaltaisen sortajansa tyrannian. Tietystä mielikuvituksellisuudestaan huolimatta sarjan perusidea ei varsinaisesti ole kovinkaan tuulesta temmattu, onhan tietynlaiset musiikkityylit ja instrumentit leimattu aikojen saatossa jos minkälaisen pahan ja kielletyn alkulähteeksi niin uskonnollisissa kuin rotukiihkoilijoidenkin riveissä.

Oskarin orkesterin lähtöasetelma itsessään onkin niin hienosti muotoiltu, että musiikista ja yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta kertovaan tarinaan on helppo kirjoittaa vaikka minkälaisia käänteitä fokuksen merkittävästi lipeämättä olennaisesta. Yhtenä erityisenä suosikkijaksonani mainittakoon esimerkiksi Wilhelm Tellin pojasta kertova episodi, jossa tarinan päähenkilö esitetään likimain voittamattomana supersankarina. Tellin ainoaksi heikkoudeksi kuitenkin paljastuu omenat, joita tämä ei voi sietää silmissään taannoisen legendaarisen ampumistapauksen johdosta – Vent kätyreineen luonnollisesti käyttää tietoa Telliä vastaan piinaamalla tätä kokonaisella varastollisella tuoreita hedelmätarhan antimia. Jopa mainitun kaltainen pöljempi huumori tuntuu istuvan valmiiseen aihioon kuin nenä pellen naamaan.

Itselleni Oskarin orkesterin taannoisesta vuosikymmenten takaisesta televisioesityksestä kaikkein vahvimmin mieleen on jäänyt sarjan suomalaisen ääninäyttelyn monet elokuvatkin suvereenisti peittoava laatu: Thaddeus Ventinä kuultavan Jarmo Kosken kaltaisen taiteenlajinsa elävän legendan ilmaisuvoimaisen äänen pystyy helposti tunnistamaan mistä tahansa, kuten myös monessa liemessä keitetyn Matti Laitisen, tyrannin kätyriä esittävän upean Erkki Saarelan sekä Keijo Kompan kumean baritoniäänen. Kahta näyttelijöistä jäin miettimään pitkäksi aikaa ennen kuin oivalsin, keitä mikrofonin takana todellisuudessa onkaan: Oscarin äänenä kuullaan Pentti Siimes yhdessä kolmesta urallaan tekemästä ääniroolista, sekä käheä-äänisenä tietäjä Torahampaana itse kotimaisen ääninäyttelyn hidalgo ja grandmaster, maestro don Heikki Määttänen!

En tiedä kuka tällaisenkin tarinan sai päähänsä ja missä, mutta maailmassa on mielestäni aivan liian vähän Oskarin orkesterin kaltaisia ilmeisen opettavaisiksi tarkoitettuja lastenpiirrettyjä, joiden katsomisen ei varsinaisesti voi sanoa herättävän myötähäpeää tai kiusallista kiemurtelua. Eurooppalaisilla tekijöillä olikin ilmiselvänä tarkoituksenaan opastaa lapsia rakastamaan porvarillisen taidemusiikin ihmeellisiä kiemuroita, kuullaanhan sarjan läpi taustamusiikkina paljon genrensä klassikoita, ja Oskarin orkesterista julkaistiinkin erillinen klassista musiikkia sisältävä soundtrackinsäkin nimenomaan lapsille. Viimeisestä en kuitenkaan saanut itse tietää kuin vasta aivan viime aikoina asiasta internetistä luettuani, joten Oskarin orkesterin kohdalla sanoman ja sisällön suhteen tasapaino tuntuisi olevan hienosti hanskassa, eikä sarjasta nauttiakseen tarvitse erikseen asiaa mielessään pohtia lainkaan.

Surullista kyllä, Oskarin orkesteri ei tainnut vaatimattomasta kulttisuosiostaan huolimatta koskaan oikein löytää tietään kovinkaan monen suosioon. Tätä kyseistä sarjaa ei olekaan alkuperäisten esitystensä jälkeen ikinä julkaistu kokonaan fyysisessä muodossa tai suoratoistopalveluissa, eikä mitään viitteitä kotimaisista uusinnoista ole ainakaan omiin korviini milloinkaan kantautunut. Suurelta osin Oskarin orkesteri onkin tätä nykyä kadonnutta mediaa, jota ei joitain yksittäisiä episodeja lukuun ottamatta ole mahdollista katsoa edes vähemmän päivänpaistetta kestävin metodein. Jonkun onnekkaan nauhalleen saamia jaksoja lukuun ottamatta Oskarin orkesteria ei käytännössä enää olekaan olemassa kuin paperilla.

Näin kulttuuri kuolee.


Arvio: 4/5


OSCHAR'S ORCHESTRA, 1995-1998 Iso-Britannia, Ranska
Ohjaus: Tony Collingwood
Käsikirjoitus: Chris Trengove, Dennis O'Flaherty, Doug Molitor, Jimmy Hibbert, Roger Stennett, Tony Collingwood
Näyttelijät: Colin McFarlane, David de Keyser, Dudley Moore, Elly Fairman, Michael Kilgarriff, Murray Melvin, Rik Mayall

Celebrity Deathmatch (1998-2005)

Vuosien 1996-1997 tietämillä MTV:n mahtava animaatiokoneisto vaikutti ajautuneen lyhyessä ajassa täydelliseen kaaokseen likimain kaikkien kaapelikanavan animaatioprojektien tullessa yhdessä ainoassa hujauksessa päätökseensä aina The Maxxin ja The Headin muodostamasta kaksikosta aina Beavis & Butt-Head - iloiset teinipojat kaltaiseen aikansa majesteettiseen mestariteokseen. Uusista nimistä vain Daria pystyi kilpailemaan suosiosta aikansa nimekkäämpien kilpailijoiden kanssa, joten MTV:n päättävät elimet tarvitsivat kipeästi uutta verta ja tuoreita ideoita paikkaamaan vanhojen suosikkien jättämää aukkoa firman katalogissa. Tähän tarkoitukseen MTV päätti palauttaa ohjelmistoonsa enemmän tai vähemmän omakustanteisiin animaatiolyhäreihin keskittyvän, tällä kertaa "Cartoon Sushin" nimellä kulkevan erillisohjelmansa, joka ei kuitenkaan onnistunut poikimaan Liquid Televisionin varhaisvuosien tapaan nopeasti merkittäviä uusia osaajia firman riveihin.

Yksi monista Cartoon Sushissa näytetyistä lyhäreistä oli Eric Fogelin luotsaaman tiimin huvikseen tekemä showpainia parodioiva claymation-pätkä, jossa Marilyn Manson ja Charles Manson ottavat toisistaan verisesti mittaa painikehässä. MTV:n johto ei ollut työntekijöidensä näytteestä järin innostunut, mutta firman kaivattua myöhemmin pikaisella aikataululla väliaikaohjelmaa Super Bowliin, päätettiin yhteyttä ottaa jo The Headin parissa pätevöityneeseen Eric Fogeliin. Tähän kyseiseen viihdepätkään ainoaksi ehdottomaksi vaatimukseksi annettiin Spice Girlsin ja Hansonin mukanaolo, joten Fogel työryhmineen päätyi tuottamaan tyylilleen uskollisesti lyhärin painikehässä tappelevista teinibändeistä. Tällä kertaa yleisön reaktiot ylittivät niin tekijöiden kuin asioista päättävienkin odotukset ruhtinaallisesti, mikä edelleen johti konseptin laajentamiseen kokonaiseksi televisiosarjaksi.

Jokainen älyllistä elämää haikaileva voikin suosiolla toivonsa heittää, sillä Celebrity Deathmatch on alusta asti tarkoitettu oikeaksi matalamielisyyden multihuipennukseksi. Koko kupletin yksinkertainen idea on kaikessa banaaliudessaan napata roskalehtien sivuilta sekä massamediasta oikeita ja kuviteltuja julkkiskahinoita, ja pistää muovilla ja botoxilla korjaillut mallinuket mätkimään toisiaan turpaan mitä surrealistisimmin kääntein: tyypillisesti jokainen tappelu sisältää gorea ja verta, raajojen irtoilua sekä radioaktiivisten pierujen kaltaisia hienostuneita ihmisentappovälineitä. Ikimuistoisimmista kohtaamisista mainittakoon ainakin Michael Jacksonin ja Madonnan yhteentörmäys, jonka lomassa kahdesta pahasta leikellympi muuttuu hamsteriksi, Alfred Hitchcockin ja Steven Spielbergin kohtaamisessa jälkimmäinen joutuu liitonarkin henkien silpomaksi, ym. Celebrity Deathmatchin anarkistisen arvaamattomasta ja kahelista huumorista joko pitää paljon tai sitten ei yhtään.

