Ihmiskunnan kulttuurievoluution pyörteiden ohjatessa karvattomain apinain sielunmaisemia kohti digitaalisempaa todellisuutta, on internetiinkin syntynyt pieni yhteisö keskustelemaan ja vaalimaan kauan sitten unohdettujen mediatuotosten muistoa, pätevimmät jopa muuntavat löydöksiään järjestelmällisesti bittimuotoon suojellakseen näitä mahdollisimman perusteellisesti analogisen ajan home- ja kosteusongelmilta. Aivan liian suuri osa kaikesta idässä ja lännessä tuotetusta animaatiosta lienee jo kauan sitten ajan hampaan vaikutuksesta peruuttamattomasti tuhoutunut – osa niin täydellisesti, ettei niitä muisteta edes nimeltä. Internetin kaikkivoivan mahdin edessä tällaisten informaatioaukkojen kaltaisten anomalioiden todistaminen on kuin löytäisi yksisarvisen tai rehellisen poliitikon suomalaisesta korpimetsästä.
Ilman erillisiä pelastustoimia myös brittiläis-ranskalaisena yhteistyönä syntyneen Oskarin orkesteri kohtalona lienee ennen pitkää kadota ja mädäntyä lopullisesti puhki jonkin tuotantoyhtiön kassakaapissa. Ilmestymisaikanaan kolmeen kauteen yltänyttä sarjaa ei varsinaisesti voinut luonnehtia kovinkaan innovatiiviseksi tai rajoja rikkovaksi: pelkästään animaatioteknisenä taidonnäytteenä useimmat amerikkalaiset ja japanilaiset osaajat jättivät eurooppalaisvalmisteisen lastenpiirretyn täysin varjoonsa. Tietystä taiteellisesta kankeudesta huolimatta Oskarin orkesteria näytettiin aikoinaan Nickelodeonin kaltaisten nimekkäiden kaapelikanavien – Suomessa Ylen – kautta sadoissa maissa ympäri maailmaa. Kyseessä olikin selvästi huomattavasti suosiotaan kunnianhimoisemmaksi tarkoitettu projekti, joka ei vain jättänyt itsestään mainittavaa muistijälkeä valtavirran parviälyn kollektiiviseen tajuntaan.
Mikäli pääseekin yli aikansa nimekkäämpiin suurtuotantoihin nähden matalalle asetetusta rimasta visuaalisuuden suhteen, löytääkin edestään monia lennokkaampia kilpailijoitaankin suuremmalla sydämellä kirjoitetun, kevyehköä yhteiskunnallista sanomaakin sisältävän humoristisen piirretyn. Oskarin orkesterin kolmannen valtakunnan tunnelmia henkivässä dystooppisessa maailmassa tyranni Thaddius Vent on kieltänyt kaiken musiikin, ja kaikenlaiset soittimet pianosta huiluihin, viuluihin, kontrabassoihin ja muihin vinguttimiin elävät yhteiskunnan ulkopuolella etsintäkuulutettuina lainsuojattomina. Oscar, Ventin entinen flyygeli ja traagisesti myös osasyyllinen maailman tilaan, johtaa soitinten vastarintaliikettä päättääkseen mielivaltaisen sortajansa tyrannian. Tietystä mielikuvituksellisuudestaan huolimatta sarjan perusidea ei varsinaisesti ole kovinkaan tuulesta temmattu, onhan tietynlaiset musiikkityylit ja instrumentit leimattu aikojen saatossa jos minkälaisen pahan ja kielletyn alkulähteeksi niin uskonnollisissa kuin rotukiihkoilijoidenkin riveissä.
Oskarin orkesterin lähtöasetelma itsessään
onkin niin hienosti muotoiltu, että musiikista ja yhteiskunnallisesta
epätasa-arvosta kertovaan tarinaan on helppo kirjoittaa vaikka
minkälaisia käänteitä fokuksen merkittävästi lipeämättä olennaisesta.