Celebrity Deathmatch oli aikoinaan alusta asti yksi MTV:n suosituimmista animaatioista, mutta ensimmäisten tuotantokausien jälkeen sarjan tuotanto alkoi vähitellen ajautua vaikeuksiin, eikä pelkästään kilpailevien mediakorporaatioiden haluttomuudesta antaa lupaa käyttää suosikkihahmojaan liian epäkorrektiksi ja väkivaltaiseksi koetussa parodiassa. Yksi peruutetuista jaksoista oli esimerkiksi suunniteltu Star Trekin ympärille ja huipentunut kapteeni Kirkin ja Picardin väliseen mittelöön, mutta Paramountin vastustus kaatoi lopulta koko hankkeen William Shatnerin antamasta siunauksesta huolimatta. Uuden vuosituhannen paremmalla puolella Celebrity Deathmatchin suosio oli ehtinyt jo kasvaa sellaisiin mittoihin, että MTV suunnitteli aiheesta jo kokonaista hyllytetyksi joutunutta pitkää elokuvaansa, jonka sijaan sarjasta alettiin tuottaa jonkinlaista lyhyeksi jäänyttä eurooppalaista spin-offia. Fogelin hengentuotoksen pienen sivupolun negatiivinen vastaanotto vaikutti omalta osaltaan koko muun sarjan ennenaikaiseen lakkautukseen vuonna 2002.

Piankos MTV:n johtoa kuitenkin alkoi hävettää hittisarjansa hätiköity suolistaminen, joten Eric Fogelin ja kumppaneiden omin luomus päätettiin herättää vain paria vuotta myöhemmin ensimmäisen kerran firman omistavan Viacomin tuotosten voimin henkiin tuolloin uutuuttaan kiiltelevälle MTV2-kanavalle, jossa alkuperäistä heikommaksi osoittautunut reboot onnistui aluksi keräämään miljoonayleisön kuihtuen vähitellen olemattomiin vain parinkymmenen jakson kuluessa. Sittemmin vanhaa suosikkia on koetettu manata kuolleista ainakin kahdesti, joista viimeisin, Ice-T:n tuottama yritys julkistettiin jokusen vuotta sitten ilman sen konkreettisempaa jälkeä. Nykyisin tätä aikansa klassikkoa ei olekaan enää mahdollista katsoa kuin kämäisiltä bootleg-nauhoitteilta, sillä legendaarisen neljän ensimmäisen tuotantokauden tekijänoikeuksia koskevien kiemuroiden vuoksi kaikenlaiset viralliset julkaisut ovat pannassa.


Arvio: 4/5


CELEBRITY DEATHMATCH, 1998-2005 USA
Ohjaus: Andrew Horne, Eric Fogel, Jack Fletcher
Käsikirjoitus: Eric Fogel, Matt Harrigan, Michael Rubiner, Micheal Gans, Randolph Heard
Näyttelijät: Chris Edgerly, Jim Thornton, Len Maxwell, Masasa Moyo, Maurice Schlafer, Mills Lane, Steve Austin

Last Days of Coney Island (2015)

Uudelle vuosituhannelle tultaessa Ralph Bakshin nimi oli loattu tervalla ja höyhenillä, tämän menestyksekäs ura valtavirtayleisön osalta suurelta osin unohdettu, eikä viimeisimpien epäonnistumistensa myötä alan piireissä radioaktiiviseksi käyneelle miehelle tuntunut enää löytyvän töitä laisinkaan. Vuosikausien hiljaiselon jälkeen Ralph itse avautui eräässä haastattelussa luonnostelemastaan pitkästä animaatioprojektista, jota mies oli turhaan yrittänyt jo pidempään tarjota elokuvamaailman korkeammille voimille vain tullakseen kerta toisensa jälkeen käännytetyksi jo ovella. Uljaalla uudella aikakaudella ei näyttänyt olevan kysyntää aikuisanimaation osaamiselle – ja vaikka olisi ollutkin, olisi moisen tuottaminen tyypillisellä Hollywood-budjetilla ollut tähtitieteellistä uhkapeliä ja varma taloudellinen itsemurha. Kahdeksaakymmentä ikävuotta lähestyvän Ralph Bakshin peli näytti olleen pelattu.

Mestari Bakshilta oli kuitenkin jäänyt huomaamatta, miten maailmaan oli hiljan ilmestynyt internetiksi kutsuttu uusi kommunikointiväline, jonne myös animaatiomaailman jumalten epäsuosioon joutuneen Bakshin tuotanto päätyi jo varhain jakoon ihmisten kummasteltavaksi. Aikojen saatossa kuhina Bakshin uran ja elokuvien ympärillä alkoi jo kasvaa sellaisiin mittoihin, että ilmiö alettiin ymmärtää myös maailman medioissa sekä alan festareilla: vähitellen pannaan joutuneen miehen teoksille alettiin järjestää yhä enemmän näytöksiä sekä niiden ohjaaja kutsua vierailevaksi tähdeksi tapahtumiin ja vastaanottamaan lukuisia palkintoja elämäntyöstään. Vähitellen myös useampi nuoremman polven nimitekijä astui julkisuuteen kertomaan suhteestaan Ralph Bakshin elokuviin, innokkaimmissa piireissä ilmestyessään pornoksi haukuttua Fritz - kova kollia luonnehdittiin jopa taideleffaksi.

Näin siis syntyi pohja Ralph Bakshin uran viimeiselle animaatiolle, joka myös kohtalokkaasti The Last Days of Coney Islandina tunnetaan. Ymmärrettyään kasvaneen kulttisuosionsa sekä animaatioprojektinsa mahdottomuuden Bakshi päätyi lopulta rahoittamaan jäähyväistyönsä joukkorahoituskampanjan kautta lähimpien ystäviensä sekä perheenjäsentensä avustuksella. Pitkästä ja vaikeasta tuotantoprosessistaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – Coney Islandin asukkaiden väkivaltaisesta maailmasta sekä yhden miehen traumaattisista muistoista kertova lopullinen taideteos onkin tekijänsä varhaisvuosien likaisten klassikoiden omimpaan tapaan vähintään yhtä paljon puhtaan taiteellisen silmän kuin legendaarisen luovan säästökuurinkin synnyttämää vaivoin hallittua tajunnanvirtaa sekä orgaanis-intuitiivista kaaosta. Coney Islandin tarina ja hahmot ovatkin loppujen lopuksi täysin merkityksettömiä tekijöitä, joihin vaivoin kiinnittääkään huomiotaan elokuvaa katsoessaan.

Joku vähemmän aiheeseen syventynyt voisi luonnehtia Last Days of Coney Islandia silkaksi sekasotkuksi, jonka ainut tarkoitus lienee ollut antaa Bakshille tilaisuus esitellä aivan liian pitkään mielessään hautomia irtonaisia visuaalisia ideoita viimeisimmän käsillä olevan tekniikan avulla lähimmäistensä kanssa. Kritiikki on mielestäni myös hyvin osuvaa, sillä juuri siitähän tässä periaatteessa onkin kyse: Coney Island tarkoitettiinkin tekijänsä viralliseksi joutsenlauluksi ja auringonlaskuun katoavaksi viimeiseksi matkaksi, eikä Bakshi selvästikään halunnut päättää 60-vuotista uraansa ikävällä tai surullisella nuotilla. Itse näkisin Coney Islandin silkassa visuaalisessa mielessä ehkäpä luomisvoimaisimpana ja inspiroituneimpana Bakshina sitten miehen alkuaikojen anarkistisemman tuotannon; omalla tavallaan tässä teoksessa kiteytyykin hienosti moni vaihe tekijänsä uran ja elämän varrelta aina 70-luvulta viime aikojen maalaustaideprojekteihin asti.

Last Days of Coney Island julkaistiin virallisesti internetissä Ralph Bakshin 77-vuotissyntymäpäivänä lokakuussa 2015, vuosien varrella menehtyneille ystävilleen ja kollegoilleen omistamansa jäähyväislyhärin myötä päätöksensä sai samalla myös yksi animaation taiteen suurista tarinoista. Rauhallisia eläkepäiviään Ralph Bakshi onkin sittemmin viettänyt yhdessä perheensä kanssa käyttäen liikenevän aikansa perustamansa animaatiokoulun sekä taideharrastustensa tukemiseen, toisinaan mies myös jakaa taidettaan sekä kirjoittelee ajatuksiaan myös sosiaalisessa mediassa kaikenikäisten ihailijoiden iloksi. Kaikista urallaan kokemistaan ylä- ja alamäistä huolimatta Ralph Bakshi elää ja voi hyvin, henkilökohtaisesti myös toivon miehelle hyvää terveyttä ja pitkää ikää, sillä panettelijoiden puheista huolimatta sympaattisen rempseä Bakshi on onnistunut tuottamaan tähän maailmaan enemmän iloa kuin monta tusinaa hienostuneempaa persoonallisuutta yhteensä.

Kauan eläköön Ralph Bakshi!


Arvio: 3/5


LAST DAYS OF CONEY ISLAND, 2015 USA
Ohjaus: Ralph Bakshi
Käsikirjoitus: Ralph Bakshi
Näyttelijät: Joey Camen, Jonathan Yudis, Libby Aubrey, Omar Jones, Richard Singer, Robert Costanzo, Ron Thompson, Tina Romanus

Spicy City (1997-1998)

Ralph Bakshi oli nuoruusvuosinaan yksi räväkimmistä ja vallankumouksellisimmista uranuurtajista animaation saralla. Vielä 80-luvulla ja varsinaisen elokuvauransa nuupahdettua mies onnistui säväyttämään ensin Rolling Stonesin musiikkivideolla ja sittemmin myös jälkikäteen surkuhupaisan kokaiiniskandaalin tappaman Mighty Mouse: The New Adventuresin parissa. Animaation noustua jälleen parrasvaloihin Roger Rabbitin myötä avautui valtavirran vierastamalle veteraanille mahdollisuus palata jälleen sorvin ääreen pitkien elokuvien pariin, mutta studion johdon kusaisema Cool World -floppi onnistuikin vain pahentamaan ohjaajan ahdinkoa entisestään. Kovia kokenut Ralph oli uudella vuosikymmenellä käytännössä animaatiomaailman päättävien tahojen mustalla listalla – siitäkin huolimatta, että 90-luvun muoti oli kuin luotu juuri Bakshin kaltaisille rosoisemmille taiteilijapersoonallisuuksille. Vuosikymmenen alussa ohjaamansa kuriositeettimaisen näytellyn televisioelokuvan ohella mies tienasikin näihin aikoihin leipänsä pitkälti maalauksiaan kaupittelemalla.

Vuosikausien hiljaiselon jälkeen alkoi kuitenkin kuulua kummia. MTV ja muutama muu suosittu kaapelikanava olivat jo hyvissä ajoin alkaneet panostaa aikuisemmalle yleisölle suunnattuun animaatiotarjontaan, mutta vuosikymmenen puolivälissä myös Spawnin oman tarjontaansa napannut HBO lämmitteli neuvotteluja Matt Stonen ja Trey Parkerin luonnosteleman aikuisemman satiirisarjan tuottamisesta. Kysyntä kypsemmälle animaatioviihteelle oli toisin sanoen tuolloin huipussaan, joten myös genren pistämätön konkari itse päätettiin värvätä täydentämään HBO:n katalogia omalla vapaavalintaisella luomuksellaan. Ilmassa oli jännityksen tuntua, kuin jotain suurta olisi ollut tuloillaan ainakin paperilla... mutta paperille se suuruus myös jäi, sillä kuuteen episodiin jäänyttä Spicy Cityä ei meidänkään aikanamme taida muistaa kukaan muu kuin Ralph Bakshi innokkaimpine faneineen.

Spicy Cityn erityiseksi ansioksi on ensinnä mainittava, että vaikka sarja onkin nimellisesti suunnattu aikuisille, eivät tekijät kuitenkaan ole monen muun kaltaisensa tavoin hyödyntäneet tilaisuutta heittämällä sekaan vain mahdollisimman paljon teletappejakin lapsellisempaa kiroilua ja kakkahuumoria. Spicy City tuntuisikin imeneen vaikutteita perinteisiä animaatiosarjoja runsaammalla kädellä Twilight Zonen ja Tales from the Cryptin kaltaisista antologiasarjoista, joskin tyyli on tällä kertaa film noirista ja pulp-kirjallisuudesta ammentava kyberpunk vähän kasarivuosien Heavy Metalin eroottista kuvastoa mukailevalla otteella. Kukin jaksoista kertoo tulevaisuuden dystooppiseen maailmaan sijoittuvan tarinan romantiikasta ja väkivallasta, pahoista kytistä, gangstereista ja sinne tänne pomppivista irtoraajoista. Omassa suosikkijaksossani mies rakastuu omistajaltaan karanneeseen irtokäteen.

Niin upea kuin Bakshin käsikirjoitustiiminsä kanssa luonnostelema sarja ajatustasolla onkin, piilee kupletissa yksi iso ongelma, joka mielestäni tappaa suuren osan lopputuotteen rajattomasta potentiaalista. Spicy Cityssä ei esimerkiksi ole juurikaan hyödynnetty alagenren kikkoja muutamia virtuaalitodellisuuden kaltaisia perusasioita pidemmälle, eikä Bakshin luomuksessa tunnu olevan nimeksikään pintaa syvempää sanomaa: Bakshin loihtima maailma on yksinkertaisesti vähän likaisempi ja synkempi versio 70-luvun New Yorkista, mutta ei mitään sen enempää. Sarjan kontekstin ollessa ohkainen myös sen tarina ja hahmot tuntuvat enimmäkseen puolituntiseen muottiin venytetyltä lyhärimateriaalilta; suurin osa sujuvasti animoidun ja näytellyn Spicy Cityn kertomuksista olisi mielestäni toiminut huomattavasti näppärämmin vaikkapa kymmeneen minuuttiin typistetyssä tiiviimmässä muodossa.

Bakshin animaation käsikirjoituspuolen ongelmat pantiin aikoinaan merkille myös HBO:lla. Kun kanavan johtavat auktoriteetit päättivät ottaa asioista selvää ja tarkistivat palkollistensa taustoja, nämä huomasivatkin Bakshin pestanneen tuotantotiimiinsä rautaisten ammattilaisten sijaan lähimpiä ystäviään ja sukulaisiaan, mm. poikansa Preston Bakshin. HBO:n johdon otettua löytönsä tiimoilta yhteyttä sarjan isään vaatien tätä potkujen uhalla välittömästi vaihtamaan käsikirjoitustiimiinsä asiansa osaaviin nimitekijöihin, Bakshi näki aikansa tulleen ja sanoutui mieluummin irti koko projektista. Lupaavasta konseptistaan, pienoisesta kulttiyleisöstään sekä suunnitellusta jatkostaan huolimatta massasta erottuva Spicy City päädyttiin näin tuhoamaan karusti vain kuuden episodin jälkeen liiankin ylpeäksi käyneen luojansa niskuroinnin vuoksi. Kahden vähäisen lyhärin sekä pystyyn kuolleen televisiosarjan jälkeen Ralph Bakshille koittikin näin jälleen paluu maalaustaiteen pariin...


Arvio: 2.5/5


SPICY CITY, 1997-1998 USA
Ohjaus: Ennio Torresan Jr., John Kafka, Ralph Bakshi
Käsikirjoitus: Douglas Brooks West, Franz Henkel, Lawrence Chua, Lou Walker, Preston Bakshi, Ralph Bakshi, Willie Perdomo
Näyttelijät: Charlie Adler, James Keane, Letitia Hicks, Lewis Arquette, Matthew Flint, Michelle Phillips, Ralph Bakshi

The Head (1994-1996)

Maailmaan mahtuu monta monituista piirrettyä televisiosarjaa, jotka eivät juuri ole nauttimastaan kulttisuosiosta huolimatta jättäneet jälkeensä kuin epämääräisen muiston vanhojen fanien keskuudessa. The Headin tarkkaa syntytarinaa esimerkiksi ei tiedetä juuri epämääräisiä kaskuja pidemmälle, mutta harvojen uskottavien lähteidenkin perusteella kyseessä oli yksi varhaista animaatiotarjontaansa loputtomasti laajentamaan pyrkineen MTV:n rempseiden ysärivuosien hulluimmista aivopieruista. Muista kanavansa animaatioprojekteista tunnetun, Eric Fogelin luotsaaman katraan kokoon kursimaa sarjaa näytettiin aikoinaan osana eriskummallisiin ja kokeellisiin luomuksiin keskittyneen Oddities-nimikkeen alla yhdessä The Maxxin kanssa ennen idean kuoppaamista sisältöineen päivineen. Kuten niin montaa muuta MTV:n animaatiosarjan lopetuspäätöstä, myös Oddities-kaksikon lakkautusta on luonnehdittu höhläksi ratkaisuksi, sillä molemmat olivat ilmestyessään varsin suosittuja.

The Headin tarina alkaa Jim-nimisen nuoren miehen herättyä eräänä aamuna omituiseen päänsärkyyn. Peiliin katsottuaan Jim huomaa päänuppinsa turvonneen yön aikana pienen kerrostalon kokoiseksi möykyksi. Piankos paljastuukin mokoman vaivan johtuvan keskenään vihamielisten ulkoavaruuden muukalaisten laskeutumisesta planeetta Maan kamaralle ja harvojen valittujen maakalaisten päähän. Jimin päässä asusteleva violetti Roy-muukalainen kuuluu loismaisesti isäntiensä aivoja mutustelevien parasiittien maailmanvalloitussuunnitelmia vastaan taistelevien symbioottien heimoon, ja Jimin on ystäviensä kanssa autettava tätä etsimään käsiinsä pirstaloituneen ihmelaitteen osaset pelastaakseen maailman aivoparasiittien lähestyvältä invaasiolta. Ensimmäisen kauden lopussa avaruusloisten vihjataan vielä palaavan tulevaisuudessa, vaikka itse sarjan elinkaari ei koskaan kantanutkaan luvattuun revanssiin asti – ainakaan kirjoitushetkeen tultaessa.