Yhtenä erityisenä suosikkijaksonani mainittakoon esimerkiksi Wilhelm
Tellin pojasta kertova episodi, jossa tarinan päähenkilö esitetään
likimain voittamattomana supersankarina. Tellin ainoaksi heikkoudeksi
kuitenkin paljastuu omenat, joita tämä ei voi sietää silmissään
taannoisen legendaarisen ampumistapauksen johdosta – Vent kätyreineen
luonnollisesti käyttää tietoa Telliä vastaan piinaamalla tätä
kokonaisella varastollisella tuoreita hedelmätarhan antimia. Jopa
mainitun kaltainen pöljempi huumori tuntuu istuvan valmiiseen aihioon
kuin nenä pellen naamaan.
Itselleni Oskarin orkesterin taannoisesta vuosikymmenten takaisesta televisioesityksestä kaikkein vahvimmin mieleen on jäänyt sarjan suomalaisen ääninäyttelyn monet elokuvatkin suvereenisti peittoava laatu: Thaddeus Ventinä kuultavan Jarmo Kosken kaltaisen taiteenlajinsa elävän legendan ilmaisuvoimaisen äänen pystyy helposti tunnistamaan mistä tahansa, kuten myös monessa liemessä keitetyn Matti Laitisen, tyrannin kätyriä esittävän upean Erkki Saarelan sekä Keijo Kompan kumean baritoniäänen. Kahta näyttelijöistä jäin miettimään pitkäksi aikaa ennen kuin oivalsin, keitä mikrofonin takana todellisuudessa onkaan: Oscarin äänenä kuullaan Pentti Siimes yhdessä kolmesta urallaan tekemästä ääniroolista, sekä käheä-äänisenä tietäjä Torahampaana itse kotimaisen ääninäyttelyn hidalgo ja grandmaster, maestro don Heikki Määttänen!
En tiedä kuka tällaisenkin tarinan sai päähänsä ja missä, mutta maailmassa on mielestäni aivan liian vähän Oskarin orkesterin kaltaisia ilmeisen opettavaisiksi tarkoitettuja lastenpiirrettyjä, joiden katsomisen ei varsinaisesti voi sanoa herättävän myötähäpeää tai kiusallista kiemurtelua. Eurooppalaisilla tekijöillä olikin ilmiselvänä tarkoituksenaan opastaa lapsia rakastamaan porvarillisen taidemusiikin ihmeellisiä kiemuroita, kuullaanhan sarjan läpi taustamusiikkina paljon genrensä klassikoita, ja Oskarin orkesterista julkaistiinkin erillinen klassista musiikkia sisältävä soundtrackinsäkin nimenomaan lapsille. Viimeisestä en kuitenkaan saanut itse tietää kuin vasta aivan viime aikoina asiasta internetistä luettuani, joten Oskarin orkesterin kohdalla sanoman ja sisällön suhteen tasapaino tuntuisi olevan hienosti hanskassa, eikä sarjasta nauttiakseen tarvitse erikseen asiaa mielessään pohtia lainkaan.
Surullista kyllä, Oskarin orkesteri ei tainnut vaatimattomasta kulttisuosiostaan huolimatta koskaan oikein löytää tietään kovinkaan monen suosioon. Tätä kyseistä sarjaa ei olekaan alkuperäisten esitystensä jälkeen ikinä julkaistu kokonaan fyysisessä muodossa tai suoratoistopalveluissa, eikä mitään viitteitä kotimaisista uusinnoista ole ainakaan omiin korviini milloinkaan kantautunut. Suurelta osin Oskarin orkesteri onkin tätä nykyä kadonnutta mediaa, jota ei joitain yksittäisiä episodeja lukuun ottamatta ole mahdollista katsoa edes vähemmän päivänpaistetta kestävin metodein. Jonkun onnekkaan nauhalleen saamia jaksoja lukuun ottamatta Oskarin orkesteria ei käytännössä enää olekaan olemassa kuin paperilla.
Näin kulttuuri kuolee.
Arvio: 4/5
OSCHAR'S ORCHESTRA, 1995-1998 Iso-Britannia, Ranska
Ohjaus: Tony Collingwood
Käsikirjoitus: Chris Trengove, Dennis O'Flaherty, Doug Molitor, Jimmy Hibbert, Roger Stennett, Tony Collingwood
Näyttelijät: Colin McFarlane, David de Keyser, Dudley Moore, Elly Fairman, Michael Kilgarriff, Murray Melvin, Rik Mayall
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.