Jos The Headista jotain voi siis jo näillä näppäimillä vislata, niin sarjan tekijöillä taisi itselläänkin asustaa kummallinen alieni aivoissaan kuiskimassa näille hullun luovuuden salaisuuksia suoraan jostain valovuosien takaisesta ventovieraasta tähdistöstä. Miten muuten esimerkiksi pystyisi selittämään vakavalla naamalla ruohonleikkurinsa kanssa yhtä olevan miehen, akvaarion nielleen pojan tai isonenäisen rottanaisen kaltaisten Frank Henenlotterin groteskilla tavalla hauskoista kasarileffoista karanneiden värikkäiden sivuhahmojen olemassaoloa? Vielä parempi: piikkinä Salaisten kansioiden ja Fox Mulderin suuntaan päähenkilöä ajaa takaa ufoihin uskova katkera Napoleon-kompleksinen valtion agenttipomo, joka halajaa kostoa aivoja syöville avaruusloisille tultuaan aiemmin leimatuksi ravinnoksi kelpaamattomaksi pienten ajatuslihastensa vuoksi. The Headin tapahtumien vihjataan vielä sijoittuvan samaan maailmaan Beavis & Butt-Head - iloiset teinipojatin ja Darian kanssa!

Beavis & Butt-Headin jalanjäljissä myös The Head on teknisessä mielessä sangen kurainen tekele, sen animaatio on amatöörimäisen karkeaa, käsikirjoitus hölmöä jälkeä ja ääninäyttelykin monesti niin nolostuttavan pökkelöä tekoa, ettei moista enää nykypäivänä päästettäisi televisioon alkuunkaan. Kumpaisenkin kohdalla kannattaa kuitenkin muistaa, että 90-luvun alussa ja grungen kulta-aikaan tietty rupuisuus ja omakustannesarjakuvien kotikutoista tyyliä jäljittelevä suttuisuus olivat muotia, joten ulkoasua koskevat valinnat ovat mitä todennäköisimmin olleet täysin tietoisia ja tarkoituksellisia. Henkilökohtaisesti koinkin The Headin roskanakin vilpittömäksi ja nautittavaksi hömpäksi vähän samaan henkeen kuin minkä tahansa nuhjuisen b-elokuvan tai autenttisen punkrock-levyn, sillä tärkeintähän tällaisissa teoksissa ei mielestäni varsinaisesti olekaan kromin määrä vaan kokonaisuuden itsensä sisäinen johdonmukaisuus – Miami Connectionin fanit ymmärtänevät, mitä tarkoitan.

Näin jälkiviisaana The Headin lakkautus ei ehkä sittenkään ollut aivan niin suuri yllätys kuin voisi kuvitella, olihan sarja leimaantunut jo alusta asti maanläheisemmäksi lo-fi-piirretyksi, jonka suurin avu taisikin olla muodikkuuden ohella massasta erottuminen. Rankka yksinkertaistaminen todennäköisesti alkoi syödä nopeasti tekijöiden temppuvalikoimaa tyhjiin, eikä toisella tuotantokaudella suoritettu huomattava kasvojenkohotuskaan riittänyt pelastamaan veitsen terällä tasapainoilevaa sarjaa lopulliselta tuholta: lennosta muuttunut tyyli ei välttämättä ollut kaikkien fanien mieleen, eikä muodin muututtua ajastaan jälkeen jäänyt ulkoasukaan varmasti miellyttänyt asioista päättäviä elimiä. Mitä luultavimmin MTV:n johto ei enää nähnytkään The Headin tuottamiselle minkäänlaista erityistarvetta, joten firman resurssit päädyttiin suuntaamaan kunnianhimoisempiin animaatioprojekteihin, The Headin tarina jätettiinkin tylysti vain kesken.


Arvio: 4/5


THE HEAD, 1994-1996 USA
Ohjaus: Ken Kimmelman, Paul Sparagano
Käsikirjoitus: David Benullo
Näyttelijät: Dick Rodstein, Eric Fogel, Jason Candler, Maia Danziger, Mike Judge

Downtown (1999)

"You know, sex makes people do strange things."

Tulkaa ja kuulkaa, lapset rakkaat, nuoret ja vanhat, hilpeät ja katkerat, tarinaa eräästä unohdetusta lajityyppinsä kulttiklassikosta ja omalaatuisesta odysseiasta, jollaista ei toista ole tähän maailman luotu edes legendaarisen Chris Prynoskin itsensä toimesta. Downtownia loihtiessaan likimain kaikki maailman animaatiosarjat 2020-luvulla tuottavasta Titmouse-studiostaan tunnettu Prynoski oli vielä poikanen, vain joitakin pienempiä projekteja MTV:n leivissä työstänyt nouseva kyky. Foxille vaihtaneen Mike Judgen lähdön jättämä luova tyhjiö tarjosi myös Prynoskille tilaisuuden lyödä itsensä läpi, vaikka lopulta työnantajan suorittama uudelleenjärjestely johtikin Downtownin lakkautukseen vain kolmentoista episodin jälkeen.

Chris Prynoski on kertonut muuassa haastattelussa saaneensa idean Downtowniin Ralph Bakshin 70-luvulla pikkubudjetilla tuottamista suttuisista ja epäkorrekteista animaatioelokuvista. Paljasjalkaisena nykkiläisenä tunnettu Prynoski onkin painottanut halunneensa Downtownista Fritz - kova kollia, Heavy Traffic - kuumat paikat ja Coonskiniä vastaavan taltioinnin vuosituhannenvaihteen paikallisnuorison kulttuurista ja elämäntavasta – jotain, jota ihmiset voisivat katsoa vielä vuosikymmenten päästäkin nostalgisena kuvauksena ainutkertaisesta ja kauan sitten kadonneesta ajasta ja paikasta, siinä missä Prynoski ja moni muu 70-luvun New Yorkin lapsi itse herkistelevät Bakshin, Martin Scorsesen sekä muiden paikallissankareiden hengentuotosten parissa. Prynoskin onneksi myös MTV:n päättävät elimet pitivät Downtownin perimmäisestä ideasta, sopihan urbaanin nuorisokulttuurin puolidokumentaarinen kuvaus erinomaisesti myös kanavan imagoon ja muuhun ohjelmistoon.

Downtownin päähenkilö on isoon omenaan vanhempiensa luota muuttanut, vanhoja leluja ja sarjakuvia keräävä parikymppinen vanhan liiton nörtti nimeltä Alex, joka kaapii vähät taskurahansa työskentelemällä pikkuisen painotuotteita myyvän kaupan tiskillä. Alexin elämä likaisessa ghetossa ei ole helppoa, mutta ankeaan arkeen väriä tuovat kokoontumiset tämän monenkarvaisten ystäviensä, kuten makeisiin addiktoituneen ylipainoisen Jenin, huumeita diilaavan elämäntaparokkari Goatin sekä pahoista pojista pitävän goottityttö Serenan elämääkin suurempien persoonallisuuksien kanssa. Nuoren miehen elämässä henkilökohtaiset mieltymykset joutuvatkin usein vastakkain ympäröivän maailman vaatimusten kanssa: läpi sarjan Alex esimerkiksi epäröi kertoa elämänsä naisille lapsellisiksi koetuista harrastuksistaan pelosta, että joutuisi naurunalaiseksi ja jäisi yksin. Itärannikon nuorison elämän keskiössä ovatkin larppaamisen, graffitien sekä luvattomien bileiden kaltaiset puuhastelut, joiden lomassa lempi leiskuu, ja joka jätkä nolaa säännöllisesti itsensä erilaisten kujeiden ja järjettömän vedonlyönnin innoittamana Sion Sonon Hazardin mielenmaisemissa.

Alexin ja kumppaneiden ankea arkielämä eroaakin aikansa tyypillisestä eskapistisesta animaatioviihteestä kuin sarvikuono sikalassa. Tiettävästi Prynoski tuotantotiimeineen kierteli kameran sekä äänityslaitteiden kanssa Amerikan itärannikon suurkaupunkien kaduilla ja nuorison kulttuuritapahtumissa taltioiden ihmisten elämäntarinoita sekä aitoa dialogia, joita edelleen hyötykäytettiin lähes sellaisenaan Downtownin episodien käsikirjoituksellisena pohjana. Pienenä lisäpanoksena projektinsa autenttisuuden takaamiseksi Prynoski tiimeineen myös palkkasi sarjansa ääninäyttelijöiksi tarkoituksella joukon suoraan kadulta repäistyjä amatöörejä, joiden lausuman dialogin taustalle vielä erikseen jätettiin tai lisättiin aitoa suurkaupungin taustahälyä sekä ajalleen muodikasta vaihtoehtorockia, hiphoppia sekä elektronista tanssimusiikkia, jollaisia kuuli paljon myös vuosituhannen alun videopeleissä; vanhaan aikaan MTV oli vielä musiikkiin erikoistunut kanava, joten firman sisältä löytyi Downtownin tarpeisiin asiansa osaavaa väkeä aiheen saralta.

MTV:n Downtownin suurimmat vahvuudet kiteytyvätkin sen selkäytimeen asti pureutuvaan tunnelmaan sekä mahdottomuuksiin asti yltävään samaistuttavuuteen: Prynoski ei kaihtanut puhtaan realismin tavoittelussaan edes nuorison alkoholin- ja huumeidenkäytön, tupakoinnin tai ilotyttöjen kaltaisia yksityiskohtia, joita tuskin nykyisinkään voisi televisiossa sellaisenaan näyttää yleisen moraalin ja politiikan puhtautta uskonnollisella vimmalla vartioivien sosiaalisen median verikoirien vuoksi. Downtownin rutikuivaa naturalismia on kuitenkin onneksi ymmärretty säännöllisesti rikkoa erilaisilla tarkoituksellisen värikkäillä uni- ja mielikuvituskohtauksilla, joista toisinaan Vincent van Goghin maalauksia muistuttavat taustat sekä etenkin viimeiseksi jääneen episodin happotrippi ovat luovuudessaan näkemisen arvoisia spektaakkeleja. Kahden ääripään tasapainoinen yhdistelmä maistuu niin hyvälle, että kyseistä päähän valonnopeudella nousevaa keitosta nauttiessa ei voi kuin ihmetellä, miksei vastaavaa tyylikeinoa käytetä useammin, vaikka genren tuotosten tarjonta tuntuisikin suoratoistopalvelujen myötä räjähtäneen täysin käsiin.

Chris Prynoski suunnitteli Downtownista alusta asti dokumenttia omasta ajastaan, ja sellaisena tekijänsä Graalin malja myös toimii likimain täydellisesti. Ulkopuolisin silmin Downtownia voinee tarkastella nostalgian sijaan myös mielenkiintoisena kuvauksena internetin myötä kansainvälisiksi ilmiöiksi kasvaneiden alakulttuurien yhteiselosta aikana, jolloin maailma oli vielä huomattavasti nykyistä suurempi. Prynoskin luomuksen viimeisen huikean episodin päätyttyä ilmoille jääkin katsojan näkökulmasta vaille vastausta piinaavan avoin kysymys, mitä kaikkea Downtownin tekijät olisivatkaan vielä kyenneet saamaan aikaan, jos sarjaa olisi ehditty vielä jatkaa ainakin toisen samanlaisen kauden verran. Downtownin lakkautusta onkin jälkikäteen sanottu yhdeksi MTV:n typerimmistä päätöksistä koskaan. Vähintään yhtä tyhmänä ja epäreiluna ratkaisuna Downtownista ei liene nykyisinkään olemassa edes kunnollista fyysistä julkaisua, vaan Prynoski itsekin on jo pidempään joutunut kaupittelemaan ihmisille sarjansa "promootiokopioita" pitääkseen teoksensa muistoa vielä jotenkin hengissä.


Arvio: 5/5


DOWNTOWN, 1999 USA
Ohjaus: Chris Prynoski, Eugene Salandra, Ilya Skorupsk, Jody Schaeffer, Kevin Lofton, Patrick Smith, Tony Kluck
Käsikirjoitus: Anne D. Bernstein, Chris Prynoski, David Regal, Erica Rothschild, Eric Friedman, George Krstic, Japhet Asher, Peter Elwell, Peter Gaffney, Rachelle Romberg
Näyttelijät: Aurora Lucia-Levey, Gregory Gilmore, Hector Fontanez, Leyora Zuberman, Marco H. Rodriguez, Phoebe Summersquash, Scot Rienecker, Tammy Lang

Kukkulan kuningas (1997-2009)

“I’m not playing with dolls. I’m… interacting with them”

Mike Judge on kertonyt eräässä hiljattain antamassaan haastattelussa kokeneensa lypsäneensä Beavisin ja Butt-Headin tyhjiin jo aiheesta väsäämiensä ensimmäisten karkeiden lyhäreiden jälkeen. Kun MTV päätti tuottaa aiheen pohjalta kokonaisen loputtomuuksiin asti jatkuvan televisiosarjan, Judge joutuikin käyttämään kaiken vähäisenkin liikenevän luomisvoimansa kyetäkseen pysymään suosiossa alati kasvavan luomuksensa tahdissa aina täydelliseen kyllästymiseen ja lähes loppuunpalamiseen asti. Hyvissä ajoin ennen Beavis & Butt-Head - iloiset teinipojatin kunniallista päätöstä Judge ehti luonnostelemaan huvikseen aikansa maailmaa työtätekevän perheellisen ihmisen silmin tarkastelevan humoristisen sarjan, jonka myötä mies vaihtoi samalla työnantajaa MTV:ltä Foxille...

Vaikka Judgen alulle panema prosessi loihtikin tähän maailmaan Kukkulan kuninkaana tunnetun genrensä klassikon, ei lopputulos tiettävästi ole kovinkaan lähellä luojansa alkuperäistä näkemystä. Tiettävästi Judgen MTV:llä kynäilemässä vedoksessa oli huomattavasti vähemmän henkilöhahmoja sekä runsaammalla kädellä suoraa poliittista sanomaa, sekä erityisesti patavanhoillisille oikeistokonservatiiveille suunnattua piruilua, mutta vasta Foxin palkkalistoilla ollut Simpsonit-käsikirjoittaja Greg Daniels antoi työnantajansa toimeksiannosta Judgen alkuperäisvisiolle sen lopullisen moniulotteisemman ja samaistuttavamman muodon. Mike Judge itse piti Danielsin tekemistä muutoksista siinä määrin, että nimesi tämän kanssaan koko sarjan idean isäksi.

Kukkulan kuninkaan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen teksasilaiseen pikkukaupunkiin hienostoihmisen sieraimissa punaniskalta haiskahtavien stereotyyppisten sinikaulustyöläisten asuttamaan naapurustoon sekä erityisesti Hillin suuren maailman asioista täysin tietämättömän perheen edesottamusten ympärille. Mike Judgen itsensä äänellä puhuva Hank Hill on propaania ja grillausta rakastava jokamies, jonka naiivin hyväntahtoinen vaimo tulee toisinaan aiheuttaneeksi uudenlaisia ongelmia yrittäessään parantaa maailmaa. Perheen poika Bobby taas on äitinsä hemmottelema ylipainoinen ja koulukiusattu "kummallinen" lapsi, jolla on varauksellisen epämääräinen suhde vähän höveliin mutta pohjimmiltaan hyväluontoiseen isäänsä. Hillin perheeseen kuuluu lisäksi remonttimiehiä vihaava koira, joka onnistuu eräässä jaksossa leimaamaan isäntäperheensä tahattomasti rasisteiksi.

Judgen ja Danielsin yhteistyön hedelmää on toisinaan virheellisesti luonnehdittu jopa ensimmäiseksi aikuisille suunnatuksi piirrossarjaksi, mikä kertonee enemmän Kukkulan kuninkaan massasta poikkeavasta tyylistä kuin mistään muusta: Kukkulan kuningas saattaa esimerkiksi olla Simpsonien ja Duckmanin tavoin piikikäs, mutta sen yleisasenne on niitä lakonisempi ja maanläheisempi – Kukkulan kuninkaan maailmassa mikään ei ole niiden tavoin itsestään selvää, eikä edes irvailun sanoma tai kohde ole aina yhtä selkeä kuin mainittujen kaltaisissa hupailuissa. Kukkulan kuninkaan nerokkain oivallus onkin jo alusta asti antaa sarjan maailman ja hahmojen elää ja hengittää omalla painollaan, ja jättää pidemmälle menevien päätelmien ja tuomioiden tekeminen katsojan itsensä harteille – useimmista kaltaisistaan sitcomeista poiketen Kukkulan kuninkaassa ajan kuluminen huomioidaan, ja yksittäisiä episodeja sitoo etenkin ensimmäisen seitsemän tai kahdeksan tuotantokauden ajan monesti toisiinsa jokin suurempi teema tai pieni taustalla jatkuva tarina.

Eräänä esimerkkinä Kukkulan kuninkaan käsikirjoituksen tasosta, sarjan maailman syvyydestä sekä yleisestä kerrontatyylistä toimikoon Hillien naapurustossa vaimonsa ja poikansa kanssa asuva, ketjussa tupakkaa polttava vainoharhainen tuholaistorjuja Dale. Dalen vaimo on todellisuudessa pettänyt miestään vuosikausia julkisesti miestään alkuperäisväestöön kuuluvan korston kanssa, ja Dalen poikakin on todellisuudessa kielletystä suhteesta syntynyt lehtolapsi. Eräässä jaksossa Dale on pääsemäisillään jyvälle petollisen vaimonsa salaisuudesta vain uppoutuakseen lopulta yhä syvemmälle ufologian syövereihin. Dalella on kaikesta huolimatta lämmin suhde niin poikaansa kuin vaimoonsakin, ja ainut tyytymätön henkilö draamassa on jälkikasvunsa elämästä ulkopuoliseksi jäänyt salarakas.

Kukkulan kuningas ei saarnaa tai väännä mitään rautalangasta, monet sarjan yksittäiset tarinat ovat parhaimmillaan niin samaistuttavia ja perusidealtaan ajattomia, että niitä on helppo katsoa tietystä tekoaikaansa sidotusta ulkoasustaan huolimatta vielä vuosikausia valmistumisensa jälkeen. Tällaisia jaksoja ovat esimerkiksi pienet kertomukset sukupolvien välisestä kuilusta, joissa Hillin tai jonkin muun sarjan perheen vanhemmat yrittävät opettaa ja opastaa lapsiaan mielestään oikeille teille. Eräässä jaksossa erään toisen hahmon seksistisestä asenteesta kiusaantunut Hank esimerkiksi yrittää opettaa pojalleen, miten naiset eivät ole olemassa vain miesten palvelemista varten, toisessa yhden jos toisenkin perusasian koulukiusaamisen todellisuudesta. Usein vanhempien opetuksissa on myös oma järkensä, vaikkakin satiirina tilanteista onnistutaan monesti repimään irti myös nasevaa ironiaa tissibaarien ja väkivaltaviihteen kaltaisten aikuisten mukavuuksien kautta.

Foxin kultakaivoksen luonnehtiminen pelkästään suosituksi aliarvioisi sitä pahasti – ilmestymisaikanaan televisiota katsova yleisö suorastaan rakasti sitä! Kukkulan kuninkaalla olikin parhaimmillaan enemmän katsojia kuin vielä jotenkuten jaloillaan samoihin aikoihin pysyneellä Simpsoneilla. Judgen ja Danielsin luomuksen erinomainen ääninäyttely sekä yleinen samaistuttavuus sellaisinaan riittivätkin paikkaamaan kaikenlaiset hienoiset heilahtelut sekä kaavamaisempaan muottiin ajautumisen vielä vuosikausien ajan Mike Judgen ja ja Greg Danielsin vetäydyttyä vähitellen sarjan tuotannosta seitsemännen ja kahdeksannen tietämillä. Menestyksestä huolimatta Foxin päättävät elimet tekivät yllättävän ratkaisun loppuaan kohden lievästi stagnatoituneen sarjan armollisesta lakkauttamisesta kolmentoista kauden ja peräti yli kahden sadan jakson jälkeen niinkin myöhään kuin Herran vuonna 2009.

Valovuosia myöhemmin aikuisemmalla iällä katsottuna Judgen ja Danielsin huumori tuntuukin purevammalta kuin koskaan, ja monet Kukkulan kuninkaan yksittäiset vitsit voisivatkin sellaisenaan siirtää koska tahansa meidänkin aikaamme, alkaen uskonnollisten kulttien aivopesu- ja painostusstrategioilla sanomaansa levittävistä poliittisista agitaattoreista sekä vähemmistöjä ensisijaisesti oman julkisivunsa kiillottamiseen käyttävistä sosiopaateista kaikenlaisiin universaaleihin huomioihin perheestä, sukupolvien ja sukupuolten välisistä suhteista sekä länsimaisesta yhteiskunnasta yleisesti. Kukkulan kuningas ei välttämättä ole yhtä nerokkaalla tavalla tyhmä kuin Beavis & Butt-Head tai muuten vain nerokas kuten Daria, mutta kun ajattelee yhden miehen olleen enemmän tai vähemmän luomassa kaikkia kolmea, pitää Mike Judgelle nostaa hattua silkasta kunnioituksesta tämän betonoidulle asemalle 90- ja 2000-lukujen nuorison tuntojen tulkkina ja yhtenä aikansa televisioanimaation kultasormista.


Arvio: 4.5/5


KING OF THE HILL, 1997-1999 USA
Ohjaus: Adam Kuhlman, Allan Jacobsen, Anthony Lioi, Boo Hwan Lim, Dominic Polcino, Klay Hall, Kyoung Hee Lim, Lauren MacMullan, Tricia Garcia, Wesley Archer
Käsikirjoitus: Greg Daniels, J.B. Cook, Jim Dauterive, Jonathan Collier, Kit Boss, Mike Judge, Sivert Glarum
Näyttelijät: Brittany Murphy, Johnny Hardwick, Kathy Najimy, Mike Judge, Pamela Adlon, Stephen Root

Daria (1997-2002)

"Daria? Come on, the neighbors are starting to talk."
"Um... good. Soon they'll progress to cave drawings and civilization will be on its way.”

Kukaan tuskin pystyy hyvällä tahdollakaan kiistämään, kuinka uskomattoman suosittu ja vaikutusvaltainen Mike Judgen Beavis & Butt-Head - iloiset teinipojat ysärillä oli. Välittömästi ilmestyttyään sarja kohosi teini-ikäisten nuorten aikuisten valtavirran ja kymmenien miljoonien katsojien kiintotähdiksi määrittelemään kokonaisen sukupolven musiikkikulttuurin suuntaviivat aina pitkälle 2000-luvulle ja meidänkin päiviimme asti. Judgen luomus nousi jälleen puheenaiheeksi monessakin tuvassa viimeistään hiljattain täysin puskista ilmestyneen Beavis and Butt-Head Do the Universen myötä, mutta konseptille on jo nyt luvattu jatkoa kokonaisen uuden ja uljaamman televisiosarjan voimin, eikä ihmiskohtaloista päättävien tahojen yritteliäisyydelle ole loppua näköpiirissä ainakaan tätä kirjoittaessani.

Alkuperäisen idioottihuumoriin keskittyneen ysärisarjan edetessä Judge tiimeineen joutui tunnetusti kehittelemään kokonaisen legioonan verran uusia hahmoja saadakseen nälkävuosien pituisen komedian pysymään vastakin tuoreena ja mielekkäänä. Näin syntyi Beavisin ja Butt-Headin häröilyä seuraamaan monotonisella äänellä ja sarkasmia solkenaan viljelevällä asenteella angstaileva, pinnallista ja aivotonta yhteiskuntaa vieroksuva älykäs teinityttö nimeltä Daria Morgendorffer, joka pikimustasta kyynisyydestään huolimatta tuntee sympatiaa kenkiäänkin vähä-älyisemmän mutta taatun vilpittömän ja epäsovinnaisen duon sekoiluja kohtaan. Darian hahmossa kiteytyykin omalla tavallaan samainen ysärivuosien nuorisomuodin ihannoima ulkopuolisuus, joka nosti Fox Mulderin nuorten naisten palvomaksi seksisymboliksi.

“Do you always talk to the computer, Daria?”
“Only when the toaster’s mad at me.”

Daria Morgendorffer ei ollut vain erinomainen sivuhahmo musiikkivideokanavan lippulaivaan, mutta kertyneen yleisöpalautteen perusteella myös äärimmäisen samaistuttava ja hauska persoonallisuus itsessäänkin. MTV:llä ymmärrettiin ajan henkeen sivuhahmoksi vähän liiankin moniulotteisen Darian jäävän Judgen sarjassa vain turhaan Beavisin ja Butt-Headin kaltaisten valmiiden suosikkien varjoon, joten hahmolle alettiin nopeasti luonnostella Glenn Eichlerin ja Susie Lewis Lynnin johdolla ikiomaa sarjaansa, jolla ei tulisi olemaan minkäänlaista yhteyttä Mike Judgen luotsaaman komedian kanssa. Judge itse alkoi näihin aikoihin olla jo läkähtymäisillään valtavan työtaakkansa alla, joten mies ei itse pystynyt osallistumaan spin-offin tuotantoon kollegoilleen antamaansa siunausta pidemmälle.

Beavis & Butt-Headin spin-offin ensimmäisessä jaksossa Daria Morgendorffer perheineen muuttaa tyypilliseen amerikkalaiseen keskiluokkaiseen Lawndalen lähiöön. Paikallisen lukion oppilaat ja opettajat kiinnittävät välittömästi huomionsa massasta musteläikän tavoin eroavaan kyyniseen Dariaan, joka päätyykin nopeasti huonon itsetunnon omaaville nuorille suunnatulle erityisluokalle. Tylsällä ja tarpeettomalla istunnollaan Daria tulee tehneeksi tuttavuutta taiteellisen ja vähintään yhtä kyynisen ja introvertin goottityttö Janen kanssa. Matalamielisen pinnalliselle ympäristölleen omaan kuivan sarkastiseen tapaansa irvailevasta kaksikosta tulee nopeasti erottamattomat taistelutoverit ankeaa maailmaa ja vastakkaisen sukupuolen huomiosta kilpailevien ja sokeasti muodin perässä juoksevien typerysten asettamia yksiulotteisia roolimalleja ja kohtuuttomia odotuksia vastaan.

“Right here and now, let’s pledge to make Daria’s dream a reality.”
“You mean the one where people walking down the street burst into flames?”

Ensisilmäyksellä Darian maailma saattaa vaikuttaa etenkin animaatioltaan poikkeuksellisen kankealta ja mälsältä, keskittyyhän itse sarja nimenomaan kuvaamaan nuorison elämää pessimistisen 90-luvun lopulla jonkinlaisen suuren ja vauhdikkaan seikkailun sijaan. Tietyssä karussa realismissa kuitenkin on samalla Darian vahvuus, sillä valehtelematta lähes jokaisesta jaksosta löytää tilanteita ja henkilöhahmoja, jotka tavalla tai toisella voisivat olla kuin kenen tahansa satunnaisen katsojan oikeasta elämästä. Darian äiti esimerkiksi on uranainen, jolla ei ole aikaa perheelleen, joten lasten kasvatus on talossa delegoitu ylikireän isän harteille. Darialla on lisäksi ekstrovertti sisko, joka on kuin vanhemman sisarensa täydellinen vastakohta tyhjäpäisine muotioikkuineen ja poikaystävineen, unohtamatta tietenkään muuatta Christopher Walkenilta maneerinsa saanutta miesopettajaa. Sarjan hahmoissa ja maailmassa onkin tiettyä aitoa ja samaistuttavaa syvyyttä, joka ilmestymisaikanaan oli tällaisille nuorisokomedioille sangen harvinaista ylellisyyttä.

Minkä Daria animaatiossa häviää, otetaan kuitenkin korkoineen takaisin käsikirjoituksen korkeassa tasossa. Nuorille aikuisille suunnattuna komediana Darialla oli lupa hyödyntää vaikeampaa kieltä sekä käsitellä aikuisempia teemoja, joten sarjan kirjoittajat myös käyttivät tilaisuuden hyödykseen vyöryttämällä dialogi toisensa perään mitä hersyvintä kielellistä huumorin juhlaa: toisinaan Dariaa katsoessa tuntuu kuin jokaisella suunavauksella ilmoille kajahtaisi jotain todella osuvaa tai muuten vain hauskaa ja persoonallista sanottavaa ympäröivästä maailmasta. Darian ja Janen jakama konformismille allerginen maailmankuva on periaatteessa äärimmäisen surullinen ja pessimistinen, mutta se toimii samalla erinomaisena pohjana terävälle yhteiskunta- ja kulttuurikritiikille sekä ironiselle huumorille: sen enempää Daria kuin Janekaan eivät persoonallisuuksina ole kehittyneet tyhjiössä, mutta silkan aggression ja häiriköinnin sijaan epäoikeudenmukaista ja järjetöntä maailmaa vastaan on mahdollista sotia myös yksinkertaisesti nauramalla sille päin naamaa.

“I’m telling you, puppets make anything funny. Give me something that isn’t funny.”
“Um… a plane crash into a nuclear power plant.”
“Okay. Now, picture the same plane crash, only the cabin is full of screaming puppets flailing their skinny little puppet arms. Funny, right?”

MTV tuotti Dariaa yhteensä viiden tuotantokauden sekä kahden pitkän elokuvan edestä ennen sarjan lakkauttamista vuonna 2002. Jaksoja sarjaan kertyi yhteensä 65, joiden kuluessa taso ei juuri päässyt heilahtelemaan missään kohtaa merkittävästi alusta asti huikean korkealle asetetuista standardeista. Uudella vuosituhannella Darian kuvaama maailma alkoi kuitenkin olla väistymässä optimistisemman ja vuosikymmenen kestänyttä epäkaupallisempaa nuorisokulttuuria virtaviivaisemman muodin tieltä, joten Darialle ja Janelle sen enempää kuin MTV:n animaatiotuotannolle ei enää löytynyt entisenlaista kysyntää; jälkiviisaasti sanottuna Darian kohdalla lopetuspäätös tuli onneksi ainakin ajoissa. Mike Judgen alkuperäisluomuksen sivutuotteesta voinee siis nykyisinkin nauttia vilpittömästi reliikkinä kauan sitten kadonneesta ajasta, jolloin tyhmistäväksi mielletystä televisiostakin saattoi toisinaan tulla nuorisolle suunnattua luovaa ja älykästä viihdettä myös Suomessa.

”People call me a feminist whenever I express sentiments that differentiate me from a doormat or a prostitute. ”


Arvio: 5/5


DARIA, 1997-2002 USA
Ohjaus: Eric Fogel, Karen Disher, Ken Kimmelman, Margaret E. Rutherford, Paul Sparagano, Ray Kosarin
Käsikirjoitus: Anne D. Bernstein, Chris Marcil, Glenn Eichler, Mike Judge, Sam Johnson, Susie Lewis
Näyttelijät: Alvaro J. Gonzalez, Julián Rebolledo, Marc Thompson, Tracy Grandstaff, Wendy Hoopes

Vihreitä munia ja kinkkua: toinen kattaus (2022)

Varoitus! Mikäli lukija aikoo katsoa Vihreitä munia ja kinkkua, on suositeltavaa jättää tämä ja kaikenlaiset muut arvostelut sekä juonireferaatit etukäteen lukematta, sillä sarjan hauskuus piilee nimenomaan sen luovuudessa ja yllättävissä käänteissä. Mene siis, ja nauti aikamme laadukkaimmasta televisioanimaatiosta maailmassa ennen tämänkään vähän lukemista!

Jokunen vuosi sitten Warner Brothersin animaatioimperiumi meni tekemään sopimuksen Netflixin suoratoistojyrän kanssa kokonaisen jättimäisten tuotantoarvojen animaatiosarjan luomisesta. Tuon kyseisen megalomaanisen mammuttimaisen sarjan lähdeaineistoksi valikoitui supi surkeiden Hollywood-filmatisointien riivaaman sanaseppo Dr. Seussin pikkuinen lapsille suunnattu runokirjanen, jonka pohjalta tuotettu Vihreitä munia ja kinkkua oli pienistä kömmähdyksistään huolimatta valtava arvostelu- ja yleisömenestys – siitäkin huolimatta, että melkein kaikki sarjan nimeä ja tyyliä lukuun ottamatta olikin todellisuudessa Warnerin ja maailman huippua alallaan edustavien tekijöiden oman ihanan luovan mielikuvituksen tuotetta.

Niin runsahasti henkisiä orgasmeja kuin ensimmäinen tuotantokausi ainakin omassa ajukopassani laukaisi, päättyi tarina varsin inhottavasti vain uuteen cliffhangeriin sekä vuosikausien tuskalliseen odotukseen, johon luvattua jatkoa saatiin vasta aivan hiljattain. Toinen kattaus jatkaakin suoraan siitä, mihin ensimmäisen kauden finaalissa jäätiin: Sam-I-Am on viimein saanut suostuteltua Michael Douglasin äänellä yrmyilevän Guyn maistamaan vihreitä munia ja kinkkua – kaksikko on siis vihdoin kypsä etsimään Samin kauan sitten kadonnutta mystistä äityliä, joka myös Pam-I-Amin nimellä tunnetaan. Aivan ensimmäisenä twistinä sekä raikkaana irtiottona aiempaan Toinen kattaus onkin tyypillisen road tripin ja macguffin-metsästyksen sijaan pohjimmiltaan tarina äidin ja pojan, miehen ja tämän perheen sekä Shakespeare-tyyliin kahden toisiaan vihaavan heimon suhteesta.

Mutta mitä tekemistä tällä kaikella on vihreiden munien ja kinkun kanssa? Eipä oikeasti yhtään mitään, tietty mielikuvituksellinen kulinaarinen teema vain sattuu olemaan yksi kahteen tuotantokauteen jaetun spektaakkelin tarinan läpi jatkuvista johtoaiheista. Oikeasti toinen tuotantokausikaan ei enää edes "perustu" siihen samaan kirjaseen, vaan kylmää sotaa satirisoivaan humoristiseen kirjaseen nimeltä "The Butter Battle Book", josta Ralph Bakshi ohjasi oman näkemyksensä jo 80-luvulla juuri ennen rautaesiripun ja sosialismin tuhoa. Kuten arvata saattaa, tälläkin kertaa kyseisestä opuksesta on napattu vain perusidea, jota on edelleen laajennettu sekä jatkokehitelty äärimmäisen hyvällä maulla sekä tyylillisesti niin pitkälle, ettei samaisen kirjasen lukemisella juuri saakaan katsomiskokemustaan pilattua. Vitsin ydin onkin tunnelman muuttumisessa yllättäen näinkin radikaalisti ensimmäisen kevyehköstä ja hauskasta seikkailusta vakavammaksi poliittiseksi trilleriksi.

Vihreiden munien ja kinkun toista tuotantokautta tiivistettiin ensimmäisestä muutamalla jaksolla, jolloin lopputulokseenkaan ei jäänyt sekunnin kymmenyksenkään vertaa täytemateriaalia tai loputtomuuksiin asti venytettyjä kohtauksia. Pienen lapsen vinkeää luovuutta sekä älykkäällä tavalla lapsekasta huumoria tihkuvan Toisen kattauksen seuraaminen tuntuukin kuin huippuluokan muusikon improvisoinnin seuraamiselta: aina kun alat kokea tarvetta mennä vessaan, maestro vetääkin hihastaan hypnoottisen kekseliästä tajunnanvirtaa, ja kaikenlainen maallinen poistuu mielestä jälleen tuntikausiksi. Toisella kattauksella on mittaa vajaa viitisen tuntia, mutta ennen viimeisen jakson loppua en hypnoosissani rohjennut irtautua sarjan parista edes syömään. Warnerin ja Netlixin tekijät ampuvat katsojaa sellaisella sarjalla uskomattoman muistettavia hahmoja sekä päiväkodin piirustustunnilta lainattuja vinkeitä yksityiskohtia, että moiseen mielikuvituksen tsunamiin törmää enintään kerran sukupolvessa – jossa silloinkaan.

Mihinkään aiempaan sanomiseeni minulla ei tällä erää olekaan enää juuri lisättävää. Vihreitä munia ja kinkkua on yksi aikamme johtavista piirretyistä televisiosarjoista, ja Toinen kattaus onnistuu vielä entisestään petraamaan kaikessa ensimmäisestä tuotantokaudesta. Olen koettanut yön yli miettiä jotain pientä nuristavaa näkemästäni, mutta olen samalla vaivalla löytänyt siitä vain entistä enemmän ansioita: tällä kertaa jopa lopun kikkailu on onnistuttu rytmittämään ensimmäistäkin sujuvammaksi tykitykseksi, viimeinen jakso jopa onnistuu sitomaan kaikki avoimet langat niin nätisti yhteen, ettei kolmatta tuotantokautta juuri enää jatkoksi kaipaisikaan. Vihreitä munia ja kinkkua ei ole vain kypsillä yleisinhimillisillä teemoilla vuorattu kertomus ystävyydestä ja perheestä, mutta sillä on jopa syvempää pasifistista sanomaa sodan ja väkivallan mielettömyydestä.

Intuitioni kertoo minulle, että viimeistään toisen tuotantokauden myötä tätä sarjaa tullaan vielä tulevaisuudessa juhlimaan yhtenä lajityyppinsä moderneista klassikoista.

Ugh! Olen puhunut.


Arvio: 5/5


GREEN EGGS AND HAM: THE SECOND SERVING, 2022 USA
Ohjaus: Bradley Raymond, Piero Piluso
Käsikirjoitus: Brian Schacter, Jared Stern, John Whittington, Kate Thulin , Katie Greenway, Mark Rizzo
Näyttelijät: Adam DeVine, Diane Keaton, Ilana Glazer, Jose Andres, Kevin M. Richardson, Michael Douglas, Patricia Clarkson, Rob Brydon

Blade (1998)

"Some motherfuckers are always trying to ice-skate uphill."

Kauan sitten muuassa amerikkalaisessa ghetossa vampyyriukkeli meni ja imaisi raskaana olevaa Anna-Liisaa suoraan suonesta. Syntisten menojen seurauksena ennen aikojaan tähän maailmaan syntynyt pienokainen sai kantaakseen verenimijäin osittaisen perimän kaikkine mukavuuksineen. Eksentrisen mestarinsa huomassa "daywalkeriksi" luonnehditusta puolivampyyristä kasvoi aurinkolaseja yölläkin käyttävä cool Wesley Snipes, aikansa tyypillisiä vaihtoehtorokkareita muistuttavia verenimijöitä metsästävä toimintasankari. Ilkeät yön timot sattuvat pyörittämään ihmisten rinnalla omaa salaista rinnakkaisyhteiskuntaansa omine myytteineen ja legendoineen, joten työsarkaa Bladen kaltaisella kivikovalla vampyyrininjalla luonnollisesti riittää.

Bladen tuotantohistoria ulottuu ajassa aina 90-luvun alkuun, jolloin taloudellisessa ahdingossa rypenyt Marvel-kustantamo koetti epätoivoisesti keksiä pikaisia tulonlähteitä kroonista rahapulaa paikkaamaan. Eräs firman oikukkaan johdon neronleimauksista oli alkaa kaupitella näiden sarjakuvaomistusten filmausoikeuksia niistä kiinnostuneille tuotantoyhtiöille, olivathan Tim Burtonin Batman-leffat ajan kuuminta muotia. Vaikka Marvel-filmatisoinnit tuottivat jo tuolloin satojen miljoonien lipputuloillaan moninkertaisesti itsensä takaisin, ei tulovirroista sittenkään satanut huonojen sopimusten vuoksi kustantamon itsensä laariin kuin karkkirahoja.

Alkujaan Bladen piti olla jonkinlainen Meksikoon sijoittuva vampyyriwestern, jonka pääosassa olisi heilunut Shaftina paremmin tunnettu Richard Roundtree, mutta ilmeisesti päättävissä elimissäkin ymmärrettiin konseptin kornius, ja alkuperäiset suunnitelmat hyllytettiin – eräässä vaiheessa New Line Cinemassa jopa keskusteltiin sankarin muuttamisesta mustasta valkoiseksi ja itse leffa toimintapätkästä komediaksi. Lopullisen muotonsa elokuva sai vasta käsikirjoittajaksi pestatun supersankarispesialisti David S. Goyerin hyppysissä, jonka visioissa varsin vanhanaikaiseksi ja romanttiseksi mielletystä vampyyrihömpötyksestä kasvoikin aikansa synkistelymuodille kumartava urbaani ja postmoderni kauhutoimintaraina.

Blade onkin elokuvana vähän kuin teinipojille suunnattu Twilight, jossa hyvät tyypit ovat aina tyylitajuisia ja pahat vain yrittävät olla. Parturissa käyneen one-linereita heittelevän Wesley Snipesin viiltävän karisman rinnalla tarinan pahiksena paita auki heiluvan rasvatukkaisen Stephen Dorffin virnistely saa lähinnä toivomaan tämän pikaista turpasaunaa sankarimme käsissä, mikä on tällaisissa leffoissa siis ihan hyvä juttu. Valitettavasti ärsyttävästi virnuilevan hipsterin selkäsaunaa saadaan kuitenkin odottaa vähän liiankin kanssa parituntisen seikkailun loppuun asti, ja sittenkin kuritukseen on menty sotkemaan muutamia turhia digitaaliefektejä. Alkuperäinen leikkaamaton versio oli tätä yli puoli tuntia pidempi, joten leikkaajalle kukkia.

Mitä olen ihmisten mielipiteitä kuunnellut, tuntuu moni karsastavan tätä ysärivuosien varhaista Marvel-mättöpalaa, mutta omasta mielestäni kyseessä on helposti yksi viihdyttävimmistä lajissaan. Pelkästään Bladen tulokulma koko vampyyrigenreen oli ilmestymisaikanaan etenkin valtavirran elokuvissa täysin uutta ja ihmeellistä, eikä sitä myöhempien Disney-versioiden tapaan edes yritetty muokata koko perheelle sopivaksi eskapistiseksi hölmöilyksi; Bladella oli vielä lupa viipaloida ja vetää vihollisia turpaan sekä lennättää vertakin ämpärikaupalla ihan vain silkasta lennättämisen ilosta. Näihin aikoihin kaikenlainen meidän aikanamme yleistynyt yletön erikoistehostekikkailukin ymmärrettiin vielä pitää aisoissa, joten suuri osa Bladen toimintakohtauksistakin on aitoa tavaraa.

Henkilökohtaisesti käy vähän sääliksi Bladen ohjannutta Stephen Norringtonia. Mies ehti ohjaamaan urallaan vain neljä elokuvaa, joista olen aiemmin arvostellut Brad Dourifin tähdittämän aliarvostetun Death Machinen. Bladen vaihtoehtoisessa lopussa Norrington itse esitti Michael Morbiusta, jota ilmeisesti kaavailtiin mukaan myöhempiin saman sarjan elokuviin ennen suunnitelmien hylkäämistä. Sittemmin Norringtonin ura ajautui sivuraiteelle ja tuhoutui katastrofaalisen Herrasmiesliigan mukana.


Arvio: 4/5


BLADE, 1998 USA
Ohjaus: Stephen Norrington
Käsikirjoitus: David S. Goyer
Näyttelijät: Donal Logue, Kris Kristofferson, N'Bushe Wright, Stephen Dorff, Wesley Snipes